Unelmavävy

Keihäät on tökätty Osakan nurmeen ja airot laitettu telineeseen Münchenissä. Kesällä Stanley Cup -kannua Suomessa kierrättänyt Teemu Selänne ei ole vieläkään ole saanut aikaiseksi päätöstä jatkostaan, vaikka eilen keskusteli asiasta Anaheim Ducksin GM:n kanssa. Oma veikkaukseni on, että Finnish Flash tulee siirtymään pysyvästi autoharrastuksensa pariin. Ensimmäinen oire tästä oli ilmoitus maajoukkuepelien lopettamisesta.

Kotimainen jääkausi alkoi joka tapauksessa eilen. Vaihtuvuus miehistöissä on taas ollut melkoista, ja syksy menee asetelmia katsellessa. Toisaalta kyllä näyttää siltä, että Kärpät on Juho Junnon johdolla onnistunut rakentamaan tervaporvarien kaupunkiin Sotkamon Jymyn pesäpallojoukkueen hegemonia-asemaa muistuttavan menestysautomaatin. Kesän komein kaappaus oli Junnon käsialaa sekin eli HIFK-ikoni Jere Karalahden nappaaminen pantterilaumasta pienjyrsijöiden riveihin.

Karalahden siirto herätti runsaasti tunteita niin Helsingissä, Oulussa kuin muuallakin kiekkokartalla. Epäilevät tuomaat kiirehtivät huomauttamaan, ettei Kärppien profiilin kannalta niin epäsopivaa pelaajaa olekaan kuin HIFK:ssä kaiken anteeksi saanut (ja tarvinnut) Karalahti. Lätkää seuraavissa piireissä on jo pistetty vetoja kiinni siitä, kuinka kauan kestää, kun perheensä pääkaupunkiseudulle jättävä Jere kyllästyy peräpohjolan pimeyteen ja lähtee viihteelle. Tai koska käy niin, ettei miestä näy missään, kun Kärpät on palaamassa Ouluun Helsingin-pelireissuiltaan.

Niin tai näin, Karalahti on suomalaiselle jääkiekkoilulle siunaus, vaikka sitä monet eivät halua myöntääkään. Suomalaisessa nykyurheilussa on vahva pyrkimys yhteiskuntavastuun kantamisen ja sponsorien miellyttämisen nimissä karsia yksilöistä kaikki turha eksentrisyys ja muokata heistä mahdollisen virheettömiä ja markkinointikelpoisia tuotteita, toisin sanoen värittömiä, hajuttomia ja mauttomia. Kehityssuunta alkoi jo 1980- ja 1990-luvuilla yleisurheilun piiristä, ja on sieltä väistämättömällä voimalla levinnyt pitkin lajien kenttää.

Jääkiekko on tässä pelissä yrittänyt pelata pitkään kaksilla korteilla ja usein vieläpä onnistunutkin siinä. Toisin kuin yleisurheilu, laji ei huipputasolla ole riippuvainen veromarkoista, jolloin Nuori Suomi-ideologian sijaan on mietittävä sitä, mikä vetoaa maksavaan yleisöön. Vaikka asenteet ja meininki katsomoissa ovat siistiytyneetkin, "neitikiekolla" ei vieläkään kassakoneita täytetä. Kiistaton tosiasia on sekin, että vanhalla kunnon "verta jäälle" -mentaliteetilla on silläkin yhä maassa vankat kannattajansa. Silti kaksinaismoralistista jääkiekkoväkivaltakeskusteluista ja lajin liepeillä kukoistavasta poliittisten irtopisteiden keräämiseen pyrkivästä jeesustelusta on tullut jokavuotinen ilmiö.

Karalahdesta käydyssä julkisessa keskustelussa miehen törmäilyt päihteiden kanssa on tietysti tuomittu ja esitetty hurskaita toivomuksia sen puolesta, että mies saisi elämänsä raiteilleen. Pinnan alla muhii kuitenkin aivan toisenlaisia ääneenlausumattomia ajatuksia, eikä ainoastaan HIFK:n kannattajien joukossa. Monet haluavat Jeren pysyvän entisellään, ei siksi, että hän näin pilaisi jatkomahdollisuuteensa, vaan siksi, että menestyminen huippu-urheilijana hänen elämänasenteellaan ja otteillaan herättää niin paljon ihailua.

Kysymys ei ole enempää eikä vähempää kuin siitä suomalaiseen identiteettiin syvälle iskostuneesta instituutiosta, että "asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat". Karalahden maailmankuvassa pronssipelien pelaaminen menee samaan kategoriaan kuin Antti Rokalla komentopaikan korsulle johtavan polun reunojen koristelu pyöreillä kivillä. Karalahti on jermu, joka sotiessaan eli jäällä ollessaan on (silloin kun on kunnossa) murhaavan tehokas, mutta kieltäytyy kaukalon ulkopuolella viettämästä ihannehuippu-urheilijan eunukkimaista ja tappavan tylsää elämää. Soturimainen äijämäisyys on hyve, jota pidetään yllä hurmeisten taistelujen välissä vietetyillä äijämäisillä päihteiden täyttämillä illoilla. Tämä vetoaa moniin jääkiekkoa seuraaviin ihmisiin (99-prosenttisesti tietysti miehiin) niin voimakkaasti, että Karalahdesta on kasvanut suorastaan myyttinen hahmo.

Suomalaisen urheiluelämän asenneilmapiirin muutoksesta saa hyvän kuvan, kun vertaa vaikkapa Juha Väätäisen, Seppo Rädyn ja Esa Tikkasen kaltaisia hahmoja vaikkapa Janne Holméniin ja Jarkko Niemiseen. Moitteettomuudessa ei tietysti sinänsä ole mitään vikaa, mutta suuri osa huippu-urheilun vetovoimasta kuitenkin piilee siinä, että huippumenestyjät usein ovat myös ihmisinä varsin erikoisia. Yleisen liikuntakasvatuksen ja yhteiskuntavastuun arvopohjalta ponnistava OPM- ja Nuori Suomi -vetoinen unelmavävykultti ei tunnu tätä ymmärtävän.

Usein on kysymys siitä, että molemmin puolin aitaa ollaan vähän liian tosissaan. Jääkiekon kriitikot tekevät poliisille tutkintapyyntöjä kaukalon sisäisistä tapahtumista ja taivastelevat pelin kaikinpuolista barbaarisuutta, lätkäjätkät vastaavat leimaamalla arvostelun lajista mitään tajuamattomien kukkahattutätien ja sosiaalitanttojen hysteeriseksi kirkunaksi.

Koko puhe siitä, että huippu-urheilijan pitäisi asettautua jonkinlaisen roolimallin osaan, on jääkiekkoilun perusluonteen huomioiden vähintäänkin erikoista. Kuinka universaaliksi esikuvaksi on miehestä, joka viettää suuren osa päivästään polvihousuihin pukeutuneena roimimassa kumilaattaa puutikulla ja törmäilemässä muihin samanmielisiin? Kuinka realistista ja mielekästä on vaatia tällaisen uravalinnan tehneeltä mieheltä mallikelpoista ja moitteetonta käytöstä? Omantunnon kysymys: kumman kanssa lähtisit mieluummin kaljalle, Tero Pitkämäen vai Jere Karalahden?

Ainakin joulutauon jälkeen kannattaa pitää pää ylhäällä taas Raksilassakin...