keskiviikkona, syyskuuta 12, 2007

Unelmavävy

Keihäät on tökätty Osakan nurmeen ja airot laitettu telineeseen Münchenissä. Kesällä Stanley Cup -kannua Suomessa kierrättänyt Teemu Selänne ei ole vieläkään ole saanut aikaiseksi päätöstä jatkostaan, vaikka eilen keskusteli asiasta Anaheim Ducksin GM:n kanssa. Oma veikkaukseni on, että Finnish Flash tulee siirtymään pysyvästi autoharrastuksensa pariin. Ensimmäinen oire tästä oli ilmoitus maajoukkuepelien lopettamisesta.

Kotimainen jääkausi alkoi joka tapauksessa eilen. Vaihtuvuus miehistöissä on taas ollut melkoista, ja syksy menee asetelmia katsellessa. Toisaalta kyllä näyttää siltä, että Kärpät on Juho Junnon johdolla onnistunut rakentamaan tervaporvarien kaupunkiin Sotkamon Jymyn pesäpallojoukkueen hegemonia-asemaa muistuttavan menestysautomaatin. Kesän komein kaappaus oli Junnon käsialaa sekin eli HIFK-ikoni Jere Karalahden nappaaminen pantterilaumasta pienjyrsijöiden riveihin.

Karalahden siirto herätti runsaasti tunteita niin Helsingissä, Oulussa kuin muuallakin kiekkokartalla. Epäilevät tuomaat kiirehtivät huomauttamaan, ettei Kärppien profiilin kannalta niin epäsopivaa pelaajaa olekaan kuin HIFK:ssä kaiken anteeksi saanut (ja tarvinnut) Karalahti. Lätkää seuraavissa piireissä on jo pistetty vetoja kiinni siitä, kuinka kauan kestää, kun perheensä pääkaupunkiseudulle jättävä Jere kyllästyy peräpohjolan pimeyteen ja lähtee viihteelle. Tai koska käy niin, ettei miestä näy missään, kun Kärpät on palaamassa Ouluun Helsingin-pelireissuiltaan.

Niin tai näin, Karalahti on suomalaiselle jääkiekkoilulle siunaus, vaikka sitä monet eivät halua myöntääkään. Suomalaisessa nykyurheilussa on vahva pyrkimys yhteiskuntavastuun kantamisen ja sponsorien miellyttämisen nimissä karsia yksilöistä kaikki turha eksentrisyys ja muokata heistä mahdollisen virheettömiä ja markkinointikelpoisia tuotteita, toisin sanoen värittömiä, hajuttomia ja mauttomia. Kehityssuunta alkoi jo 1980- ja 1990-luvuilla yleisurheilun piiristä, ja on sieltä väistämättömällä voimalla levinnyt pitkin lajien kenttää.

Jääkiekko on tässä pelissä yrittänyt pelata pitkään kaksilla korteilla ja usein vieläpä onnistunutkin siinä. Toisin kuin yleisurheilu, laji ei huipputasolla ole riippuvainen veromarkoista, jolloin Nuori Suomi-ideologian sijaan on mietittävä sitä, mikä vetoaa maksavaan yleisöön. Vaikka asenteet ja meininki katsomoissa ovat siistiytyneetkin, "neitikiekolla" ei vieläkään kassakoneita täytetä. Kiistaton tosiasia on sekin, että vanhalla kunnon "verta jäälle" -mentaliteetilla on silläkin yhä maassa vankat kannattajansa. Silti kaksinaismoralistista jääkiekkoväkivaltakeskusteluista ja lajin liepeillä kukoistavasta poliittisten irtopisteiden keräämiseen pyrkivästä jeesustelusta on tullut jokavuotinen ilmiö.

Karalahdesta käydyssä julkisessa keskustelussa miehen törmäilyt päihteiden kanssa on tietysti tuomittu ja esitetty hurskaita toivomuksia sen puolesta, että mies saisi elämänsä raiteilleen. Pinnan alla muhii kuitenkin aivan toisenlaisia ääneenlausumattomia ajatuksia, eikä ainoastaan HIFK:n kannattajien joukossa. Monet haluavat Jeren pysyvän entisellään, ei siksi, että hän näin pilaisi jatkomahdollisuuteensa, vaan siksi, että menestyminen huippu-urheilijana hänen elämänasenteellaan ja otteillaan herättää niin paljon ihailua.

Kysymys ei ole enempää eikä vähempää kuin siitä suomalaiseen identiteettiin syvälle iskostuneesta instituutiosta, että "asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat". Karalahden maailmankuvassa pronssipelien pelaaminen menee samaan kategoriaan kuin Antti Rokalla komentopaikan korsulle johtavan polun reunojen koristelu pyöreillä kivillä. Karalahti on jermu, joka sotiessaan eli jäällä ollessaan on (silloin kun on kunnossa) murhaavan tehokas, mutta kieltäytyy kaukalon ulkopuolella viettämästä ihannehuippu-urheilijan eunukkimaista ja tappavan tylsää elämää. Soturimainen äijämäisyys on hyve, jota pidetään yllä hurmeisten taistelujen välissä vietetyillä äijämäisillä päihteiden täyttämillä illoilla. Tämä vetoaa moniin jääkiekkoa seuraaviin ihmisiin (99-prosenttisesti tietysti miehiin) niin voimakkaasti, että Karalahdesta on kasvanut suorastaan myyttinen hahmo.

Suomalaisen urheiluelämän asenneilmapiirin muutoksesta saa hyvän kuvan, kun vertaa vaikkapa Juha Väätäisen, Seppo Rädyn ja Esa Tikkasen kaltaisia hahmoja vaikkapa Janne Holméniin ja Jarkko Niemiseen. Moitteettomuudessa ei tietysti sinänsä ole mitään vikaa, mutta suuri osa huippu-urheilun vetovoimasta kuitenkin piilee siinä, että huippumenestyjät usein ovat myös ihmisinä varsin erikoisia. Yleisen liikuntakasvatuksen ja yhteiskuntavastuun arvopohjalta ponnistava OPM- ja Nuori Suomi -vetoinen unelmavävykultti ei tunnu tätä ymmärtävän.

Usein on kysymys siitä, että molemmin puolin aitaa ollaan vähän liian tosissaan. Jääkiekon kriitikot tekevät poliisille tutkintapyyntöjä kaukalon sisäisistä tapahtumista ja taivastelevat pelin kaikinpuolista barbaarisuutta, lätkäjätkät vastaavat leimaamalla arvostelun lajista mitään tajuamattomien kukkahattutätien ja sosiaalitanttojen hysteeriseksi kirkunaksi.

Koko puhe siitä, että huippu-urheilijan pitäisi asettautua jonkinlaisen roolimallin osaan, on jääkiekkoilun perusluonteen huomioiden vähintäänkin erikoista. Kuinka universaaliksi esikuvaksi on miehestä, joka viettää suuren osa päivästään polvihousuihin pukeutuneena roimimassa kumilaattaa puutikulla ja törmäilemässä muihin samanmielisiin? Kuinka realistista ja mielekästä on vaatia tällaisen uravalinnan tehneeltä mieheltä mallikelpoista ja moitteetonta käytöstä? Omantunnon kysymys: kumman kanssa lähtisit mieluummin kaljalle, Tero Pitkämäen vai Jere Karalahden?

Ainakin joulutauon jälkeen kannattaa pitää pää ylhäällä taas Raksilassakin...

10 kommenttia:

Etappisika kirjoitti...

Mikäli kouristuksenomaista miehistä rillumarei-meininkiä on ryhdyttävä urheilusta hakemaan, niin muistetaan nyt sentään, että joku Seppo Räty on vain puhetyöläinen, yhtään osumaa pituushyppääjään ei tililtä löydy; eikä tosimiehen kommenttia: "Hänen kylkeensä tuli vain miehekäs naarmu” (Tero Pitkämäki), Ja mies loppuukin nähtävästi pihisten aikä pamahtaen kuin T.S. Eliotin maailma.

Kaljaseuraksi siis Pitkämäki, jos se tarjoaa.

PS. Kärppä ei ole jyrsijä vaan näätäeläin.

Jouni kirjoitti...

Täytyy heti alkuun huomauttaa, että olen itsekin sen verran hullu, että tykkään, kun pallo pyörii.

Sen sijaan sitä en ymmärrä, miksi esim. jääkiekossa nyrkkitappelut on (enemmän tai vähemmän) sallittuja. Enkä ymmärrä sitäkään, miksi karalahtimaista törttöilyä ja juntteilua ihannoidaan.

Kaljaseuraksi Pitkämäki, koska mulla ei oo varaa pitää ryyppyä pohjassa kovin pitkään... ;)

Sozaburo kirjoitti...

Jääkiekko ilman tappelua on jotain salipändiä.

Tappelut ovat niin merkittävä osa taktiikkaa ja viihdettä, että ilman tappeluita jääkiekon katsojaluvut taatusti romahtaisivat.

Merkittävä osa oikeasti mielenkiintoisista persoonista niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin (NHL:ssä siis) on lähes poikkeuksetta enforcereja tai voimahyökkääjiä.

Niin kauan kuin olen jääkiekkoa seurannut niin suurin mielenkiinto on aina kohdistunut gooneihin sekä heidän otteisiin ja joukkueiden voimankäyttöön perustuvaan taktiikkaan. Vaikea kuvitella, että vaivautuisin peliä katsomaan jos taitoluistelijat kaartelisivat kentällä keppi kädessä.

Ei Jerestä Brobertia tai John Kordickia saa, mutta hän taitaa olla ainoa suomalainen pelaaja, jonka otteita viitsii seurata.

Jouni kirjoitti...

Ehkä se kertoo jotain lajista, jos sen katsojaluvut romahtavat ilman tappeluita...

Sozaburo kirjoitti...

Ehkä se kertoo jotain lajista, jos sen katsojaluvut romahtavat ilman tappeluita...

Johtuisikohan siitä, että tappelut ovat aina olleet osa peliä. Siis Amerikassa.

Minua ei kiinnosta suomalainen jääkiekko. On aivan sama minulle katseleeko sitä kukaan.

NHL on taas eri asia. On aivan järjetöntä nillittää täältä käsin miksi siellä saa tapella. Ei kukaan pakota seuraamaan liigaa.

Jouni kirjoitti...

Sillä, miten jokin on tai "on aina ollut" ei voi perustella, miksi sen välttämättä pitäisi olla juuri niin. Essentialismista ei ole mitään hyötyä.

Olen seurannut lajia useamman vuosikymmenen ajan (tosin enää en), enkä näe mitään syytä, miksi lätkässä on välttämätöntä turvautua fyysiseen väkivaltaan.

Eikä "nillittäminen" tai vast. tästä ole yhtään sen järjettömämpää kuin mistään muustakaan. Asioista saa ja pitää keskustella.

Anonyymi kirjoitti...

"Ehkä se kertoo jotain lajista, jos sen katsojaluvut romahtavat ilman tappeluita..."

Minusta se kertoo enemmän kansasta. He katsovat mitä haluavat ja jäkis myy itseänsä kuin tienposkilutka sallimalla ns. "laittomuuksia". Suomessa ei taida puhtaita tappelijoita ollakaan vaikka jotkut herkemmin heittävätkin hanskansa.

Muuten en tajua miten kirjoittaja voi lokeroida kaikki jääkiekkoilijat, jotka haluavat sattumoisin pelata pronssipelin tai muuten eivät poikkea käytöksellään, tylsiksi. Näillä poikkeavilla yksilöillä ehkä herätetään mielenkiintoa, mutta se mielenkiinto ei liity urheiluun vaan nimenomaan poikkeavuuteen. Karalahti periaatteessa viestii jättämällä pronssipelin väliin että "älkää menkö töihin, jos ei kiinnosta". Ihan ookoo sekin, mutta työsoppari oli jo tehty.

Sozaburolle ehdotan salibandyn pelaamista liigatasoisien pelaajien kanssa ennen salibandysta kommentoimista. Käy se vaan kipeetä sekin laji.

sozaburo kirjoitti...

No joo, onhan sählyssä oma Karalahti eli Tedy Salutskij.

Lainaan erästä vanhaa lätkää pelaa ystävääni: "Sähly on hyvä laji niille, jotka eivät pärjää jääkiekossa".

Sählyn vertaaminen jääkiekkoon on vähän sama asia kuin se, että tyhjää ilmaa huitova karateka tulee sanomaan vapaaottelijalle tai thainyrkkeilijälle, että vittu kun oli kova matsi ja mä muuten tapan yhdellä iskulla lol

Anonyymi kirjoitti...

Käy edelleen kokeilemassa sitä lajia niin ei tarvitse lainata kavereiden läppää. Itse aloitit vertailun ja nyt sotket vapaapainin ja ties mitä vielä. Et edes tiedä mitä mollaat...

Vasarahammer kirjoitti...

Onko sattumaa, että tässä on tartuttu samaan aiheeseen, jota Urheilulehdessä käsiteltiin? Jutussa Karalahdesta tehtiin jonkinlainen suomalaisen sairaan alkoholikulttuurin ruumiillistuma ja annettiin Mobergin nyyhkiä, kuinka Jeren toilailuja siedettiin. IFK kuitenkin selkeästi hyötyi (taloudellisesti) värikkään puolustajan tuomasta julkisuudesta, vaikka viime kaudella pelillinen hyöty oli lähes olematon.

IFK on hyvä esimerkki "kohderyhmäjoukkueesta". On tärkeämpää pelata tietynlaista kiekkoa ja säilyttää tietty imago kuin menestyä urheilullisesti. Karalahti tuki IFK:n imagoa ja toi varmasti katsojia. Sormea saatettiin heristellä, mutta siinä oli vahva tekopyhyyden maku. Eikös IFK:n sponsorina ole edelleenkin toinen suurista panimoista?

Vastakkaisen leirin edustajille Karalahti on tietysti ollut loputon huonojen vitsien lähde ja miehen poissaolot pronssipeleistä ovat lähinnä naurattaneet.

Suomen maajoukkue kuitenkin tarvitsisi kipeästi huippukuntoisen Karalahden rivehinsä, ja siksi toivon (vaikka en usko), että Jeren raittiuslupaus pitää.

Alkoholin kanssa tahtoo olla sillä tavalla, että nuorena vielä kestää rehkiä krapulassa, mutta vanhempana liika viina näkyy jo päällekin päin.