Viimeksi kuluneen viikon aikana saksalainen torvisoittomusiikki oheistuotteineen ja edeltävän sukupolven asioiden hoito ovat täyttäneet kalenterini niin totaalisesti, ettei ole jäänyt aikaa kunnolla edes perehtyä professori Heikki Ylikankaan uudesta Romahtaako rintama? -kirjasta käytyyn keskusteluun, itse kirjan lukemisesta tai sen kommentoinnista puhumattakaan. Keskustelu odotettavasti velloo kiihkeimpänä Ylinkankaan kesän 1944 teloituksien oletettua ja tutkittua suurempaa määrää koskevien hypoteesien ympärillä.
Se, että jokin asia on mahdollinen, ei vielä tee siitä varmaa, ei edes todennäköistä. Olosuhteet kesällä 1944 olivat kovat ja tunnelmat kiristyivät kautta linjan ja tästä seurasi kaikennäköistä, mutta mitään sellaista yleisinhmillisen toiminnan lainalaisuutta ei ole, että kehitys Suomessa olisi väistämättä johtanut dokumentoimatta jääneiden teloitusten suureen lisääntymiseen. Itse pidän tätä kaiken sen nojalla, mitä Suomen armeijan kurinpito- ja päätöksentekokulttuurista noina vuosina tiedän, epätodennäköisenä.
Toisaalta Ylikankaan väittämien common sense -puolensavetävyyttä ei voi kiistää. Kun kakka lentää tuulettimeen, niin kuin amerikkalaiset tapaavat sanoa, otetaan käyttöön kovat otteet. Rintamatilanteen kriittisyyden huomioon ottaen ei ole lainkaan mahdotonta, etteikö joku tai jotkut jossain olisi voineet tulkinta kurinpitovaltaansa liian väljästi ja sitten virheensä tajuttuaan naamioineet tapahtuneen joksikin muuksi, esimerkiksi vihollistulen aikaansaannokseksi. Mutta mihinkään laajamittaisiin salattuihin ja jälkikäteen huolella peiteltyihin teloitusoperaatiohin on vaikea uskoa.
Oikeusvaltio ei tietenkään voi hyvällä omallatunnolla levätä niin kauan kuin on olemassa epäilyjä siitä, että jotakin edellämainitun kaltaista saattoi tapahtua. Juuri tähän perustuu se lisäselvityksien ja -tutkimuksien tarve, jota tutkijat minä muiden mukana tämän päivän Hesarissa liikuttavan yksimielisinä korostavat. Niin kauan kun on yksikin epäselvä tapaus, perusteita ja moraalista velvoittavuutta löytyy.
Sen sijaan se on eri asia, löytyykö mitään sellaisia todisteita, jotka aiheen vakavuuden huomioiden olisivat riittävän painavia. Jos asiakirjatodisteita ei ole, miten voidaan päästä yli 60 vuotta sitten tehtyjen salausten jäljille? Kaivamalla ruumiit esiin? Mistä ja minkä tiedon perusteella? Ja jos kalmoja löytyisikin, mitä niistä lopulta pystytään aukottomalla tavalla tulkitsemaan? Muistitiedon ja vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen kerrottujen toisen, kolmannen tai ties miten monennen käden tiedoille tällaista tutkimusta ei voida rakentaa, tai jos rakennetaakin, lopputulos ei täytä tieteellisiä kriteerejä.
Uskon, ettei kaikkia teloituksia dokumentoitu vaaditulla tavalla. Uskon myös, että vihollistulessa kaatuneiden sarakkeeseen merkittiin sellaisia, joiden ruumiista olisi löytynyt tarkoituksella ammuttu omien luoti, sekä miehistöä että upseereita. Tällaista tapahtuu kaikissa sodissa, ja olisi melkoinen ihme, ellei näin olisi käynyt myös Suomen armeijassa siinä tilanteessa, mikä kesällä 1944 vallitsi. Luovaa kirjoihin merkitsemistä lienee joissain tapauksissa käytetyn myös sodan siviiliuhrien kohdalla.
Sen sijaan en usko, että em. kaltaiset toimet perustuivat mihinkään ylhäältä tulleeseen käskyyn. En myöskään usko, että toiminta oli mitenkään systemaattista, vaan pikemminkin puhumme siellä täällä vaihtelevissa tilanteissa tapahtuneista yksittäisistä tapauksista. Näin ollen en myöskään usko siihen, että näiden tapausten pimeäksi jääminen olisi minkään tietoisen ylhäältä ohjetun salailun tulosta. Historiantutkimuksen kannalta valitettavasti en kuitenkaan usko, että mitään lopullista täydellisesti selvitettyä tilaa tässä asiassa voidaan koskaan saavuttaa.
Nämä eivät kuitenkaan ole uskon asioita, ja siksi olisi hyvä, että tutkimusta jatkettaisiin. Dokumentoitujen tapausten osalta voi olla vaikeaa mennä enää syvemmälle kuin herrat Jukka Lindstedt ja Jukka Kulomaa ovat jo tehneet. Dokumentoimatta jääneiden tapausten osalta tutkittavaa sen sijaan varmasti löytyy, mutta vakuuttavan ja tieteelliset kriteerit täyttävän tavan löytämiseksi saa kyllä metodioppaan plarata todella hiirenkorville. Mutta kuten todettua, oikeusvaltion luonteeseen kuuluu, että yritettävä on.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
18 kommenttia:
Eiköhän kannata odotella, mitä Huhtiniemestä löytyy. Itse en usko, että sieltä löytyisi mitään vastausta omien luodeista kuolleiden suomalaissotilaiden arvoitukseen.
Ylikangas ilmeisesti halusi herättää kohua arvioimalla kuolleiden määrän yläkanttiin. Ehkä kirja myy näin paremmin.
"Ylikangas ilmeisesti halusi herättää kohua arvioimalla kuolleiden määrän yläkanttiin."
Luin kirjan eikä siltä näytä, että yläkanttiin vedettäisiin. Tilastollinen analyysi tietenkin tällaiseen voisi sortua, mutta tässä liikutaan selvästi harkitulla pohjalla. Ylikangas ei sano esittävänsä lopullista totuutta, vaan toteaa aiempien tulosten olevan väärin laskettuja, ja vaatii sen vuoksi perusteellista tutkimusta.
Selvää kirjan lukeneelle (ammattilaisellekin) on se, että viralliset lukumäärät ovat liian alhaisia.
Ylikangas osoittaa selvästi sen, minkä toki jo aiemmatkin tutkimukset, että puolustusvoimat ilmoittivat heti sodan jälkeen tahallisesti väärän luvun mm. eduskunnalle, joka niitä tivasi. Salailunhalua siis oli. Asian kanssa suoraan sota-aikana tekemisissä olleet ovat jälkikäteen arvioineet luvuiksi juuri pari sataa teloitettua. Ylikankaan arvioluku on 250.
Salaisuuksista vielä. Hämmentävää on myös se vaikutelma, joka tulee aikalaisdokumenttien sisäisistä ristiriitaisuuksista. Teloitustapausten kohdalla merkinnät ovat järkijään silmiinpistävällä tavalla ristiriitaisia. Kaikki heittää normaalista proseduurita: ajat, paikat, kuolinsyyt, selostukset ja nihkeys vastata uteluihin.
Niissä on, kuten Ylikangas toteaa, en kyllä siteraa tässä suoraan häntä, salailun makua. Tämähän ei vaikeiden asioiden käsittelyssä ole uutta: asiaa koskevat käskytkin piti yleisen ohjeistuksen mukaan aina polttaa, kun ne oli luettu.
Tulkinta laillisuudesta ja laittomuudesta, käytäntöjen eritasoisuudesta (mm. eri divisioonien välillä niiden johtajien erilaisuuden vuoksi) ja aiheen arkaluonteisuus ovat kaikki eri asteisen salailujen syynä. Näiden selostajana Ylikangas on todella hyvä.
Kuten Ylikangas toteaa, Huhtiniemen esiin tulo on vain yksi ulottuvuus ilmiössä, joka koskee kurin palauttamista omia ampumalla. Lappeenrannan HTK:n (henkilötäydennyskeskus) (ja sen erillisosaston) kautta kulki todella paljon väkeä (karkureitakin). Juuri näille annettiin kriisin ratkaisemiseksi oikeus ampua kahteen kertaan - eli täysissä sielun ja ruumiin voimissa olevat - kieltäytyjät. Olisi ollut kummallista, jos tätä ei olisi käytetty myös suoraan paikanpäällä. Ylikankaan arvio silminnäkijätodistuksen pohjalta on "muutamia kymmeniä", ehkä 40 ammuttua Lappeenrannassa. Parissa tapauksessa hän voi vakuuttavasti osoittaa, että miehiä lähetettiin takaisin rintamalle teloitettavaksi.
Huhtiniemi ei asiaa yksin aukaise, sillä ampumisia tapahtui muuallakin ja käytännössä koko sodan ajan, vaikka 1944 kesäkuun lopulta elokuun loppuun piikki on selvästi suurin.
Anteeksi huono suomi edellisessä. Hyvällä tahdolla sen ymmärtänee.
Ylikangas tarjoaa mielenkiintoisen ja tuoreen näkemyksen vuoden verran aktiivisena velloneeseen keskusteluun kesästä 1944. Kuten päättyneet kaivaukset todistivat, nimenomaan Huhtiniemestä suomalaisten sotilaiden ruumiita ei löydetty. Tästä ei kuitenkaan voida vielä kiirehtiä julistamaan, etteikö teloituksia olisi voinut tapahtua enemmän kuin virallinen totuus tietää ja kertoo.
Ylikangas toistaa välillä turhankin tiheään teoksensa avainväitteitä. Näistä keskeisin on todistelu HTK 1:n yhteydessä toimineesta teloituselimestä. Kuitenkaan aihetodisteita kummempaa ei ole esittää. Tämä on silti jo paljon. Se avaa silmiä ja herättää keskustelua, pohdintaa. Ylikangas on vaivautunut rakentamaan loogisesti kestävän ja sinällään uskottavan teorian siitä, miten asiat ovat voineet tapahtua.
Huhtiniemi-huhu kulminoitui yleisesti Lappeenrannan ja erityisesti Toivo Tapanaisen persoonan ja Huhtiniemen maantieteellisen alueen ympärille. Ylikangas pyrkii teoksessaan toisaalta nousemaan tämän tason yläpuolelle ja tarkastelemaan kysymystä suuremmassa mittakaavassa, mutta HTK 1-teoriaansa toistellessaan sortuu välillä samanlaiseen osoitteluun ja nimeämiseen. Tällä kertaa kuitenkin ollaan luultavasti hieman oikeammilla jäljillä, eikä yksilöinti koskaan ole pahasta mutta kuten Jokisipiläkin kirjoitti, pitäisi vielä malttaa edetä hieman rauhallisemmin ja jättää varaa ratkaisun etsimiseen samanaikaisesti laajemmaltakin.
Olettakaamme, että teloitukset keskitettiin HTK-keskusten hoidettavaksi. Silti kyseinen "teloituskäsky" (Heinrichs / 20.6.1944) on jaettu myös kotijoukkojen esikunnalle ja Erillisen sotapoliisiosaston komentajalle. Näiden toiminta-alue oli pääasiassa selusta-aluetta, jonne sotaväen rikoslain määrittämä esimiehen aseenkäyttöoikeus ei ulottunut. Tähän voisi tarttua ja pohtia, onko mahdollista että teloituksia olisi tehty HTK-keskusten ja rintamayksiköiden lisäksi myös kotialueella, nimenomaan mainittujen yhtymien toimesta?
En ole tietoinen metsäkaartilaisten "ammuttu pidätettäessä" -tilastojen kasaumasta, mutta jonkinlaisen huipun löytyminen kesäkuun lopun ja heinäkuun väliltä ei välttämättä olisi aivan poikkeuksellista...
Vähintä mitä nyt olisi ainakin tehtävä, voisi olla tilastollinen vertailu mm. talvisodan perääntymisvaiheen osalta. Oliko eroavaisuudet jakaumassa (kaatuneet, kadonneet, kentälle jääneet) samankaltaiset kuin jatkosodan viimeisenä kesänä Kannaksella.
Mutta Ylikankaan kirjassa on myös muutakin. Se näyttää rikkovan suomettumisen ajan myyttiä, jossa äärivasemmiston uskoteltiin taistelleen yhtä urhoollisesti kuin vaikkapa suojeluskuntalaisten, körttiläisten, vanhoillislestadiolaisten ja tannerilaisten demarien, ammattiupseereista puhumattakaan. Ylikankaan kirjan tilastot antavat uumoilla sitä, mistä Kekkosen aikana ei saanut puhua.
Omalla kotiseudullani lähes joka pitäjässä on tapauksia, joissa metsäkaartilaiset joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat järkiään SKDL:n kannattajia tai heidän sympatijoikseen tiedettyjä.
Ruumiita tutkimalla asia ei ratkea, mutta uskon että tilastollisella tutkimuksella ja seikkaperäisellä sotilaskorttien lämpikäymisellä tosiasiat alkavat vähitellen paljastua.
On tietysti aika traumaattista huomata, että monia elossa olevia veteraaneja voidaan hyvällä syyllä sanoa kaikkea muuta kuin suuriksi patriooteiksi. Mutta totuus on kyettävä joskun tuomaan esille kaikessa karvaudessaankin. On myös mitä ilmeisintä, että sodasta hengissä selvinneissä on suhteellisesti ottaen hyvinkin paljon pakoilijoita ja karkureita, sillä kuten sanotaan: "ne parhaimmat miehet ei ehjiksi jää".
Olen muuten kuullut monilta veteraaneilta mainintoja, että taistelumoraaliin vaikutti hyvin paljon sotilaan kotitausta. Suojeluskuntaan ja/tai kirkon vanhoihin herätysliikkeisiin kuuluminen näytti kohottaneen taistelumoraalia. Äärivasemmistoon kuuluminen aika usein (ei suinkaan aina) vähensi taistelumoraalia.
Siksi myös Ylikankaan arvio talvisodan "yksimielisyyden" todellisesta taustasta on hyviin varteenotettava vaihtoehto.
Oma henkilökohtainen arvioni teloitettujen omien sotilaiden määrästä on suurempi kuin Ylikankaan hyvin varovaisesti arvioima 250. Tilastoja vertailemalla voidaan otaksua teloitettuja olleen yli 300 mutta ainakin kesän 1944 osalta alle 500.
Sanotaan sitten omaksi arviokseni 350.
Ylikangas teki merkittävän havainnon siitä, että sotilaiden osuus kentällä jääneissä ja kaatuneissa oli huomattavasti pienempi kuin kadonneissa. Tuo asia olisi metodein selvitettävä. Samoin kannattaisi tässä yhteydessä käydä läpi myös vastaavat tilastot niillä rintamalohkoilla joissa ei ilmennyt joukkopakoja. Samoin verrattava olisi myös talvisodan loppupuolen tilannetta.
Sinänsä ihmettelen, ettei kukaan tutkija aiemmin ole kiinnittänyt huomiota noihin tilastoituihin eroihin.
Tässä yhteydessä olisi myös ehdottomasti selvitettävä, ketkä jätettiin kutsunnoissa 1920- ja 1930-luvulla vaille sotilaskoulutusta ja olivatko syyt poliittisia. Kai meillä sentään on selvillä äärivasemmiston ja toisaalta oikeiston vahvat kannatusalueet noina aikoina?
Mitäs mieltä Jokisipilä on tästä väitteestä, että Paasosen tiedusteluraportti 19.6.44 on ihmeellisellä tavalla vaiettu virallisessa sotahistoriassamme? Ja miksi muuten Ylikangas jätti kirjassaan sen ensimmäisen lauseen mainitsematta, minkä Jokisipilä itse aiemmassa kirjassaan mainitsi. Siinähän taisi Paasonekin kirjoittaa että hyökkäys Itä-Karjalassa on alkamassa. Olisiko tuo lause riisunut Ylikankaan kuningasajatuksesta jotain olennaista pois?
Lähetä kommentti