lauantaina, huhtikuuta 28, 2007

Ihmisistä (suomalaisista)

Olin toissa päivänä vuosikausien tauon jälkeen pitämässä kansallisen veteraanipäivän puhetta tilattuna esiintyjänä. Ilmoitin jo tilauksen yhteydessä, että minulta on turha odottaan mitään patrioottista hehkutusta tai sotavuosien ihannoivaa muistelemista. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmiset eivät missään ja milloinkaan voi olla sen enempää kuin vain ihmisiä, eivätkä tässä yhtälössä paina sen enenpää maantieteellinen sijainti kuin aikakauden muutoskaan. Ne varsin lukuisat ihmiset, jotka kohottavat toisen maailmansodan vuodet suomalaisen kansakunnan historian kirkkaimmiksi ja kunniakkaimmiksi vuosiksi, ovat samaan aikaan sekä väärässä ja kiihkokansallisia että joko hulluja tai henkisiä mykkiä sikäli että kieltävät oman arvonsa (elleivät ole itse veteraaneja, milloin ajatustapa muuttuu ymmärrettäväksi).

Kaikki me olemme saman arvoisia syntymäajasta riippumatta. Totta helvetissä minäkin arvostan menneiden sukupolvien työtä kansakunnan hyväksi, mutta en mitenkään erityisesti sen takia, että tietty osa heistä historiallisen tilanteen sattuessa tappoi ison määrän ryssiä. Ihmisten tappaminen on aina, suotakoon vulgääri ilmaukseni tässä, perseestä, tarkastelukulmasta riippumatta. Jos Maamme-laulua laulutaan sen takia, että Neuvostoliittoa vastaan sotiminen oli niin kunniakasta, I'll pass. Ihmisten tappaminen, siinäkin tapauksessa että ns. aihetta olisi, on niin vinksahtanutta puuhaa, että minun aplodejani ette tule sille kuulemaan, oli sitten kulunut 60, 80 tai 100 vuotta.

Minulle on monta kertaa sanottu, että sinun on helppo viisastella, kun olet saanut elää rauhanajan Suomessa. Se on totta, mutta samalla voisi herättää kysymyksen, että kuinka kauan kiitollisuuden velka kestää? Ei ollut minun vikani, että 1930-luvun ulkopolitiikka oli mitä oli, ja että 1941 oli se mieliala mikä oli. En ollut tekemässä päätöstä suuntaan enkä toiseen. Minun käsissäni ei lepää veripisarakaan niiden 90.000 suomalaisen hengestä, jotka eivät toisen maailmansodan vuosista selvinneet. Se maailma, jossa Suomi toisen maailmansodan takia oli jotenkin erityisessä asemassa, lakkasi olemasta 1991. Suomessa on tullut maan tavaksi sanoa, että ilman kesän 1944 taisteluja emme kävisi tätäkään keskusteluja jne. Varmasti on näin, mutta mielenkiintoista on ajatella sitäkin, että Virosta, Latviasta ja Liettusta tuli EU:n jäseniä 2004, yhdeksän vuotta Suomen jälkeen.

Pentti Linkola sanoi joskus, että olisi ollut pieni hinta sodassa henkensä menettäneen 90.000 suomalaisen säästämisestä, jos olisi jouduttu metsätöihin Siperiaan. Raitista ilmaa, fyysistä toimintaa, yhteishenkeä jne... En liittoudu hänen kanssaan, mutta kuitenkin minua hämmästyttää, että kannattaako nyt yhä yli 60 vuotta tapahtumien jälkeen vannoa kansallisen yksimielisyyden nimiin niin tiukasti kuin nyt tehdään? Oliko suomalainen kansakunta ihan oikeasti niin särötön ja niin "yhtenä miehenä", kuin nykyään väitetään? Täytyykö toisen maailmansodan miehittää suomalaisessa identiteetissä niin keskeinen osa kuin se nyt tekee? Eikö meillä todellakaan ole muuta tarjottavana, kun ottaa huomioon, että sotavuodet edustavat vain alta viittä prosenttia koko itsenäisyyden kaudesta? Eikö pohjoismaisen hyvinvointivaltion pystyttäminen ennätysaikataulussa paina mitään? Tai siirtyminen huipputeknologian kehittäjien kartan keskipisteeseen? Tai ahdasmielisen ja konsesus-henkisen yhden mielipiteen Suomen kuoppaaminen?

Olen ollut aika monessa veteraanitilaisuudessa, ja henki on aina ollut sama. Kuinka hienoja ihmisiä Mannerheim ja Risto Ryti olivatkaan, ja kuinka suuria palveluksia he kansakunnalle tekivätkään. Luettuani Linnani minua aina ihmetyttää, että mihin ovat kadonneet aikansa Lahtiset, Rokat, Rahikaiset, Vanhalat, Hietaset ja muut? Linna, itse sodan käynyt mies, vielä erotti nämä kaksi näkökulmaa, tekijän (sotilaat) ja käskijän (Mannerheim+Ryti) toisistaan, mutta Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen ei enää ole ollut muuta tarjolla kuin läpitunkematonta kansallista yksimielisyyttä.

Aina välillä tuo ajatus sotavuosista Suomen kansan parhaiden piirteiden esiintuojana ja kansakunnan kukoistusaikana on tullut silmille niin vahvasti, että on tehnyt mieli kysyä kunnianarvoisilta veteraaneilta, tapahtuma-aikaan parikymppisiltä koltiaisilta, että ettekö todellakaan muista, kuinka syvältä nuo ajat olivat? Kun tanssit, vapautuminen kotipiirin ahdistavasta ilmapiiristä ja ensimmäiset varvit jäivät kansakunnan mahtikäskyn alle, sen luulisi herättävän katkeruutta. Ei tainnut kuitenkaan tulla Mannerheim myöhemmin kyselemään kadotetun nuoruuden perään? Ja mikäs siinä, olihan hänellä tarjottavanaan vertaansa vailla olevia kokemuksia, eikä edes maksanut mitään, päinvastoin, varusteetkin tulivat firman piikkiin. Näinhän se meni toisellakin puolella.

Silloisia valtion tykinruuaksi mieltämiä parikymppisiä märkäkorvia, nykyisiä kansakunnan kunnioittamia yli kahdeksankymppisiä demokratian pelastajia. Suhteellisuutta, noin niin kuin historiallisella perspektiivillä, saanee peräänkuuluttaa monessa mielessä. Tappamisen, tapahtui se sitten kommunismin, kapitalismin tai Runebergin puolesta, hienouden voi aina kyseenalaistaa. Nuorten miesten joukkotapattamisesta kuitenkin oli kyse rintamien kaikilla puolilla. Mitä loppujen lopuksi on kansakunta kun sitä vertaa niin paljon surua tuottaneeseen ja niin paljon sekä niin monia isoja asioita viestittävään nuoren miehen ruumiiseen? Otatko sinä vastuun?

Muistakaa ihmistä, unohtakaa patsaat.

13 kommenttia:

Lupus Celestialis kirjoitti...

Samalla tavalla kuin Suomessa ja Venäjällä muistellaan viime sodan herooisuutta ja jatkuvaa kiitollisuudenvelkaa veteraaneille, Saksassa on käyty aivan samaa keskustelua toisesta näkökulmasta: Kuinka monta tulevaa saksalaissukupolvea on vielä vastuussa sotatapahtumista?

Jos Kollaa ei olisi kestänyt tai Tali-Ihantalassa murruttu, niin emme toki olisi tässä kirjoittelemassa. Mutta sama jossittelu pätee esimerkiksi myös Ruptuurisotaan. Tai mitä jos Novgorodin ja Hämeen sodissa 1200-luvulla olisi kuollut juuri se talonpoika, joka on meidän molempien yhteinen esi-isä?

Anonyymi kirjoitti...

Hei, Olet harvinaisen oikeassa tässä analyysissäsi. Meille on rakenneetu todella vahva yhteäläisyysviiva sodan ja olemassaolon välille. Ja kiitollisuutta pitäisi riittää vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Mutta kyllä ihmiset ovat patsaita tärkeämpiä ja onko mikään patsas tai kaikki patsaat yhteensäkään mitenkään yhteismitaalisia arvossa sodissa kuolleiden 90.000 ihmisen hengen kanssa?
Alexius Manfelt

Jouni kirjoitti...

Kansakunta, kansa, yhteiskunta, isänmaa...minusta ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän abstrakteja konstruktioita, joilla on perusteltu mitä ihmeellisimpiä asioita ja joiden puolesta on milloin kenenkin vaadittu uhrautuvan. Ja esimerkiksi koti, uskonto ja isänmaa -kolmiyhteydestä rakennettiin suomalaisuuden käsitteellinen representaatio, joka sidottiin tiettyyn (oikeistolaiseen) ideologiseen projektiin.

Vieläkään ei välttämättä olla halukkaita hyväksymään, että sodasta on olemassa lukuisia erilaisia tulkintoja tai että tuolloiset johtajat olisivat tehneet tietoisia – nykyään kyseenalaisilta vaikuttavia – ratkaisuja sotaan liittymisestä. Vaihtoehtojen hyväksyminen sopii huonosti rakennettuun kuvaan valtavassa suurpolitiikan paineessa toimivasta pienestä ja pippurisesta sankari-Suomesta, joka kuitenkin aina selviää kriiseistä nimenomaan reagointikykynsä ansiosta. Tällä tavalla on mahdollista legitimoida sota ainoana olemassa olleena mahdollisuutena.

Mun mielestä kuitenkin olisi syytä pohtia, olisiko Skyllan ja Kharybdiksen väliin johtanut laivamatka voitu peruuttaa valitsemalla kokonaan toinen reitti tai etenemistapa, kun vasta itsenäistynyt valtio haki kurssiaan. Ensimmäisen tasavallan aikainen politiikka ei kuitenkaan missään nimessä ollut ainoa mahdollinen, vaan suurimmilta osin tietoisten ratkaisujen tulosta. Eikä sota koskaan syty "itsestään".

Etenkin täällä Pohjanmaalla tällaisten tulkintojen esittämisestä tietysti aina seuraa kiivasta keskustelua, mutta mikäs sen mukavampaa. :)

Rauno Rasanen kirjoitti...

Olipa kerrassaan hieno kirjoitus. Allekirjoitan.

Hieman pitkin hampain (näin minä K:n tekstin tulkitsen) näyttää Kemppinen antaneen sinulle viikon blogipakinnon.

Olen pohtinut Kemppisen omaa 'sotahistoria-maniaa', mitä talvi-ja jatkosotaan tulee.

Oletan, että se saa suurimman motiivinsa Kemppisen omasta isäsuhteesta.
Hänen isänsähän on sotaveteraani, edelleen elossa ja ymmärtääkseni ikäisekseen vireässä kunnossa.

Kas kun (sankari)lentäjän poika haluaisi itsekin olla sankari...
Eikös se Edu Kettunen sillai laulanut..?

Jussi kirjoitti...

http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_sodista

http://town.hall.org/radio/HarperAudio/011894_harp_ITH.html

T.S. Eliot (1888–1965). The Waste Land. 1922.

The Waste Land



I. THE BURIAL OF THE DEAD

APRIL is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.
Winter kept us warm, covering
Earth in forgetful snow, feeding
A little life with dried tubers.
Summer surprised us, coming over the Starnbergersee
With a shower of rain; we stopped in the colonnade,
And went on in sunlight, into the Hofgarten,
And drank coffee, and talked for an hour.
Bin gar keine Russin, stamm' aus Litauen, echt deutsch.
And when we were children, staying at the archduke's,
My cousin's, he took me out on a sled,
And I was frightened. He said, Marie,
Marie, hold on tight. And down we went.
In the mountains, there you feel free.
I read, much of the night, and go south in the winter.

What are the roots that clutch, what branches grow
Out of this stony rubbish? Son of man,
You cannot say, or guess, for you know only
A heap of broken images, where the sun beats,
And the dead tree gives no shelter, the cricket no relief,
And the dry stone no sound of water. Only
There is shadow under this red rock,
(Come in under the shadow of this red rock),
And I will show you something different from either
Your shadow at morning striding behind you
Or your shadow at evening rising to meet you;
I will show you fear in a handful of dust.
Frisch weht der Wind
Der Heimat zu.
Mein Irisch Kind,
Wo weilest du?
'You gave me hyacinths first a year ago;
'They called me the hyacinth girl.'
—Yet when we came back, late, from the Hyacinth garden,
Your arms full, and your hair wet, I could not
Speak, and my eyes failed, I was neither
Living nor dead, and I knew nothing,
Looking into the heart of light, the silence.
Od' und leer das Meer.

Madame Sosostris, famous clairvoyante,
Had a bad cold, nevertheless
Is known to be the wisest woman in Europe, With a wicked pack of cards. Here, said she,
Is your card, the drowned Phoenician Sailor,
(Those are pearls that were his eyes. Look!)
Here is Belladonna, the Lady of the Rocks,
The lady of situations.
Here is the man with three staves, and here the Wheel,
And here is the one-eyed merchant, and this card,
Which is blank, is something he carries on his back,
Which I am forbidden to see. I do not find
The Hanged Man. Fear death by water.
I see crowds of people, walking round in a ring.
Thank you. If you see dear Mrs. Equitone,
Tell her I bring the horoscope myself:
One must be so careful these days.

Unreal City,
Under the brown fog of a winter dawn,
A crowd flowed over London Bridge, so many,
I had not thought death had undone so many.
Sighs, short and infrequent, were exhaled,
And each man fixed his eyes before his feet.
Flowed up the hill and down King William Street,
To where Saint Mary Woolnoth kept the hours
With a dead sound on the final stroke of nine.
There I saw one I knew, and stopped him, crying 'Stetson!
'You who were with me in the ships at Mylae!
'That corpse you planted last year in your garden,
'Has it begun to sprout? Will it bloom this year?
'Or has the sudden frost disturbed its bed?
'Oh keep the Dog far hence, that's friend to men,
'Or with his nails he'll dig it up again!
'You! hypocrite lecteur!—mon semblable,—mon frère!'


http://www.youtube.com/watch?v=gV6noHEd6XE

Ari kirjoitti...

Toisen maailmansodan pasifistisessa analyysissa on se ongelma, että vaikka suomalaiset olisivat antautuneet ampumatta laukaustakaan, olisivat he silti joutuneet sotimaan ihan pakosti. Ehkä talvisodan jälkeen äkkiä pasifistiseksi kääntynyt Suomi olisi tuurilla ja valtiomiestaidolla onnistunut luikertelemaan natsien ja kommunistien ristipaineessa ilman lisärähinää, ehkä ei. Oma mielipiteeni niiden kahden kouhon viiksiniekan, Adolfin ja Josefin, rauhantahdosta ei ole korkea, mutta ehkä he olisivat Suomen kohdalla tehneet poikkeuksen laajalti soveltamiinsa teorioihin siitä, miten tielle sattuvia pikkuvaltioita tulee kohdella.

Itä-Euroopan maiden kokemuksiin nojaten joku inhorealisti voisi väittää, että miehitys Neuvostoliiton, Saksan tai yksi kerrallaan molempien toimesta olisi ollut suomalaisten, varsinkin vannoutuneiden pasifistien, henkiinjäämisprosentin kannalta huonompi vaihtoehto kuin sotiminen konsanaan. Silti on myönnettävä, että Ryti ja Mannerheim eivät kovin ansiokkaasti suojelleet neuvostokansalaisia, joista surullisen moni kaatui suomalaisten toimesta. Kai kyseisten herrojen piti siinä tilanteessa ajatella ensiksi oman maan kansalaisia ihan noin viran puolesta, vaikka muuten varmasti maailmoja syleileviä humanisteja olivatkin. Antakaamme heille tämä liiallinen virkaintoisuus anteeksi.

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Arille: puhuin nimenomaan nykyajasta. Sodan eläneelle sukupolvelle en ole koskaan kehdannut mennä neuvomaan, mitä heidän olisi tullut tehdä. Sen sijaan päätösten seurauksia voi selvittää (alleviivaamatta sen kummemmin aikanaan parasta vaihtoehtoa, mikä tietysti olisi jälkiviisautta) ja varsinkin opetuksia miettiä. Ja se mitä sodasta nykyään puhutaan, on nimenomaan nykyaikaa. Mm. senhän puolesta NL:a vastaan taisteltiin, että sana on ja pysyisi vapaana. Suomi on rikas maa, jossa laki sallii väitettävän yhtä ja toista. Viime kädessä homma on kiinni perusteluista, ja niin sen kuuluukin mennä.

Jussi kirjoitti...

Arille....
Yrjö Kallinen joka oli heti sodanjälkeen puolustusministerinä ja oli siis näitä sodankokeneita ja saattoi siis myös tehdä näitä ongelmallisia toisen maailmansodan pasifistisia analyyseja, kirjoitti joskus (lause löytyy myös Wikipediasta) että;

"Vapautuminen aikakausien ajatusvirroista ja ympäristön ajatustottumuksista on vaikein ponnistus, mikä ihmisen osalle voi tulla. Sekä pelottavassa että meitä nöyryyttävässä määrin pitää paikkansa lause: Ihminen ei ajattele, vaan hänen ympäristönsä ajattelee hänessä."

ps. Trollaajat ei ole oikein suosiossa täällä päin

...........................^^^^^^^^^^^^^^^
...........__........... /.......__...........__.....\
...../´¯/..../´¯\.....(-....(.0.).......(.0.).....-)
.././.../..../..../.|_...¡.........../_............./
(.(....(....(..../.)..).. \.......____.........../
.\................\/../..... \.....\___/......./
..\................./........ \__________/
....\..............( ............... \..........\
......\.............\ ................\..........\

toivottavasti sinä et ole sellainen.

Ari kirjoitti...

Markku, mitä tahansa päätöstä analysoidessa kannattaa mielestäni sen seurauksia verrata tarjolla olleisiin vaihtoehtoihin ja harkita, tuliko paras valituksi. Jälkiviisauttahan se on, totta kai, mutta jälkiviisaus on aika välttämätöntä jos jostain tapahtumasta aikoo hakea opetuksia. Se että päätöksellä on kauheat seuraukset, niin kuin sodilla tuppaa olemaan, ei tarkoita, etteikö muista vaihdoehdoista olisi seurannut jotain vielä pahempaa. Silloin opetuksen ei pitäisi olla, että tämä päätös vei kauheisiin seurauksiin, vaan että tällainenkin päätös saattaa tarpeeksi surkeassa tilanteessa olla valitsemisen arvoinen.

Jussi, jos haluaisin troolata, esittäisin viiltävän henkilöönmenevää analyysia sen tavallisen, patrioottisesti värittyneen sotakäsityksen arvostelun psykologisesti houkuttelevista puolista. Isä- tai äitisuhteiden vetämiseen mukaan pokkani tosin tuskin riittäisi. Nythän vain esitin hieman ironisoiden luullakseni kohtuullisen yleisen katsantokannan, joka aiheuttaisi useilla nettifoorumeilla pienemmän vastalausemyrskyn kuin Markun mielenkiintoinen kirjoitus konsanaan. Niin että pidetään ne kädet siellä omalla puolella, hipinperkeleet. (Vitsi, vitsi.)

IDA kirjoitti...

Itse en ymmärrä tällaista vaahtoamista ollenkaan. Kyllä Suomessa on minun elinaikanani saanut puhua sodasta aika vapaasti, sävyyn kuin sävyyn.

Kaikki uho ja paasaaminen on minusta vastenmielistä, mutta kyllä puhtaasti kiitollinen näkökulma on siinä mielessä oikeutettu sekin, että sodassa kuitenkin oli kyse Suomen kansallisesta olemassaolosta. Joskus on hyvä muistaa, että sen jatkumisen pelastivat nimenomaan rivisotilaat ja alemmat upseerit.

Kannattaa muistaa sekin, että ne joiden vanhemmat olivat sodassa ovat jotain kuusikymppisiä, keski-ikäisten isovanhemmat olivat jne...Aika kuluu. Nuoremmille polville jää kuitenkin käsittääkseni aika monipuolinen aineisto tehdä omat tulkintansa.

Vasarahammer kirjoitti...

Jutusta käy ilmi vastenmielisyys sotaan liittyvää kansallista mytologiaa kohtaan. Minusta kansallisessa mytologiassa ei sinänsä ole mitään pahaa, jos kansallinen mytologia ei edellytä imperiumin kasvattamista tai muiden alistamista.

Suur-Suomi-ideologia on jäänyt kauas historian hämärään, ja meillä on enää jäljellä myytti puolustussodasta ylivoimaista vihollista vastaan. Antautuminen viholliselle olisi merkinnyt varmaa tuhoa ja lähes 50 vuoden eloa ratkihauskan kommunismin alaisuudessa.

Väitän, että tässäkään blogissa tuskin naureskeltaisiin kommunismille samalla tavalla ulkopuolisena, jos vaihtoehtoinen historia olisi toteutunut kaikessa karmeudessaan Siperian karjavaunuineen ja niskalaukauksineen. Neuvostoimperiumin alaisuudessa eläneille ihmisille musta huumori oli nimenomaan arkipäivän selviytymiskeino, joka ei tee kommunismista yhtään humoristisempaa sinänsä.

Jos mennään vielä kauemmas historiaan, sieltä löytyy Kalevala-niminen eepos. Kalevalan sankarihahmo Väinämöinen lauloi kilpailijansa Joukahaisen suohon. Mielestäni tällaisessa mytologiassa ei ole mitään häpeämistä kaiken maailman miekkasankarien ja päidenkatkojien rinnalla.

Historiantutkijalle myyttien murskaaminen kuuluu ammatin varjopuoliin, mutta sen ei pitäisi aiheuttaa tarvetta suhtautua negatiivisesti myytteihin sinänsä.

Itse en kohottaisi hyvinvointivaltiota kansalliseksi myytiksi talvisodan rinnalle, koska nykytilanteessa näyttää siltä, että pohjoismainen hyvinvointivaltio voi hyvinkin osoittautua oman aikansa ilmiöksi
samalla tavalla kuin Suur-Suomi aikanaan.

Anonyymi kirjoitti...

Oikein asiallista puhetta. Hieno homma, että Suomi on itsenäinen ja näin, mutta ei luulisi, että veteraanejakaan paljon korupuheet "wanhoista hyvistä ajoista" kiinnostavat.

Eivätkä sodassa kuolleet kuolleet Jeesuksen tavoin itsensä ristillä uhraten, vaan pakosta. Samanlaisia ihmisiä he pohjimmiltaan olivat kuin sinä ja minä. Anteeksipyynnöt olisivat paljon enemmän paikallaan kuin kiittelyt.

Sama kuin kaadat kuumat kahvit jonkun syliin ja kiität häntä myöhemmin siitä, että ilman hänen nykyistä palovammaansa, kallis sohvasi olisi mennyt piloille. Ei mitään järkeä.

Anonyymi kirjoitti...

Myytti yksimielisestä kansasta sodassa on varsin yleismaailmallinen. Muistan lapsuutenin "Korkeajännitys"-lehdet, joissa palvottiin mm. brittilentäjiä II maailmansodassa.

Joitakin vuosia sitten tutustuin Peter Englundin teokseen "Kirjeitä nollapisteestä", jossa eräs essee koski RAF pommitusoperaatioita Saksan kaupunkeja vastaan. Kirja antoi karmean kuvan niistä brittinuorista jotka joutuivat/pääsivät näihin laivueisiin. Arviolta yli 80% miehistä arvioitiin kuolevan viimeistään 30.pommitustehtään mennessä siis parin kuukauden sisällä.

Tappioiden kasvaessa miesten moraali romahti. Pommituslaivueiden miehillä oli armeijan korkeimmat sukupuolitautitilastot. Mutta vuodenvaihteessa 43-44 henkinen romahdus oli täydellinen. Miehistä tuli sisäänpäinkääntyneitä ja ärtyisiä, he eristäytyivät muista ja pyrkivät nukkumaan niin paljon kuin mahdollista.

Miehistöstä n. 14% arvioitiin pudottaneen pomminsa tahallaan muualle kuin kohteeseensa välttääkseen tulemasta vaaralle alttiiksi. Yhä useampi palasi lennoilta suorastaan mielipuolina.