Kultamitali

Nyt se on sitten sanottu ihan Hesarissakin: Suomella on Pekingin olympialaisissa venekunta, jolla on mahdollisuus voittaa olympiakultamitali. Minna Niemisen ja Sanna Sténin ohella OK:n valmennuspäällikkö Kari Niemi-Nikkola listasi voittajaehdokkaina keihäänheittäjä Tero Pitkämäen sekä melojat Anne Rikalan ja Jenni Mikkosen. Rikalalla on olympiakultaan kaksikin yritystä, sillä hän aikoo osallistua elokuussa sekä kajakkiyksikköjen että -kaksikkojen kilpaan.

Eilistä kolumnia (ks. edellinen kirjoitus) kirjoittaessani muistelin laajalti 20 vuoden takaisia tapahtumia, ja kun samalla tulin katsoneeksi muutamia valittuja finaalilähtöjä Barcelonan olympiasouduista vuodelta 1992, mieleeni iski salaman lailla mielenkiintoinen ajatus. Silläkin uhalla, että tämä saattaa puhutella vain blogia lukevia soutuihmisiä ja urheiluniiloja, kirjaan sen tähän. Historialla jossittelusta kiinnostuneita tämä saattaa puhutella, vaikka urheilu ei niin iskisikään. Entisten urheilijoiden saunailloissa tämänkaltaisiin spekulaatioihin voidaan upottaa tuntikausia, sen tiedän kokemuksesta. Tällekin kirjoitukselle kertyi lopulta tuota mittaa aika lailla.

Väitän, että jos Suomen Soutuliitto olisi syksyllä 1987 päättänyt tehdä kahdeksikosta ykkösveneluokan ja siirtänyt panostuksensa sinne, Suomella olisi ollut loistava sauma pärjätä seuraavina viitenä vuotena soudun arvokisoissa vähintään A-finaalitasoisesti. Ottaen huomioon noina vuosina kv. soudussa tapahtuneet muutokset, viiden vuoden panostus olisi hyvin saattanut tuoda jopa MM-kultaa tai olympiamitalin. Kahdeksikkosoutu on monissa soudun suurissa maissa se kaikkein arvostetuin lähtö, ja Suomessa tässä veneluokassa otettu menestys olisi mullistanut koko lajin tulevaisuusnäkymät niin rahoituksen juin julkisuudenkin suhteen. Edustuskahdeksikon vauhti on se mittari, jolla soudun valmennusjärjestelmien tasoa maailmalla mitataan.

Keitä tässä veneessä olisi sitten soutanut? Ajatusta pyörittäessäni suorastaan hämmästyin oivalluksesta, että Suomessa oli ajanjaksolla 1988-1992 niin paljon kansainvälisen tason mitat täyttäviä miessoutajia. Kun tilannetta vertaa nykyiseen, mieli täyttyy ihan nostalgialla. Joukkue olisi rakennettu yksikkösoudun kolminkertaisen olympiavoittajan Pertti Karppisen ympärille. Mukaan olisi tarvittu myös Pertin veli Reima, joka yhdessä isonveljensä kanssa oli pariin otteeseen pariairokaksikkojen MM-finaaleissa ja kerran MM-hopealla.

Tästä olisi jatkettu toisella veljesparilla, Aarne ja Kari Lindroosilla, jotka oikeassa elämässä osallistuivat Soulin olympialaisiin perämiehettömässä kaksikossa, sijoituksenaan yhdestoista 18 venekunnan joukossa. Vuotta aiemmin Lindroosit olivat MM-kisoissa kahdeksansia, joten Soul oli pettymys. Viidenneksi mukaan pistetään Jorma Lehtelä, joka Soulissa souti pariairokaksikkoa yhdessä Reima Karppisen kanssa, sijoituksenaan 12/17. Pertti souti Soulissa yksikköä voittaen B-finaalin, sijoitus 7/22.

Tähän saakka päästiin helposti, ja mainitut viisi olisivat muodostaneet joukkueen rungon, jolla olisi ollut veneessä taatut paikat. Loput kolme paikkaa olisi alistettu kilpailulle, ja testien perusteella olisi valittu parhaat. Tyrkyllä olisivat olleet ainakin fyysisesti vahva yksikkösoutaja Esko Hillebrandt, joka ei oikein koskaan saanut yksikköään kuntonsa edellyttämään vauhtiin. Nuorista soutajista vahvoilla olisi ollut tuolloin parikymppinen ja yhä soutava Klaus Geiger, joka fyysisiltä ominaisuuksiltaan kehittyi myöhemmin aivan Pertti Karppisen tasolle.

Tämän jälkeen olisi voinut katseet kääntää vuosina 1987-1988 MM-tasolla soutaneeseen kevyen luokan perämiehettömään neloseen, jonka soutajista ainakin Pekka Teittinen pärjäsi pienemmästä koostaan huolimatta fyysisesti avoimenkin luokan soutajien kanssa, kuten myös Vesa Keso ja ehkäpä vielä Timo Lainekin. Myöhemmin tästä porukasta Keso istuikin avoimen luokan nelosessa, kun haettiin paikkaa Barcelonan olympialaisiin. Toinen tuossa nelosessa istunut eli Petri Alanko olisi saattanut tulla kyseeseen jo 1988. Pistetään mukaan listaan vielä ikisoutaja Raimo Sihvonen, jolla parhaimpina vuosinaan olisi ollut fyysisiä edellytyksiä ainakin tuonne kasin keulapäähän.

Näillä olisi menty vuodet 1988-1989, ja alusta saakka olisi soutajille ollut selvää, että kyseessä on vähintään olympiadin mittainen prosessi, alkupisteenä Soul, päätepisteenä Barcelona. Vuosikymmenen taitteessa treenirinkiin olisi tullut lisää nuoria lupaavia soutajia, jotka alusta saakka olisi otettu mukaan tehovalmennukseen: Tomas Söderblom, Janne Masalin ja Tero Karppinen (Pertin ja Reiman veljen Erkan poika) tulevat ensimmäisinä mieleen.

Muitakin oli: Lappeenrannassa kaksikkopari Kimmo Kangasmäki - Jussi Huppunen, Valkeakoskella junnujen MM-kisoihin perämiehettömässä kaksikossa vuonna 1989 osallistuneet Jarkko Hietanummi ja Pasi Aro sekä samoihin kisoihin pariairokaksikossa yhdessä Tero Karppisen kanssa soutanut Jani Heino. Valitettavasti tosielämässä kaikki neljä pistivät airot naulaan aika nopeasti junnuvuosien päätyttyä. Nuoresta ikäluokasta olisi vielä voinut värvätä hiihtopuolelta mukaan alun perin turkulaisen ja lajia muutaman vuoden kokeilleenkin "Suomen painavimman kilpahiihtäjän" Hannu Koivusalon, jonka maksimaalinen hapenottokyky huiteli parhaimmillaan lähellä Karppisen ja Geigerin lukemia.

Tällä reseptillä kasassa olisi ollut joukkue, joka oikeastaan millä mittarilla tahansa olisi näyttänyt aivan kansainvälisen huipputason kahdeksikkojoukkueella. Keskipituus olisi ollut hyvän matkaa yli 190 senttiä, paino tuolla 95 kilon tietämissä, ja mikä tärkeintä, maksimaalisten hapenottojen keskiarvo olisi uskoakseni ylittänyt avoimenssa luokassa kriittisen rajan 6 litraa minuutissa. Ergosoutua ei vielä noina vuosina niin hirveästi harrastatettu, mutta tälläkin mittarilla joukkue olisi ollut kilpailukykyinen. Tuolloin kilpailumatkana vedetyllä 2500 metrillä porukan kahdeksan nopeimman keskivauhti olisi ollut 7.45:n kieppeillä, ja tuon jälkeen kaikki olisi ollut enää kiinni tekniikasta ja psykologiasta. Itse asiassa kokoon olisi saatu jopa kaksi kasia, joista toinen, nuoremmista ja kokemattomammista urheilijoista koottu, olisi voinut edustaa Suomea alle 23-vuotiaiden MM-kisoissa. Tähän porukkaan olisi saattanut allekirjoittanutkin mahtua.

Näin ison jengin pyörittäminen olisi tietysti vaatinut paljon rahaa, mutta vielä tuolloin Soutuliitolla sitä olikin. Soutajat olisivat avovesikaudella asuneet Tampereella ja harjoitelleet Kaukajärven kansainväliset vaatimukset täyttävällä radalla. Talvikaudelle olisi järjestetty kolme 2-3 viikkoista avovesileiriä Italian Sabaudiassa, joka oli suomalaissoutajille tuttu paikka ja yksi parhaista paikoista Euroopassa talvisoutuun. Kasin ohella treenejä olisi vedetty kaksikoilla ja nelosilla, jolloin ryhmän sisäisen kilpailun dynamiikka olisi päässyt kukoistamaan. Kesällä olisi kilpailtu Luzernissa, yhdessä toisessa kv. regatassa ja kotimaassa Tampereen kansainvälisissä souduissa.

Vielä 1988 ja 1989 kansainvälinen vauhti olisi saattanut olla aavistuksen verran liian vikkelää, mutta kilometrien karttuessa asia olisi taatusti korjaantunut. Soulissa kahdeksikon olympiakullan vei Länsi-Saksa ajan ollessa 2000 metrillä 5.46.05. Keli ei Soulissa ollut nopein mahdollinen, ja uskoakseni länsisakut olisivat parhaimmissa olosuhteissa vedelleet tuonne 5.30:n tienoille. Toiseksi tuli Neuvostoliitto (5.48.01) ja kolmanneksi USA (5.48.26).

SM-kisojen tuloksia noilta vuosilta ei valitettavasti netistä löydy, enkä jaksa alkaa penkoa vanhoja Airo-lehtiä tutkimusmielessä. Uskoakseni ja muistaakseni Nesteen Soutajien kahdeksikko, jossa em. nimistä istui vähän vuodesta riippuen 5-7, souti nopeimmillaan 5.45:n kieppeille. Siis kahdeksikkoa varten kertaakaan erikseen harjoittelematta ja niin, että puolet porukasta oli pariairosoutajia eli tottuneita työskentelemään kahdella kolmemetrisellä airolla kahdeksikossa käytetyn yhden nelimetrisen sijaan. Lonkalta heitettynä arviona pelkästään SM-kisoja varten koottu paras suomalainen seurakasi olisi hävinnyt maailman parhaille venekunnille tuollaiset 15-20 sekuntia.

Jugoslavian Bledissä, nykyisessä Sloveniassa, vuotta myöhemmin MM-kulta meni samalle Länsi-Saksan joukkueella, nyt ajalla 5.43.88, toiseksi tuli DDR ja kolmanneksi Iso-Britannia. Tämä oli viimeinen vuosi "vanhaa hyvää aikaa", seuraavan vuoden MM-kisoissa Tasmaniassa Itä-Euroopan vallankumoukset olivat jo tapahtuneet. Soudussa tämä tarkoitti sitä, että kommunististen maiden, ennen kaikkea Itä-Saksan, Neuvostoliiton ja Romanian, valtion rahoilla ylläpidetyt valmennusjärjestelmät alkoivat vedellä viimeisiään. Oli mielenkiintoista seurata, mitä näiden maiden menestykselle tapahtuisi.

Vuonna 1989 DDR otti MM-kisoissa seitsemän olympialuokkien kultaa ja kaksi hopeaa, soudun toinen kommunistinen voimanpesä Romania kolme kultaa, kolme hopeaa ja yhden pronssin. Koko itäblokin (mitaleita ottivat DDR, Romania, Neuvostoliitto, Tsekkoslovakia, Bulgaria ja Jugoslavia) saalis 14 veneluokassa oli kymmenen kultaa, kahdeksan hopeaa ja kuusi pronssia. Vuodesta 1990 tuli kommunistisen soudun joutsenlaulu. DDR otti viisi MM-kultaa, yhden hopean ja viisi pronssia, Neuvostoliitto taas kaksi kultaa, kolme hopeaa ja yhden pronssin. Yhteensä itäblokin maille matkasi Tasmaniasta yhdeksän mestaruutta, viisi hopeaa ja kahdeksan pronssia. Kahdeksikon mestaruuden otti Länsi-Saksa huippunopeassa kelissä uudella ME-ajalla 5.26.62.

Vuosi 1991 näytti jo toisenlaiselta. MM-kisat soudettiin Wienissä, Saksan joukkueita oli enää yksi ja Neuvostoliitto oli mukana viimeistä kertaa. Saksan joukkueelle kuusi mestaruutta ja kolme pronssia, eli kaksi mitalia vähemmän kuin mitä DDR oli yksinään ottanut vuotta aiemmin. Neuvostoliitto jätti souturadat ottamalla yhden kullan, kolme hopeaa ja yhden pronssin. Entisen itäblokin maille Saksan mukaanluettuna kuusi mestaruutta, yhdeksän hopeaa ja yhdeksän pronssia. Kahdeksikon voitto meni hitaassa kelissä jälleen kerran Saksaan, aika 5.50.98.

1992 tulivat uudet kirvesairot ja tekniikka muuttui jonkin verran. Tahdit nousivat ja palkintopallille alkoi nousta yhä useammin myös soutajia, jotka eivät olleet fyysisiltä mitoiltaan poikkeuksellisen kookkaita. Saksalle nyt kolme mestaruuta, kolme hopeaa ja kolme pronssia, Neuvostoliiton perinteitä jatkaneelle IVY:lle vain yksi pronssi. Itäsaksalainen valmennuskoneisto selvisi maan kaatumisesta siirtymällä valmentajineen ja soutajineen suoraan yhdistyneen Saksan maajoukkueeksi. Tämä merkitsi kengänkuvaa takapuoleen monille länsisaksalaisille huippusoutajille. Mielenkiintoisella tavalla myös Romania onnistui säilyttämään soutumahtinsa läpi kaikkien mullistusten: kaksi kultaa, neljä hopeaa ja yksi pronssi. Kahdeksikon voitto Kanadaan ajalla 5.29.53.

Suomalaisten olisi siis tarvinnut petrata tuosta parhaasta SM-kisojen seurakasivauhdista neljässä vuodessa 20 sekuntia taistellakseen arvokisavoitosta. 15 sekuntia olisi riittänyt tuomaan joukkueen A-finaaliin. Aikaero on iso, mutta täytyy ottaa huomioon se, että MM-kisoissa ja olympialaisissa soutavat joukkueet ovat olleet kasassa vähintään koko vuoden ja monasti useampikin, mikä tarkoittaa useita tuhansia yhdessä soudettuja kilometrejä.

Jos miettii sitä, mikä hommassa olisi voinut mennä pieleen, saa samalla vastaukset myös siihen, miksi tällaista ei koskaan yritetty. Suomessa ei ollut eikä ole kahdeksikkosoudun kulttuuria. Meillä on ollut kasi kerran MM-kisoissa (1970) ja kerran olympialaisissa (1952) eikä taakse ole kummallakaan kerralla jäänyt joukkueen joukkuetta. Menestyksen saavuttaminen pienissä veneluokissa on jos ei nyt helpompaa niin ainakin halvempaa: kahdeksikon olympiakulta maksaa kymmenen kertaa sen verran kuin yksikön.

Tarvittavaa valmennusasiantuntemusta ei olisi tuohon projektiin kotimaasta löytynyt, mutta ulkomailta olisi tietysti rahalla saanut sopivan koutsin. Fyysisellä puolella tietoa kyllä löytyi, mutta nimenomaan kasisoudun tekniikkaan ja dynamiikkaan olisi tarvittu joku siinä aiemmin menestyneestä kulttuurista. Olisivatko suomalaiset oppineet soutamaan kahdeksikkoa? Suurin kysymysmerkki ja koko homman akilleen kantapää liittyy siihen, olisivatko kokeneet soutajat lähteneet mukaan projektiin lainkaan. Ainakin Pertti Karppisen tapauksessa mitalitason menestys yksikössä näytti mahdolliselta vielä kesällä 1992, joskaan ei sitten realisoitunut. Toisaalta Pertillä oli valmiutta soutaa välillä kaksikkoa veljensä kanssa ja ainakin puoliksi vakavissaan puhuttiin vuoden 1980 jälkeen jopa Juha Miedon perehdyttämisestä lajiin. Mieto saatiin ihan veneeseenkin saakka, joskin siitä, mitä sitten tapahtui, liikkuu hyvin erilaisia tarinoita.

Isoja kysymyksiä olisi liittynyt myös henkilökemiaan. Olisivatko x ja x sekä y ja y suostuneet istumaan samaan veneeseen tosissaan, ja jos olisivat, olisivatko he tulleet keskenään toimeen pitkät ja rasittavat valmistautumiskuukaudet? Olisiko valmentajan auktoriteetti riittänyt, kun veneessä istuu kolminkertainen olympiavoittaja? Olisiko saatu murrettua se 1980- ja 1990-luvun soutua vaivannut kulttuuri, jossa soutajat keskenään pitkälti päättivät, kuka kenenkäkin kanssa samaan veneeseen istuu? Tämä toimintamalli poiki suuren määrän pienempiä ja isompia välirikkoja sekä kulttuurin, jossa mitään suurempaa venekuntaa ei edes yritetty soutaa vuotta pitempään. Kun tuli syksy, pistettiin menestymättömyys joukkuekavereiden tai valmentajan piikkiin ja ryhdyttiin etsimään uusia kumppaneita.

Väitän edelleen, että konehuoneen puolella eli soutajissa kaikki tarvittavat palat olivat pöydällä. Se, ettei niitä koskaan edes yritetty järjestää tähän suuntaan, johtui kansallisen lajikulttuurin puutteista ja erikoisuuksista. Hommaa leimasi jatkuvasti tietty amatöörimäisyys, vaikka tosissaan oltiinkin, ja tästä seurasi joukko virheitä, jotka olisi voitu välttääkin. Niin pitkälle tähän suuntaan sentään mentiin, että Barcelonan olympialaisiin pyrki Suomesta perämiehetön nelonen Keso-Alanko-Lehtelä-Lindroos. Päänäyttökilpailussaan Luzernin regatassa joukkue otti hienosti A-finaalipaikan sijoittuen kuudenneksi ja kaikki näytti hyvältä. Suomen olympiakomitea jätti joukkueen kuitenkin valitsematta. Eräänlaista kulttuurin puutetta sekin, varsinkin kun muistelee, mitä kaikkea porukkaa Espanjaan lopulta lähetettiin.