Vielä vähän edelliseen kirjoitukseen liittyen. Kun Tuntemattoman Sotilaan alkuperäinen versio vuonna 2000 nimellä Sotaromaani julkaistiin, totesi professori Yrjö Varpio, että suuri osa poistoista kohdistui päällystön, sodanjohdon tai yleensä sodan arvostelua sisältäneisiin kohtiin. Linna itse sydämistyi juuri näistä poistoista, koska katsoi niiden vesittävän teoksen sanomaa keskeisilta osiltaan. Hän lähetti kustantajalle asiaa ihmettelevän kirjeen, jossa hän antoi kannalleen erinomaiset perustelut. Alla oleva lainaus kiteyttää mielestäni täydellisesti Linnan yleisnäkemyksen sodasta. Jos ajattelee julkaistua versiota ja varsinkin Edvin Laineen elokuvaa, jäi tämä alkuperäisteoksessa leimaa-antava asennoitumistapa lähes täysin piiloon. Samaten voi sanoa, että vaikka Linnan puheenvuoro on ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin toisesta maailmansodasta meillä Suomessa koskaan esitetty, ei tällainen tarkastelutapa muodostunut missään kohtaa vallitsevaksi. Ihmisen näkökulma on jäänyt kansallisen yksimielisyyden tunnusten alle, ja samalla myös Linnan kaltainen sodan kokemiseen perustuva pasifismi on meillä jäänyt pimentoon.
Olen havainnut että kaikki mahdollinen romaanin mukana esiintulleisiin kysymyksiin suuntautunut arvostelu on tarkasti pyyhitty pois. Joidenkin asiattomuuksien suhteen se on ollut paikoillaan, mutta sen mukana on mennyt sellaistakin, jonka olisin halunnut sanoa. Tahallisesti en tahdo loukata ketään, mutta en halua myöskään uhrata jumalille jotka omatuntoni sanoo epäjumaliksi. Saattaa tuntua naurettavalta, mutta enemmän kuin näiden jumalien loukkaamista, minä pelkään niitä ihmisiä, jotka joskus tulevat ihmettelemään, että eikö tällä miehellä todellakaan ollut ainoatakaan sanaa sanottavanaan siitä mentaliteetista joka katsoo sodan jonkinlaiseksi inhimilliseksi arvoksi. Minä tarkoitan lähinnä eräitä arvosteluja sodanjohdosta ja siitä idealismista joka oli sodan sielullinen käyttövoima. Varsinkin kun arvostelullani ei ollut väriä, pidin minä sitä oikeutettuna. Tahdoin antaa kaiken arvostukseni ihmisille jotka koko onnettomuuden hartioillaan kantoivat, mutta itse sodalta minä tahdoin ottaa sen pois.
Eikö ole niin, että nyky-Suomessa on huomattavaa kannatusta tulkinnalla, jossa sota (nimenomaan siinä muodossa kuin Suomi sitä kävi) on idealistinen elämää suurempi arvo itsessään. Linnan näkemykseen ei ole mitään lisättävää.
10 kommenttia:
Jään odottamaan K. P. Enkkisen reakstioonia.
Eli kumarran pohjoiseen...
Ja onhan sitä muitakin aihetta käsitelleitä kirjoja.
Paavo Rintalan Sissiluutnantti
Veijo Meren Manillaköysi
Ja Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat
ja
Kenttä ja kasarmi
ajalta ennen suurta isänmaallista sotaa - josta sensuuri vaati poistettavaksi luvun, jossa
asevelvolliset saapuvat härkävaunuissa asemalle ja epämukavasta junamatkasta julmistuneina, pyllistävät junasta asemalle kokoontuneille ihmisille, joka vuorostaan katselevat näiden isänmaantoivojen leveitä naamoja ja ihmettelevät kovasti näkemiensä naamojen leveyttä.
Haanpää ei suostunut muuttamaan riviäkään.
Lahtisen ja Honkajoen asenteen poissaolo sotamuisteloista ja veteraanijuhlista voi osittain selittyä sillä, että kriittisemmin sotaan suhtautunut ryhmä oli sosiaalisesti alempaa säätyä. Köyhillä kun on tapana kuolla aikaisemmin kuin rikkailla ja keskiluokalla. Tämä piirre tietysti vahvistuu ajan myötä entisestään: mitä vanhempaa veteraaniväki on, sitä hyväosaisempi tausta heillä luultavasti on, kun ovat niin korkean iän saavuttaneet. Muutamat harvat lahtiset ja rokat eivät varmaankaan viitsi ruveta keikuttamaan venettä lammioiden ja kariluotojen porukassa, varsinkin kun saavat itsekin siinä sivussa kehuja ja hyvää kohtelua, jota ei kaikkina aikoina juurikaan tullut. Honkajoet eivät varmaankaan osallistu koko kekkereihin.
Hyvä muistutus. Jaakko Syrjä on korostanut tätä samaa Linnan näkökulmaa.
Mikko Juva, joka oli sekä rintamapappi että jv-komppanianpäällikkö, sanoi muistelmissaan, että sota oli syntistä puuhaa, josta hän ei voi olla ylpeä.
Rintala ja Meri kaikessa etevyydessään reagoivat ehkä enemmän sotajuttuihin kuin sotaan, ikänsä vuoksi.
Haanpää palveli hevossairaalassa ja jäi siten vaille kokemusta rintaman raadollisuudesta; sen huomaa.
Pitäisikö ottaa esiin Paavolaisen "Synkkä yksinpuhelu", jossa on aika paljon jatkosodan ajan "koohottamisesta". Kuten muistamme, tuomio oli jyrkkä.
Mutta on varottava niputtamasta ihmisiä ja heidän kokemuksiaan.
Antti Tuuri kiteyttää "Talvisodan" kotiinpaluun. Kohtaus on myös elokuvassa. "Sankarit ovat kuolleet." Päähenkilöhän oli palaamassa Taipaleelta ja tapasi jo junassa "Taipaleen sankareita".
Ottamatta kantaa poisjätettyjen pätkien ideologiseen sisältöön, olen sitä mieltä, että niiden poistaminen teki Tuntemattomasta paremman kirjan. Kuten joku, mahdollisesti Samuel Goldwyn, on sanonut:"If you have a message, use Western Union."
Paavolaisen Synkän yksinpuhelun rinnalle kannattaa kaivella jostain V. A. Koskenniemen P. Hilli -pseudonyymillä kirjoittama kritiikki. On aika hurjaa tekstiä. Arvostelu on muistaakseni Valvoja-lehden numerossa 9/1946.
Ylen arkistossa on jossakin muistaakseni Eino S. Revon ja Pekka Lounelan juontama haastattelu jostakin 70-luvun loppupuolelta, jossa aihetta sivutaan. Pekka Tarkka ja Kai Laitinen ovat haastateltavina.
- Jouko Tyyri oli puhunut silloin, että Tuntemattoman sisälle oli rakennettu eräänlainen "partiopoika romaani"-
- sotaa kokemattomat lukevat sotakirjoja seikkailuromaaneina -
en muista tarkemmin.
Eikö Paavolaisen kirjasta ole tehty joskus kuunnelma.
Kyseinen kirja taidettiin aikanaan sivuuttaa melkeinpä vaikenemallla siitä kokonaan.
Pappi ja kansanedustaja Paavo Virkkunen vuoden 1941 syksyllä julkaistussa kirjassa Suomen taistelevan armeijan henki:
"Perivihollisensa kovassa kouristuksessa Suomi ei ole menehtynyt, mutta se on historiansa ankarassa koulutuksessa karaistunut. Se on johdettu selvyyteen omasta historiallisesta kutsumuksestaan, sanalla sanoen: se on kansallisessa määrätietoisuudessaan löytänyt itsensä. [...]
Totuus uhrin elämänvoimasta ja siitä siunauksesta, minkä uhri levittää, kirkastuu nyt Suomen kansalle. Uhrin henki elähdyttää ei ainoastaan Suomen armeijan sotilaita, kuten edellä on esitetty, vaan Suomen kansaa kokonaisuudessaan. [...]
Sodan aikoina oppivat kansalaiset, kodit ja koko kansakunta nauttimaan surua sakramenttina, pyhänä, taivaisena lahjana. Saadaan kokemuksia siitä, että surusta tulee elämän evankeliumi."
Tiukkaa tekstiä.
Ei kuulu asiayhteyteen ihan suoraan; mutta vår käraste viime syksyltä, Henrik Arnstad on täyttänyt 40 vuotta. (Henrik on härkä- Vau!)
Synttärikakku oli leivottu suomalaisen sotilaskypärän malliin; käykää tsekkaamassa Henrikin sivuilta, miltä sellainen näyttää…
http://www.webbsidor.com/?page_id=2
Lähetä kommentti