Taistoihin tiemme taas käy

Syksy on taas ollut, kuten aina, suomalaisen poliittisen historian tutkimuksen kulta-aikaa. Uusia kirjoja ja muita julkaisuja pusketaan ulos siihen tahtiin, että alaa aktiivisesti seuraavankin alkaa olla vaikeaa pysyä kärryillä kaikesta siitä, mitä puhutaan. Eniten keskustelua on herättänyt tietysti Heikki Ylikankaan teos Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944, ja hyvänä kakkosena lienee huomattavasti edellistäkin kontroversiaalimpi Jukka Seppisen omaelämäkerrallinen teos Mies joka sanoi KGB:lle ei. Itse sain Ylikankaan teoksen hankituksi vasta eilen, ja samalla selailin myös Seppisen opusta, jonka kuitenkin ainakin tällä kertaa jätin suosiolla kirjakaupan hyllyyn. Siellä se oli Muistelmat-osastolla, vaikka taannoisessa julkistamistilaisuudessa professori Juhani Suomi taisi esittää sen oikeaksi paikaksi fantasiakirjallisuuden.

Omakin lusikka on tukevasti sopassa. Tänään sain kirjapainosta tuoreet tekijänkappaleet 16.10. eli ensi viikon tiistaina virallisesti julkistettavaa toimittamaani Sodan totuudet -kirjaa. Täytyy toivoa, että osa Ylikankaan herättämän keskustelun luomasta nosteesta osuisi myös meidän kirjamme osalle. Uskoisin, että nämä kaksi kirjaa toimivat hyvin vaikkapa rinnakkaisina lukukokemuksina. Sunnuntai-Hesarin henkilökuvassa Ylikangas esitti puhuttelevan ja mielestäni varsin oikeaan osuneen luonnehdinnan siitä, kuinka Suomessa on totuttu ajattelemaan omasta toiminnasta kriisiaikoina:

Suomessa on ollut kuvitelma, että pahoissakin kriiseissä asioita on hoidettu eettisesti korkeatasoisesti, ikään kuin lakia noudattaen. Mitä enemmän näitä asioita on tutkittu, sitä useammin on tultu lopputulokseen, että meillä on menetelty ihan samalla tavalla kuin muuallakin, ja se ero on meidän kuvitelmaa eikä todellisuutta.

Sodan totuuksissa käsitellään paljolti tätä samaa problematiikkaa. Kenties lähimmäksi Ylikankaan esiin nostamia asioita tulee oma artikkelini "Kappas vaan, saksalaisia!", jossa luodataan erillissodan oikeutuksesta käytyä keskustelua ja pyritään potkimaan sitä muutama askel eteen- tai jopa ylöspäin. Kansallisen historiankirjoituksen pakkopaitoihin saa mielenkiintoisen näkökulman, kun lukee peräkkäin professori Timo Soikkasen artikkelin ajopuukeskustelusta ja venäläisprofessori Juri Kilinin artikkelin jatkosodan käsittelystä Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Liikuttavan usein syntyy vaikutelma siitä, että suomalaispatrioottinen ja neuvostoliittolais-venäläisvirallinen näkemys ovat toistensa tarkkoja peilikuvia!

Historiantutkimus on kuitenkin vain historiantutkimusta, myös todellisen yleisönsä määrän suhteen. Vesa Vares tekee varsin mielenkiintoisen avauksen tähän problematiikkaan artikkelissaan "Me voitimme sittenkin", jossa hän pyrkii rekonstruoimaan populaarikulttuurissa talvi- ja jatkosodista luotua kuvaa. Lähdeaineiston tärkeimmän osan muodostavat sotaelokuvat ja, kyllä vaan, Korkeajännitys-sarjakuvat.

Sodan totuudet on luonnollisesti esillä tulevilla Helsingin kirjamessuilla. Sunnuntaina 28.10. allekirjoittanut saattaa joutua kovaan keskitykseen esitellessään kirjaa (klo 15.30), haastattelijana kun on sotahistorioitsija ja eversti Sampo Ahto, jonka historianfilosofia on piirun verran patrioottisempaa kuin omani. Samana päivänä Helsingin Sanomat järjestää messuilla pyöreän pöydän keskustelun (14.30-16.00) aiheella "Suomi, konepistooli ja Rokka - Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja 90-vuotias Suomi", keskustelijoina toimittaja Ilkka Malmberg, Britannian entinen Moskovan-lähettiläs Roderic Braithwaite ja Jokisipilä.