Omantunnon epäjumalat

Vielä vähän edelliseen kirjoitukseen liittyen. Kun Tuntemattoman Sotilaan alkuperäinen versio vuonna 2000 nimellä Sotaromaani julkaistiin, totesi professori Yrjö Varpio, että suuri osa poistoista kohdistui päällystön, sodanjohdon tai yleensä sodan arvostelua sisältäneisiin kohtiin.

Linna itse sydämistyi juuri näistä poistoista, koska katsoi niiden vesittävän teoksen sanomaa keskeisilta osiltaan. Hän lähetti kustantajalle asiaa ihmettelevän kirjeen, jossa hän antoi kannalleen erinomaiset perustelut. Alla oleva lainaus kiteyttää mielestäni täydellisesti Linnan yleisnäkemyksen sodasta. Jos ajattelee julkaistua versiota ja varsinkin Edvin Laineen elokuvaa, jäi tämä alkuperäisteoksessa leimaa-antava asennoitumistapa lähes täysin piiloon. Samaten voi sanoa, että vaikka Linnan puheenvuoro on ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin toisesta maailmansodasta meillä Suomessa koskaan esitetty, ei tällainen tarkastelutapa muodostunut missään kohtaa vallitsevaksi. Ihmisen näkökulma on jäänyt kansallisen yksimielisyyden tunnusten alle, ja samalla myös Linnan kaltainen sodan kokemiseen perustuva pasifismi on meillä jäänyt pimentoon.

Olen havainnut että kaikki mahdollinen romaanin mukana esiintulleisiin kysymyksiin suuntautunut arvostelu on tarkasti pyyhitty pois. Joidenkin asiattomuuksien suhteen se on ollut paikoillaan, mutta sen mukana on mennyt sellaistakin, jonka olisin halunnut sanoa. Tahallisesti en tahdo loukata ketään, mutta en halua myöskään uhrata jumalille jotka omatuntoni sanoo epäjumaliksi. Saattaa tuntua naurettavalta, mutta enemmän kuin näiden jumalien loukkaamista, minä pelkään niitä ihmisiä, jotka joskus tulevat ihmettelemään, että eikö tällä miehellä todellakaan ollut ainoatakaan sanaa sanottavanaan siitä mentaliteetista joka katsoo sodan jonkinlaiseksi inhimilliseksi arvoksi. Minä tarkoitan lähinnä eräitä arvosteluja sodanjohdosta ja siitä idealismista joka oli sodan sielullinen käyttövoima. Varsinkin kun arvostelullani ei ollut väriä, pidin minä sitä oikeutettuna. Tahdoin antaa kaiken arvostukseni ihmisille jotka koko onnettomuuden hartioillaan kantoivat, mutta itse sodalta minä tahdoin ottaa sen pois.

Eikö ole niin, että nyky-Suomessa on huomattavaa kannatusta tulkinnalla, jossa sota (nimenomaan siinä muodossa kuin Suomi sitä kävi) on idealistinen elämää suurempi arvo itsessään. Linnan näkemykseen ei ole mitään lisättävää.

Ihmisistä (suomalaisista)

Olin toissa päivänä vuosikausien tauon jälkeen pitämässä kansallisen veteraanipäivän puhetta tilattuna esiintyjänä. Ilmoitin jo tilauksen yhteydessä, että minulta on turha odottaan mitään patrioottista hehkutusta tai sotavuosien ihannoivaa muistelemista. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmiset eivät missään ja milloinkaan voi olla sen enempää kuin vain ihmisiä, eivätkä tässä yhtälössä paina sen enenpää maantieteellinen sijainti kuin aikakauden muutoskaan. Ne varsin lukuisat ihmiset, jotka kohottavat toisen maailmansodan vuodet suomalaisen kansakunnan historian kirkkaimmiksi ja kunniakkaimmiksi vuosiksi, ovat samaan aikaan sekä väärässä ja kiihkokansallisia että joko hulluja tai henkisiä mykkiä sikäli että kieltävät oman arvonsa (elleivät ole itse veteraaneja, milloin ajatustapa muuttuu ymmärrettäväksi).

Kaikki me olemme saman arvoisia syntymäajasta riippumatta. Totta helvetissä minäkin arvostan menneiden sukupolvien työtä kansakunnan hyväksi, mutta en mitenkään erityisesti sen takia, että tietty osa heistä historiallisen tilanteen sattuessa tappoi ison määrän ryssiä. Ihmisten tappaminen on aina, suotakoon vulgääri ilmaukseni tässä, perseestä, tarkastelukulmasta riippumatta. Jos Maamme-laulua laulutaan sen takia, että Neuvostoliittoa vastaan sotiminen oli niin kunniakasta, I'll pass. Ihmisten tappaminen, siinäkin tapauksessa että ns. aihetta olisi, on niin vinksahtanutta puuhaa, että minun aplodejani ette tule sille kuulemaan, oli sitten kulunut 60, 80 tai 100 vuotta.

Minulle on monta kertaa sanottu, että sinun on helppo viisastella, kun olet saanut elää rauhanajan Suomessa. Se on totta, mutta samalla voisi herättää kysymyksen, että kuinka kauan kiitollisuuden velka kestää? Ei ollut minun vikani, että 1930-luvun ulkopolitiikka oli mitä oli, ja että 1941 oli se mieliala mikä oli. En ollut tekemässä päätöstä suuntaan enkä toiseen. Minun käsissäni ei lepää veripisarakaan niiden 90.000 suomalaisen hengestä, jotka eivät toisen maailmansodan vuosista selvinneet. Se maailma, jossa Suomi toisen maailmansodan takia oli jotenkin erityisessä asemassa, lakkasi olemasta 1991. Suomessa on tullut maan tavaksi sanoa, että ilman kesän 1944 taisteluja emme kävisi tätäkään keskusteluja jne. Varmasti on näin, mutta mielenkiintoista on ajatella sitäkin, että Virosta, Latviasta ja Liettusta tuli EU:n jäseniä 2004, yhdeksän vuotta Suomen jälkeen.

Pentti Linkola sanoi joskus, että olisi ollut pieni hinta sodassa henkensä menettäneen 90.000 suomalaisen säästämisestä, jos olisi jouduttu metsätöihin Siperiaan. Raitista ilmaa, fyysistä toimintaa, yhteishenkeä jne... En liittoudu hänen kanssaan, mutta kuitenkin minua hämmästyttää, että kannattaako nyt yhä yli 60 vuotta tapahtumien jälkeen vannoa kansallisen yksimielisyyden nimiin niin tiukasti kuin nyt tehdään? Oliko suomalainen kansakunta ihan oikeasti niin särötön ja niin "yhtenä miehenä", kuin nykyään väitetään? Täytyykö toisen maailmansodan miehittää suomalaisessa identiteetissä niin keskeinen osa kuin se nyt tekee? Eikö meillä todellakaan ole muuta tarjottavana, kun ottaa huomioon, että sotavuodet edustavat vain alta viittä prosenttia koko itsenäisyyden kaudesta? Eikö pohjoismaisen hyvinvointivaltion pystyttäminen ennätysaikataulussa paina mitään? Tai siirtyminen huipputeknologian kehittäjien kartan keskipisteeseen? Tai ahdasmielisen ja konsesus-henkisen yhden mielipiteen Suomen kuoppaaminen?

Olen ollut aika monessa veteraanitilaisuudessa, ja henki on aina ollut sama. Kuinka hienoja ihmisiä Mannerheim ja Risto Ryti olivatkaan, ja kuinka suuria palveluksia he kansakunnalle tekivätkään. Luettuani Linnani minua aina ihmetyttää, että mihin ovat kadonneet aikansa Lahtiset, Rokat, Rahikaiset, Vanhalat, Hietaset ja muut? Linna, itse sodan käynyt mies, vielä erotti nämä kaksi näkökulmaa, tekijän (sotilaat) ja käskijän (Mannerheim+Ryti) toisistaan, mutta Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen ei enää ole ollut muuta tarjolla kuin läpitunkematonta kansallista yksimielisyyttä.

Aina välillä tuo ajatus sotavuosista Suomen kansan parhaiden piirteiden esiintuojana ja kansakunnan kukoistusaikana on tullut silmille niin vahvasti, että on tehnyt mieli kysyä kunnianarvoisilta veteraaneilta, tapahtuma-aikaan parikymppisiltä koltiaisilta, että ettekö todellakaan muista, kuinka syvältä nuo ajat olivat? Kun tanssit, vapautuminen kotipiirin ahdistavasta ilmapiiristä ja ensimmäiset varvit jäivät kansakunnan mahtikäskyn alle, sen luulisi herättävän katkeruutta. Ei tainnut kuitenkaan tulla Mannerheim myöhemmin kyselemään kadotetun nuoruuden perään? Ja mikäs siinä, olihan hänellä tarjottavanaan vertaansa vailla olevia kokemuksia, eikä edes maksanut mitään, päinvastoin, varusteetkin tulivat firman piikkiin. Näinhän se meni toisellakin puolella.

Silloisia valtion tykinruuaksi mieltämiä parikymppisiä märkäkorvia, nykyisiä kansakunnan kunnioittamia yli kahdeksankymppisiä demokratian pelastajia. Suhteellisuutta, noin niin kuin historiallisella perspektiivillä, saanee peräänkuuluttaa monessa mielessä. Tappamisen, tapahtui se sitten kommunismin, kapitalismin tai Runebergin puolesta, hienouden voi aina kyseenalaistaa. Nuorten miesten joukkotapattamisesta kuitenkin oli kyse rintamien kaikilla puolilla. Mitä loppujen lopuksi on kansakunta kun sitä vertaa niin paljon surua tuottaneeseen ja niin paljon sekä niin monia isoja asioita viestittävään nuoren miehen ruumiiseen? Otatko sinä vastuun?

Muistakaa ihmistä, unohtakaa patsaat.

Pronssipatsas

Tallinnassa mellakoidaan pronssipatsaan vuoksi. Asia nousi nopeasti myös hallitusten väliseksi, kun Venäjän viralliset tahot kiirehtivät kommentoimaan. Venäjän duuman ylähuone jopa vaatii Putinia katkaisemaan suhteet Viroon, ja monella muullakin taholla on pyrkimystä vääntää tästä suuremman luokan poliittista kysymystä. Virossa Venäjän herkkyys venäläisvähemmistön asioissa tulkitaan haluksi sekaantua maan sisäisiin asioihin, Venäjällä taas katsotaan patsasepisodin olevan vain yksi oire Virossa kytevästä yleisestä venäläisvastaisuudesta ja halusta revisioida toisen maailmansodan historiaa.

Luulen kuitenkin, että tässä kohtaa sofistikoituneet selitysyritykset ampuvat ohi maalistaan. Patsaan luona lienevät nujakoineet ja Tallinnan keskustassa riehuneet lähinnä kahden ryhmittymän edustajat eli yhtäältä venäläisvähemmistön vähiten integroitunutta osaa edustavat syrjäytyneet ja moniongelmaiset nuoret miehet ja toisaalta entisesti virolaiset skinheadit ja muut häiriköintiin taipuvat äärikansalliset jolpit. Suurin osa rähinöitsijöistä kuuluu olleen teinejä, jotka Neuvostoliiton hajotessa eivät olleet vielä edes syntyneet tai korkeintaan olivat pikkulapsia. Mistään historiakiistasta ei siis heidän tapauksessaan ole kyse.

Sattuneesta syystä meiltä Suomestakin löytyy runsaasti halua lähteä ainakin sanallisella tasolla mukaan kiistaan, yleensä Viron valtaväestöä tukevilla kommenteilla. "Sitä saa mitä tilaa" -henkeä on ilmassa aika lailla, eikä Venäjän valtioelinten uhitteleva esiintyminen kysymyksessä ainakaan tuo mellakoiville vironvenäläisille kansainvälisiä sympatiapisteitä. Paha on mennä neuvomaan, mutta luulen syitä löytyvän sekä sysissä että sepissä, niin kuin aina tällaisissa kysymyksissä. Viron historiassaan kärsimiä vääryyksiä, joista suurimmasta osasta vastaa Neuvostoliitto, kukaan ei halua kiistää, mutta eipä voi väittää uudelleen itsenäistyneen Viron vähemmistöpolitiikankaan olleen kaukonäköisintä mahdollista.

Vandalismiin osallistuneiden kohdalla selkein selittävä tekijä käytökselle taitaa löytyä turhautuneisuudesta, joka yksittäisten ihmisten kohdalla on seurausta mm. työttömyydestä, tylsistyneisyydestä, syrjäytyneisyydestä ja yleisestä vailla valtaa olemisen tunteesta. Venäläisvähemmistön puolella osalla näistä syistä on selkeitä liittymäkohtia Viron kansallisuuspolitiikkaan, mutta osaksi on myös kysymys nuorten miesten tekemistä omaa elämää koskevista tietoisista ratkaisuista ja/tai laiminlyönneistä. Viron valtio ei ehkä ole halunnut integroida, mutta eipä siihen ole löytynyt juuri haluakaan. Alle parikymppiset skinheadit taas käyttävät historiaa tekosyynään purkaakseen omia, osin täysin samoista syistä johtuvia frustraatioitaan. Viro on EU:n uusliberalistisin maa, ja kapitalismin rattaiden vinhasti pyöriessä paska tuppaa tippumaan rattailta niin kuin asia vulgaaristi ilmaistaan.

Luulenpa, että suurimmalle osalle riehujista koko patsasjupakka on toiminut vain kätevänä tekosyynä ikkunoiden särkemiseen. Vaikka Venäjän valtio vihdoin ottaisikin vastuun Neuvostoliiton teoista tunnustaen Viron miehityksen ja Viro vastaavasti hoitaisi venäläisvähemmistön asiat parhaalle mahdolliselle tolalle, tämä porukka ei olisi yhtään sen tyytyväisempi. Jos tästä farssista nyt jotain hyötyä on ollut, piilee se siinä, että jälleen kerran on saatu todistus siitä, että historian painolasteista olisi politiikan keinoin pyrittävä vapautumaan. Viron ja Venäjän välillä näitä keskeneräisiä asioita riittää, eikä nyt käynnissä oleva tapahtumasarja valitettavasti taida edistää haluja näiden tilien setvimiseen kummallakaan puolella aitaa.