Huhtiniemen tapaus on vienyt mennessään, kun asiaa ryhtyi tarkemmin seuraamaan. Väitöskirjassani Aseveljiä vai liittolaisia? (SKS 2004) pyrin kääntämään kaikki kesän 1944 kivet poliittisen historian alalta, mutta enemmän sotilasalaan kuuluvana nämä pikaoikeudet menivät aiheeni ulkopuolelle. Nyt asiaa pengottuani havaitsen, että näiden kahden väliltä voisi löytyä tiiviskin liittymäkohta.
Kirjailija Paavo Haavikko on kirjassaan Päämaja. Suomen hovi pohtinut Viipurin menetystä ja esittänyt, että Viipurin taistelun kadonneiden suuri lukema (1300) viittaisi juuri siihen suuntaan, että jossain rintaman takana on ollut salainen pikaoikeus, jonka teloittamiksi ja kätkemiksi mahdollisesti suurikin osa näistä kadonneista on joutunut. Yhtenä aihetodisteenaan Haavikko käyttää pääministeri Edwin Linkomiehen muistelmateoksen Vaikea aika kuvausta, jossa Linkomies kertoo Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) kansanedustaja Bruno Salmialan puhelinkeskusteluista, joita valtiollinen poliisi tarkkaili. Ko. kohta on seuraavanlainen (s. 342, lihavoinnit omiani):
Sama Salmiala, jonka temperamentti oli sairaalloisen aaltoileva, sitten taas "ryhdistäytyi" suoritettuaan käynnin Saksan lähetystössä. Siellä näet hänelle vakuutettiin, että Saksa kyllä auttaa Suomea, kunhan vain hallituksessa pannaan toimeen sen mielen mukainen "remontti". Tämän johdosta Salmialan mieliala muuttui eräällä tavalla hurjistuneeksi. Puhelinkeskusteluissa, joita sain luettavakseni, hän vaati sotatuomioistuimen asettamista käsittelemään Kannaksen armeijan kenraalien laiminlyöntejä sekä kuolemantuomioiden langettamista. --- Kutsuin Salmialan näiden puheluiden johdosta luokseni --- sain hänet itsensä esittämään ajatuksen sotatuomioistuimista, minkä jälkeen osoitin hänelle, kuinka harhautunut hänen ajatuksensa oli ja kuinka vaarallista olisi esittää tällaisia vaatimuksia vallan riippumatta siitä, että laiminlyöntejä varmaan oli tapahtunut.
Linkomies ei täsmennä, minkä takia se, että Salmiala tällaisia vaatimuksia esitti, oli niin vaarallista. Olisiko syynä voinut olla se, että Linkomies tiesi asiasta jotain tarkempaa? Haavikko joka tapauksessa on kirjassaan tehnyt sen johtopäätöksen, että Saksa, jonka ulkoministeri Ribbentrop samoihin aikoihin kävi Helsingissä ajaakseen liittosopimusvaatimuksen läpi, oli vaatinut kuolemantuomioiden käyttöönottoa perääntymisen pysäyttämiseksi VKT-linjalle. Tämän linjan pitämisen oli Hitler asettanut Saksan aseavun ehdoksi. Samalla tavoin kuin Ribbentropin vaatimukseen erillisrauhan kieltävän sitoumuksen antamisesta, suomalaiset päättivät suostua tähänkin pitääkseen rintamatilanteen kannalta elintärkeät sotamateriaalitoimitukset käynnissä. On syytä vielä korostaa, että kyseessä on Haavikon oma päätelmä, jonka tueksi hän ei pysty esittämään lähdemateriaalia.
Rintamatilanteen vakavuutta ja perääntymisen pysäyttämisen ensisijaisuutta kuvastavat hyvin Mannerheimin 19.6. Karjalan kannaksen joukkojen komentajille antaman käskyn sanavalinnat:
Armeijamme asettuessa puolustukseen ns. VKT-linjalle on aika panna sulku vihollisen maahantunkeutumiselle. Tämän vuoksi vaadin, että linjalla suoritetaan jyrkkää torjuntataistelua. Kiinnitän erikoista huomiota siihen, että tämän aseman murtuminen ratkaisevalla tavalla tulisi heikentämään puolustusmahdollisuuksiamme ja täten asettamaan maamme ja kansamme kohtalon vaaranalaiseksi. Olen tietoinen siitä, että tämän aseman rakennustyöt ovat olemattomia tai aivan alkuasteella, mutta luotan siihen, että suomalainen sotilas tarpeen vaatiessa osaa käyttää hyväkseen maastoaan ja sisuaan horjumattoman puolustuksen aikaansaamiseksi.
Käsky ei jätä epäselväksi sitä, että ollaan saavuttu viimeiselle rajalle, tilanteeseen, jossa vaihtoehtoja ei enää ole. Käsky on varmasti aiheuttanut asenteiden kovenemista suhteessa rintamakarkuruuteen. Upseeriston näkökulmasta "hiippareiksi" lähteneet sotilaat tämän jälkeen eivät pettäneet ainoastaan armeijan ja kansakunnan vaan myös ylipäällikkö Mannerheimin luottamuksen.
Mikäli kenttäoikeus Huhtiniemessä tai jossakin muuallakin on juhannuksen 1944 tienoilla jakanut kuolemantuomioita, olisi asia lainsäädännöllisesti ollut yksiselitteisesti laiton. Eduskunta hyväksyi kuolemantuomioiden langettamisen karkureille mahdollistavan lain vasta 4. heinäkuuta. Eräiden tietojen, joita en tähän hätään ehtinyt varmistaa ja joihin siksi on suhtauduttava varauksella, mukaan 23. kesäkuuta, siis päivää Ribbentropin Suomeen saapumisen jälkeen, oli Lappeenrannassa pidetty salainen kokous karkurikysymyksestä. Siihen osallistuivat ainakin yleisesikuntapäällikkö Erik Heinrichs, kenraalit Antero Svensson ja K.L. Oesch sekä oman todistuksensa mukaan Huhtiniemessä sotatuomarina toiminut Toivo Tapanainen. Heinrichs toi kokoukseen Mannerheimin suullisen viestin, jonka mukaan ylipäällikkö halusi karkureita rangaistavan mahdollisimman ankarasti. Kokouksessa päätettiin perustaa tarkoitusa varten erillisen salaisen kenttäoikeuden. Sen jälkeen, kun teloitukset salliva laki 4.7. oli hyväksytty, annettiin karkureille 76 kuolemantuomiota, joista 46 ehdittiin teloittaa ennen sodan päättymistä.
Mikäli on totta, että Huhtiniemessä toimi armeijan johdon ei vaan siunaama vaan jopa perustama salainen pikaoikeus, joka toimeenpani teloituksia ja kuoppasi oman maan kansalaisia salahautoihin kuin kulkukoiria, natisevat jatkosodan moraalista tahrattomuutta korostavat tulkinnat perusteitaan myöten. Viipurin menetys tunnetusti oli suurhyökkäyksen henkinen taitekohta, jonka jälkeen viimeistään ymmärrettiin, että nyt on koko kansakunnan kohtalo vaakalaudalla. Olisiko tämä katkera menetys saattanut laukaista armeijassa kaupungin menettäneisiin osastoihin kohdistuneen joukkokosto-operaation? Jos näin kävi, mitä se kertoo armeijan moraalisista ja eettisistä standardeista?
Sodanaikainen oikeudenjakaminen ylipäätäänkin on sellainen kysymys, jolla ei oikein ole ollut tilaa virallisessa historiankirjoituksessamme. Kysymys ei ole aivan pieni, sillä vuosina 1939-1946 sotatuomioistuimissa tuomittiin kuolemaan 681 henkilöä, joista 528 teloitettiin. Vankeudessa lyhyempiä tai pidempiä aikoja ehti istua peräti 31 000 sotilasta. Hyvä aloituskohta aiheesta kiinnostuneelle on Paavo Alkion Sotatuomarin päiväkirjat (toim. Erkki Rintala, Ajatus Kirjat 2003), jossa rintamalla toiminut tuomari pohtii kokemuksiaan. Alkion mukaan sotaväen rikoslain tulkitseminen oli jatkuva kiistanaihe hänen ja sotilaiden välillä, upseerit kun usein mielsivät voivansa käyttää lakia mielin määrin käskyjensä noudattamisen varmistamiseen. Kuvaillessaan sotilaiden intoa jakaa rangaistuksia Alkio käyttää termiä "nappi-otsaan-vaan-teoria".
Hyvin hämäriä ovat tiedot myös niistä välittömistä teloituksista, joita upseerit taistelutilanteessa panivat rintamalla täytäntöön. Tällaisia oikeudellisesti hyvin tulkinnanvaraisia teloituksia tapahtui varsinkin suurhyökkäyksen aikana, ja upseeristolla oli niihin tiettyjen ehtojen täyttyessä myös oikeus (ainakin armeijan sisäisten ohjeiden mukaan), jotta niskuroinnin leviäminen laajemmalle ja yleisen kurin romahtaminen saataisiin estetyksi. Tällaisessa tilanteessa upseeri yksinkertaisesti käytti hänelle suodun kurinpitovallan kaikkein äärimmäisintä muotoa. Tällaisistakaan teloituksista en ole nähnyt juurikaan puhuttavan tai kirjoitettavan.
Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan alkuperäiseen käsikirjoitusversioon sisältyy kaksi pikateloituksia käsittelevää kohtaa, jotka kustantaja määräsi poistettavaksi ennen teoksen julkaisua. Nämä kohdat näkivät päivänvalon siinä vaiheessa, kun alkuperäinen käsikirjoitus julkaistiin kirjana nimellä Sotaromaani. Vaikka tapahtumia ei ole päivätty, pystyy ne ajoittamaan Itä-Karjalan tyhjentämisen päiviin kesäkuun jälkipuoliskolle. Siteerataan sensuroitua Linnaa (s. 413-414):
Tuomiopasuuna soi.
Suomen armeija sai selkäänsä. Pettyneenä, tai oikeammin petettynä, vailla toivoa ja uskoa se vetäytyi tehden halutonta vastarintaa. Kauan aikaa oli sen kivijalka murentunut, ja nyt romahti kaikki. Sitä oli opetettu vain halveksimaan vihollistaan, pitkään aikaan ei oltu kehotettu edes kunnon vihaan. Kun meidän poikamme ohimennen pyyhkäisevät Suomi-konepistoolilla, niin sillä sellaiset tilanteet selviävät.
Jälleen tarvittiin pikaoikeutta. Upseerit saivat luvan ampua pakenijoita. Toinen toistaan lapsellisempia toimenpiteitä keksittiin tilanteen pelastamiseksi.
Toisessa poistetussa kohdassa (s. 428) vänrikit Koskela ja Kariluoto keskustelevat rintamatilanteen katastrofaalisuudesta seuraavasti, Koskela aloittaa:
- Ei se muutamien syy ole. Kautta linjan on ollut vikaa... Maailmanlopun työ on toi ampuminen.
- Onko sellaista tapahtunut paljon?
- En ole nähnyt, mutta kuullut olen. Enkä minä epäile. Ampuminen käy vain armeijoissa, joissa sellaisella on vanhat juuret. Tällainen umpimähkäinen hätäkeino ei muuta kuin pahentaa asiaa. Miehet tietävät hyvin, ettei syy ole heidän ja laskeevat tuollaset teot murhiksi...
Koskela oli vähän aikaa äänetön ja jatkoi sitten pingoitetun rajusti:
- Ja sitä se onkin. Ei se muuta olekaan.
Tuntemattoman julkaistusta versiosta siivottiin aika tarkkaan pois suurin osa armeijan johtamiseen, maan ulkopolitiikan hoitoon ja jatkosodan laajempaan ideologiseen taustaan liittyvä arvostelu. Se, että teloituksista kertovat kohdat sensuroitiin, lienee osoitus siitä, että kustantaja teki teloitusten laillisuudesta saman johtopäätöksen kuin Koskela.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
13 kommenttia:
Olipas rautaista tekstiä. Herätti samalla tavalla ajatuksia kuin Jonathan Gloverin Ihmisyys-kirjan kuvaukset eettisistä rajoitteista ja varsinkin siitä, miten nämä periaatteet katoavat sodan aikana.
Mielenkiintoisia pointteja sinulla. Itse tutkiskelen jatkosodan kipeitä tapahtumia muistinpoliittisesta ja poliittisen arvostelukyvyn näkökulmasta. Tapaus Huhtiniemi on jälleen hyvä esimerkki, miten tuo Suomen historian eräs kipupisteistä on vielä kovin pahasti käsittelemättä. Mielestäni ei ole syytä ryhtyä yksioikoisesti moralisoimaan tuon aikakauden toimijoita, mutta asiat on silti kyettävä käsittelemään avoimesti ja demokraattisesti; ihmiset kuitenkin tekevät aina valintoja - kuten Suomen valinta ruton ja koleran välillä...Jännäksi menee joka tapauksessa!
Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee, mutta molempiin sitä, joka unohtaa ;)
Moralisointi on sekä anakronistista että hedelmätöntä. Mielenkiintoisella tavalla monen mielestä kuitenkin jo se on moralisointia, että näitä asioita ylipäätään edes tutkitaan. Taisi muuten olla Kemppinen joka blogissaan kiinnitti huomiota siihen, että jos Huhtiniemessä teloituksia tehtiin, olivat asialla aivan eri miehet kuin ne jotka maata etulinjassa puolustivat. Muutkin ovat veikkailleet, että kyseessä saattoi olla paikallinen suojeluskuntaosasto, jolla homma lähti käsistä.
Lehdissäkin ehti jo olla kommentteja, että näitä ei pidä ryhtyä - tällä kertaa kirjaimellisesti - kaivelemaan. Puhumattakaan niistä aikaisemmista 1970-luvun löydöistä, joiden yhteydessä (ilmeisesti) tuli tappouhkauksiakin. Tässä on siis mielenkiintoisia yhtymäkohtia muutaman vuoden takaiseen luovutuskeskusteluun; onko niin, että aina kun "kansallista kipupistettä" ryhdytään käsittelemään julkisuudessa, niin joku taho älähtää, että tämä on moralisointia ja syyttelyä sekä turhaa vanhojen asioiden tonkimista? Ilmeisesti on.
Olen samaa mieltä, että Huhtiniemessä saattoi hyvinkin olla kyseessä valkoisen terrorin rippeitä, vaikka suojeluskuntia ei aivan automaattisesti siihen voikaan rinnastaa.
Tuli mieleen, että tästä saattaisi irrota mielenkiintoisia näkökulmia esimerkiksi Dominick LaCapran trauma-käsiteapparaatin avulla.
Edellisen kommentin kirjoitin siis minä, nimi unohtui. Sorry!
Markku, tämänkaltainen jossittelu on erittäin kiintoisaa, semminkin kun kytket Huhtiniemen mahdolliset teloitukset laajempaan poliittiseen taustaan. Itse ajattelin taannoin kun asia nousi julkisuuteen, että tässä on varmaan kyse ilmiöstä joka usein liittyy vahvoihin huhupuheisiin: takaa löytyy jotain konkreettista, mutta ei aivan sellaista kuin väitetään. Asiat, muistikuvat ja tapahtuneet ovat sekoittuneet. Vielä joudumme odottelemaan varmistusta sille, ovatko löytyneet ruumiit kesältä 1944 ja ovatko ne suomalaisia.
"Puhelinkeskusteluissa, joita sain luettavakseni, hän vaati sotatuomioistuimen asettamista käsittelemään Kannaksen armeijan kenraalien laiminlyöntejä sekä kuolemantuomioiden langettamista."
Eikö tuon voi lukea myös niin, että Salmela vaati kuolemantuomioita kenraaleille, joita piti vastuullisina?
Sellaisena en ainakin lukee.
muutoin varsin ansiokasta pohdintaa , vaan tuntemattoman lainauksista koskela ja kariluoto eivät enää jatkosodan perääntymisvaiheessa olleet vänrikkejä vaan kariluoto oli maasotakoulun suorittanut kapteeni ja koskela reserviluutnantti
Juuri näin itsekin tulkitsen Salmialan ajatuksen. Haavikko kuitenkin on kirjassaan tehnyt sen johtopäätöksen, että Salmiala halusi langettaa tuomioita myös suorittavalle portaalle, kenraalit vain olisivat toimineet alkupisteenä. Kyseessä siis on hänen oma johtopäätöksensä. Muutenkin Haavikon tulkinta venyttää tuota Linkomiehen muistelmien kohtaa äärimmilleen ja ylikin.
Koskelan ja Kariluodon sotilasarvot menivät vänrikeiksi vanhasta tottumuksesta.
Myrsky vesilasissa.
11 mahdollisesti teloitettua on vähän.
Jokainen kuolema on inhimmillinen tragedia, mutta niitä tapahtui sinä aikana paljon.
Rintamalla kaatui rauhallisenakin päivänä kymmeniä sotilaita.
Jos syy oli oikea niin teko oli oikea kun kansakunta ja maa on uhattuna.
Lopuksi oikeus seuraa voittajan miekkaa.
Nyt asian julkituleminen ei liene sattumaa kuten ei sekään että -70 luvulla väitteen mukaan jotain löytyi ja tuli tappo uhkauksia. Nyt aikaa on kulunut niin paljon että mahdolliset tekijät ovat siirtyneet sen rajan taakse josta ei ole kukaan palannut.
Mikäli paikalla on todellakin ollut salainen kenttäoikeus niin pidän löydettyjen määrää pienenä, ja hautaamis syvyys hämää mikäli nämä todellakin on haudattu kesällä.
Jos kyseessä on joukkohauta niin voi epäillä näiden alapuolella olevan vielä useita kerroksia lisää.
Ystävämme venäläiset hoitelevat Katynissa puolalaisia upseereita niska laukauksilla siten että suurimmassa joukkohaudassa oli muistaakseni jotain 8000 ruumista kymmenessä kerroksessa.
Sama toiminta olisi ollut Suomessa edessä jos rintama olisi murtunut.
Hiljaisuus asian tiimoilta on merkittävää sikäli että jokainen armeijan käynyt tietää että unimvormussa on lähes ikuisesti kestäviä osia kuten sodan aikaiset leijona napit, vyön solki, saappaat, kokardi, arvomerkit, tuntolevy jne. Näiden oleminen tai puuttuminen kyllä kertoo melko nopeasti mistä on kyse.
Ei ole julkisuudessa kerrottu että ei ole löydetty näiden kaltaista esineistöä.
Uskoisin myös rintakehän luista pystyvän näkemään onko teloitusosasto ollut asialla, monen yhtäaikaisesti läheltä osuvan kiväärin luodit rikkovat taatusti selkeästi useita luita.
Ennenkuin tiedetään mitään varmaa tai ennekuin asiaan liittyvät tapahtumat on selvitetty on turhaa spekuloida enempää.
Älkääkä unohtako sitä, että pikateloitukset rintamalla tappoivat myös syyttömiä. Sitä varten kai oikeuslaitos on olemassa, että tuomiota ehditään pohtia. Vrt. Turjan jääkärin kunnia ja osaksi turha taistelu syyttömänä ammutun sotilaan kunnian puolesta. Lupa tappaa virkamiespäätöksellä on mielivaltaa.
Sota-aikana eri maiden hallitukset seurasivat tarkasti Suomen tiedotusvälineitä ja media määrättiin vaikenemaan monista asioista.
Myös sotalasten siirrot Ruotsiin joutuivat sensuroitavaksi. Väheksyviä, epäluuloisia tai arvostelevia kirjoituksia asiasta ei saanut julkaista. Kirjoittelu lähti silti siihen suuntaan, joten kaikki kielteiset kirjoitukset lasten siirrosta kiellettiin ehdottomasti.
http://lyyxem.freehostia.com/sotasensuuri.htm
Katselin erästä kantakorttia, johon oli merkitty pariinkin kohtaan teloitettu, päivänmäärä ja hautapaikaksi sankarihautausmaa Laatokan rannalla. Mies oli kolmannen luokan työvelvollinen vankileirillä. Teloituksen syystä ei ollut minkäänlaista mainintaa. Omaiset eivät näyttäneet olevan parikymmentä vuotta sitten tietoisia miehen kohtalosta, tiedettiin kuitenkin hänen olleen pelkuri ja kommunisti, joka vain katosi johonkin elokuussa 1944. Jos kerran Jatkosodassa virallisesti teloitettiin vain 66 suomalaista, olisi mielenkiintoista tietää, mistä syystä heidät juuri teloitettiin kenttäoikeudesta virallisena toimenpiteenä.
Lähetä kommentti