Teloitettu arvio

Tässä vielä vähän lisää Ylikangas vs. Kulomaa-Lindstedt-Nieminen et. al. -debatista tänään Turun Sanomissa julkaistusta kolumnistani. Vähän on vanhan kertausta, mutta menköön.

Jatkosodan jatkosota

Historiadebatti kukoistaa lokakuun hämärässä. Markkinoille puskee uusia tutkimuksia ja tutkijat tulevat arkistoistaan julkisuuteen esittelemään tuloksiaan ja kinaamaan keskenään.

Viime aikojen dramaattisin keskustelu on käyty kesän 1944 väitetyistä salatuista teloituksista. Mystiset syväkurkut ovat pudotelleet kätkettyä tietoa ja virallinen totuus on kyseenalaistettu. Lehdet ovat löytäneet yhä uusia kalmanhajuisia silminnäkijäkuvauksia oudoista ruumispinoista.

Historioitsijat kaivoivat salaisuuksia sota-arkistosta, arkeologit Huhtiniemen mullista. Luurankojakin löydettiin, joskin väärältä vuosisadalta ja venäläisiä. Huhtiniemi lässähti pannukakuksi, mutta teloitusspekulaatiot jatkuvat.

*

Vaikenemisen tuulimyllyjä lähti kaatamaan suomalaisen menneisyydenhallinnan Don Quijote, kovaksikeitetty professori Heikki Ylikangas. Sancho Panchanaan hänellä oli muistitieto, Rosinantenaan vakaumus siitä, että historiallinen totuus on kansallista ylpeyttä tärkeämpää.

Vuosi sitten Ylikangas ilmoitti Romahtaako rintama -teoksessaan, että teloitettuja oli aiemmin tiedettyjen 60:n sijaan 250, ja että tekojen laittomuuden tajunnut armeija oli siivonnut totuuden arkistoista. Media kiitteli Ylikankaan rohkeutta ja monet vakuuttuivat salaliitosta.

Ylikankaalla on missio - tutkia suuria aiheita ja kumota vallitseva käsitys. Eniten huomioita ovat herättäneet hänen tulkintansa nuijasodasta, sisällissodasta, talvisodasta ja nyt jatkosodasta. Hän ei jumiudu detaljeihin vaan iskee pöytään rohkeita ja omaperäisiä kokonaisselityksiä.

Kun tällaisen tehtävän itselleen ottaa, on luovuttava turhasta nöyryydestä ja vaatimattomuudesta, ja niin tämä Finlandia-palkittu eteläpohjalainen on toden totta tehnytkin. Hän on paistatellut julkisuuden valokeilassa ”miehenä, joka ei pelkää olla yksin oikeassa”. Maine totuuden puhujana on ansaittu, mutta toista eteläpohjalaista Lauri Tähkää lainaten niinkin on käynyt, että ”kun kaasu pohjas painetaan, väkisin joskus penkkahan pelmahtaa”.

*

Tieteellinen uskottavuus perustuu tutkimusten julkiseen arviointiin. Väistelystä Ylikangasta ei voi syyttää, niin uskollisesti hän on ”moon oikias, soot vääräs” -filosofiaansa noudattanut. Itsevarmuus kerää arvostelijoita, ja vain harvat voivat ylpeillä selvinneensä kunnialla niin ankarasta prässistä kuin Ylikangas.

Teloituskeskustelussa emeritukselle on kuitenkin tullut lunta tupaan ja jäitä porstuaan sen verran komiasti, että heikompaa hirvittää. Romahtaako rintama -kirjan julkistamistilaisuudessa maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja Jarmo Nieminen listasi Ylikankaan virheet ja kiisti väitteet armeijan salailusta. Sotilaspukuinen Nieminen ei hävinnyt päätähdelle määrätietoisuudessa ja volyymissa tuumaakaan, ja yleisö viihtyi.

*

Joulukuussa 2007 Ylikangas sai Sotatieteellisen Seuran seminaarissa sotahistorioitsijoilta sellaisen kylvetyksen, että moni olisi jäänyt siltä seisomalta stressilomalle. Ylikankaalla ei kuitenkaan ole tapana jäädä tuleen makaamaan. Päinvastoin hän pudisti pölyt pikkutakistaan, latasi verbaalikonekiväärinsä ja lähti uuteen rynnäkköön. Arvostelijat saivat silmilleen useamman vyöllisen lehdistö- ja blogivastineita.

Kriitikot, etunenässä Nieminen, Jukka Lindstedt ja Jukka Kulomaa, päättivät vastata kunnon keskityksellä. Tuore artikkelikokoelma Teloitettu totuus - kesä 1944 (Ajatus Kirjat) ampuu Ylikankaan väitteet jos ei nyt hajalle niin ainakin melkoisin reikäisiksi.

Julkistamistilaisuudessa kirjoittajat seisoivat kuuden miehen rivistönä kuin historiatieteellinen teloituspartio, Ylikangas yleisössä. Emeritus ei luopunut kolhituista teeseistään, vaan päinvastoin ilmoitti tarkentavansa teloitettujen lukumäärää ei suinkaan alas- vaan ylöspäin!

*

Historiantutkimus tarvitsee ylikankaansa ja niemisensä. Usein yksitotisen ja keskustelemattoman kulttuurimme on syytä olla ylpeä näistä väittelyistä.

Lopullista totuutta ei saavuteta, mutta lähemmäksi päästään.

Maailman tyylikkäin mies

Tämä vuosi on raskaamman rockin alalla ollut veteraanien kulta-aikaa. Metallica julkaisi uuden levyn pitkän odotuksen jälkeen, Motörhead taas tutun lätty kerran kahdessa vuodessa -aikataulunsa mukaisesti. Viime viikkoina on puhuttu paljon AC/DC:n Black Ice -uutuudesta. Uusien kiekkojen kanssa ovat olleet liikkellä myös mm. Whitesnake ja Judas Priest. Jopa Guns'n'Rosesin Chinese Democracya on lupailtu tälle(kin) vuodelle.

Aika usein varsinkin vuosikausia telakalla olleiden bändien reunion-pohjalta tekemät levyt ovat väsynyttä vanhan lämmittelyä, tai sitten myötähäpeää herättäviä ja anakronistisia uudistumisyrityksiä. On tullut kuultua paljon sellaisia vanhojen starojen levyjä, jotka artistin maineen ja arvostuksen vuoksi olisi ollut parempi jättää kokonaan tekemättä. Nyt kuitenkin trendinä vaikuttaa olevan se, että markkinamiehet ovat vainunneet retron vetävyyden ja siksi 1960-, 1970- ja 1980-lukujen menestyneistä bändeistä yksi toisensa jälkeen on kaivettu naftaliinista. Jos ei nyt ole uutta levyä tehty, niin ainakin on lähdetty kiertueelle.

Tämän vuoden positiivisimmat uutiset dinosaurus-rockin saralla ovat liittyneet ZZ Topiin, jonka ainakin itse luulin siirtyneen jo lopullisesti pois kuvioista viisi vuotta sitten julkaistun, menestykseltään heikoksi jääneen Mescalero-levyn jälkeen. Kesällä tuli tieto, että Little Old Band From Texas on suunnittelemassa uutta levyä, jonka tuottajaksi on valittu ei enempää eikä vähempää kuin maailman ykkösnimi alalla Rick Rubin, mm. Slayerin, Johnny Cashin, RHCP:n ja System Of a Downin kanssa upeaa jälkeä tehnyt velho. Rubin tuotti myös Metallican tuoreen Death Magnetic -levyn, jossa soundit ja yritys kyllä ovat kunnossa. Se, että Hetfieldin poppoolta on uskottavuus mennyt ja alkuperäinen kipinä sammunut, ei ole Rubinin vika.

ZZ Topin kitaristi Billy F. Gibbons on yksi rockin mielenkiintoisimmista ja visionäärisimmistä hepuista, joten yhteistyöstä Rubinin kanssa on lupa odottaa paljon. Kun levytysaikeista tiedotettiin, bändi totesi palaavansa 1970-luvun La Grange -äänimaisemaan. Se on hieno tieto, sillä tuo aika oli Texasin partasuiden luomisvoimaisinta kulta-aikaa, jolloin syntyivät kaikkein suurimmat helmet: La Grange, Tush, Jesus Just Left Chicago, Mexican Blackbird, Beer Drinkers and Hellraisers jne.

ZZ Topille kävi vuonna 1983 julkaistun Eliminator-levyn ansiosta samankaltainen ilmiö kuin Metallicalle vuonna 1991 ulostulleella mustalla albumilla. Metallican konkurssi tiivistyi Unforgiven-biisissä, jota on todella vaikea uskoa Kill Em Allin ja Ride the Lightningin levyttäneen yhtyeen kappaleeksi. ZZ Topille popahtava flirttailu mainstreamin kanssa yhdistyneenä 1980-luvulla cooliin kikkailuun sähkörummuilla, syntetisaattoreilla ja muilla ajankohdan hi tech -virityksillä toi valtavan listamenestyksen ja nosti bändin pysyvästi stadion-sarjaan. Gimme All Your Lovin ja Sharp Dressed Man soivat radioissa ympäri maailmaa ja soivat yhä. Samalla levy kuitenkin merkitsi myös selän kääntämistä niille perusasioille, jonka varaan bändi oli uniikin soundinsa ja meininkinsä 1970-luvulla rakentanut.

Aivan niin kuin Metallican Load (1996) ja ReLoad (1997), ZZ Topin Afterburner (1985)ja Recycler (1990) olivat silkkaa paskaa verrattuna siihen ryskyvään elinvoimaan, omaperäisyyteen ja tyylikkyyteen, mitä bändi alkuvuosiensa tuotannolla osoitti. Molemmat bändit kyllä myivät miljoonittain levyjä ja täyttivät stadioneja missä ikinä soittivatkin, mutta olivat muuttuneet tylsiksi, surullisiksi irvikuviksi parhaiden vuosiensa ilmeestä. Metallica on yrittänyt palata juurilleen ja saada alkuperäisen tatsinsa takaisin koko uuden vuosituhannen, ensin St. Angerilla (2003) ja nyt Death Magneticilla. Jotain peruuttamatonta on kuitenkin tapahtunut.

ZZ Top jäi pitkäksi aikaa polkemaan paikoilleen yrityksiin uusia Eliminatorin menestys. Rhythmeeniltä (1996) alkaen on kuitenkin havaittavissa, että Gibbons, Dusty Hill ja Frank Beard oivalsivat, mikä heidän musiikissaan oli keskeisintä. Syntikkapoppi sai jäädä ja blues palasi takaisin. Vuonna 1999 julkaistulle XXX:lle ja Mescalerolle (2003) Gibbons loihti sellaisen äänimaiseman, että oli selvää, että nyt ei todellakaan tavoiteltu mainstream-suosiota ja ylenpalttista radiosoittoa. Joku voisi sanoa, että levyt on tuotettu täysin överiksi. Ne mouruavat, sihisevät ja särisevät. Laulu kähisee ja mutisee, Gibbonsin kitaroinnin feedback on vedetty n:nteen potenssiin. Ensimmäisillä soittokerroilla levyt kuulostavat satunnaisuudessaan mielipuoliselta sinne tänne roiskimiselta, ikään kuin itsetarkoitukselliselta huolimattomuudelta. Varsinkin Eliminatorin yleisön kosiskeluun verrattuna sävellykset ovat vähintään erikoisia. Kaiken lisäksi osa kappaleista lauletaan espanjaksi.

Musiikillisesta kiville karahtamisesta huolimatta Metallica säilytti valtavan suosionsa ja levymyyntinsä. ZZ Top sen sijaan putosi aallonharjalta ja kolmen viimeisen levyn myyntilukemat jäivät todella vaatimattomiksi. Bändi kuitenkin sai takaisin sen, mitä Metallica on yli 15 vuoden ajan turhaan etsinyt: tuoreutensa ja luomiskykynsä. Kunhan XXX:ää ja Mescaleroa jaksaa kärsivällisesti ja ajatuksella kuunnella, ne ovat palkitsevuudessaan aivan erinomaisia lättyjä, joilla ennen kaikkea Gibbonsin omaperäisyys ja visionäärisyys pääsevät oikeuksiinsa. Hän on kehittänyt oman ilmaisunsa niin kitaran kuin mikrofoninkin varressa sellaisiin sfääreihin, että vastaavalla voivat rockmusiikissa ylpeillä vain harvat.

Varmuuden vakuudeksi muutama YouTube -klippi todisteeksi.

TÄRKEIMMÄT ASIAT


MESCALERO (2003)


QUE LASTIMA (2003, Mescalero)


JESUS JUST LEFT CHICAGO (live 1980)


DUST MY BROOM (live 1982)

Teloitukset ja Ylikangas

Helsingin Sanomat pyysi minulta arvostelua tänään julkaistusta Jukka Kulomaan ja Jarmo Niemisen toimittamasta teoksesta Teloitettu totuus - kesä 1944. Otteita arvostelusta on jo tätä kirjoitettaessa luettavissa HS:n nettisivuilla ja kokonaisuudessaan se löytyy keskiviikon paperilehdestä, kenties nettiversiostakin.

Vastakkain on yksi maamme nimekkäimmistä historioitsijoista ja kuuden tutkijan ryhmä, joiden yhteinen nimittäjä löytyy kriittisestä suhtautumisesta Huhtiniemi-huhuihin ja professori Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama -teokseen. Osapuolet eroavat toisistaan niin johtopäätösten kuin historianfilosofisten ja metodisten lähtökohtien osalta.

Teloitettu totuus -kirjan syntyyn johtanut väittely alkoi Ylikankaan Romahtaako rintama -teoksen julkistamistilaisuudesta, jossa maanpuolustkorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja everstiluutnantti Jarmo Nieminen jätti kirjallisen vastineen teoksen sisältämistä virheistä. Nieminen halusi kiistää Ylikankaan näkemyksen, jonka mukaan armeija olisi sodan jälkeen tietoisesti pyrkinyt kaunistelemaan rintamakarkureina teloitettujen määriä. 5.12.2007 Sotatieteellinen Seura järjesti "Valkeasaaresta Lappeenrantaan" -seminaarin, jossa esiintyivät sekä Ylikangas että hänen näkyvimmät kriitikkonsa. Ylikankaan tulkinnassa osoitettiin monia vakavia puutteita ja aukkoja, mutta emeritusprofessori ei perääntynyt tuumaakaan.

Teloitettu totuus sisältää laajennettuna ja dokumentoituna Ylikangasta vastaan tähän mennessä esitetyn kritiikin. Asetelma on harvinaislaatuinen: kuusi tutkijaa yhdistää voimansa ja julkaisee kokonaisen kirjan kumotakseen yhden tutkijan yksittäisen teoksen väitteet. En tiedä pyrkikö Ylikangas keräämään sympatiapisteitä vai mitä, mutta hän itsekin otti tämänpäiväisessä julkistamistilaisuudessa esille tämän kuusi yhtä vastaan -epäsuhdan.

Ylikankaan lähtökohta, ajatus isänmaallisuuden ja onnellisen lopputuloksen nimissä tapahtuneen historian kaunistelun paljastamisesta ja kritiikistä, oli tervetullut ja perusteltu. Siinäkään, että hän otti hypoteesikseen teloitusten todellisen määrän tietoisen salailun ja raskauttavan lähdeaineiston tuhoamisen, ei ollut sinänsä mitään vikaa. Työn mittaan kuitenkin pääsi mitä ilmeisemmin käymään niin, että halu osallistua keskusteluun mahdollisimman nopeasti ja tuoreeltaan tuotti vauhtisokeutta, joka sai Ylikankaan tinkimään tutkimuksensa lähdepohjan ja metodien pitävyydestä. Hypoteesi muuttui johtopäätökseksi, vaikka sitä ei historiantutkimukselta perinteisesti vaaditulla lähdeaineistoon nojaavalla tavalla pystyttykään todistamaan.

Niinpä ollaan nyt siinä erikoisessa tilanteessa, että Ylikangas perustelee tulkintaansa lähteiden puuttumisella. Se, ettei asiasta kertovia dokumentteja ole, todistaa hänen mukaansa salaliiton kattavuudesta ja menestyksellisyydestä. Tänään Ylikangas vielä tarkensi lähtökohtaansa toteamalla, että jos historiassa vaadittaisiin kaiken todistamista, koko historiantutkimus romahtaisi. En ole rankelainen, mutta kyllä tällainen toteamus särähtää korvaan pahasti. Jukka Lindstedt osui asian ytimeen todetessaan, että on kestämätöntä vedota siihen, että juuri omaa tulkintaa tukevat lähteet on hävitetty. Ainakin olisi pystyttävä esittämään todistusaineistoa tästä tuhoamisesta, mutta sitäkään Ylikankaalla ei ole.

Ylikankaan vastapuolen tutkimuksellinen itseymmärrys lähtee täysin päinvastaiselta pohjalta eli siitä, että ollakseen pätevä tulkinnan on perustuttuva mahdollisimman tarkkaan ja kattavaan lähdeaineistoon, joka osoittaa tutkijan johtopäätöksen ei ainoastaan mahdolliseksi vaan myös todennäköisimmäksi. Rintamakarkurien teloituksia tutkittaessa totta kai tälläkin lähestymistavalla on ongelmansa, koska lähes kaiken lähdeaineiston on tuottanut (tai jättänyt tuottamatta) tutkimuksen kohteena oleva organisaatio. Silti on todettava, että kun lukee rinnakkain teoksia Romahtaako rintama ja Teloitettu totuus, viimeksi mainittu tekee huomattavasti uskottavamman vaikutelman. Toisin kuin Ylikangas, kuuden miehen kirjoittajatiimi pitäytyy väitteissään orjallisesti siinä, mitä lähteiden pohjalta on mahdollista todistaa.

On ikävää nähdä arvostetun ja ansioituneen tutkijan maalaavan itsensä näin pahasti nurkkaan ja joutuvan tällaisen julkisen runttauksen kohteeksi. Ilmeisesti kävi niin, että Ylikangas fiksoitui Huhtiniemi-huhujen jyllätessä ajatukseen salatuista teloituksista niin tiukasti, ettei pystynyt siitä irtautumaan senkään jälkeen, kun puheet Lappeenrannan salaisesta kenttäoikeudesta osoittautuivat yhden miehen (ns. Syväkurkku) päässään keittämiksi tarinoiksi. Siitä, että hän nyt joutui historiantutkimuksen sotatantereella seisomaan kuuden miehen tulkintojen teloituspartion (ontuvaa huumoria, myönnetään) eteen, Ylikangas saa kyllä kiittää itseään. Kulunut sanontakin sen tietää: sitä saa, mitä tilaa.

Yksi tuoreen teoksen suurimmista ansioista liittyy aihepiirin terminologian täsmälliseen erittelyyn. Kun Ylikankaaltakin menivät teloitetut ja ammutut sekaisin, tulevat termit nyt Jukka Lindstedtin artikkelissa jämäkästi paalutetuiksi. Toivoa sopii, että aiheesta kiinnostunut suuri yleisökin jaksaisi ottaa selkoa, mitä täsmälleen ottaen tarkoitetaan, kun puhutaan teloitetuista, ammutuista, karkuruudesta, pakenemisesta, kieltäytymisestä, kenttäoikeudesta, pikaoikeuksista, aseenkäyttöoikeudesta jne.

Kun puhutaan sotilaskarkurien teloittamisista, uskon Jukka Kulomaan ja Jukka Lindstedtin päässeen väitöskirjoissaan hyvin lähelle todellisia lukemia. Teloittamista edelsi oikeuskäsittely ja tuomio, jolloin myös asiakirjajälkiä väistämättä jäi. Esimiehen aseenkäyttöoikeuden nojalla ilman oikeudenkäyntiä ammuttujen kohdalla liikutaan totta kai jo huomattavasti harmaammalla alueella, mutta lähteiden nojalla todistettavissa olevat tapaukset lienevät nekin jo kaikki tulleet tutkimuksessa käsitellyiksi.

Nopea vilkaisu netin keskustelupalstoille osoittaa, että monet uskovat siihen, että kesällä 1944 tapahtui runsaasti mielivaltaisia ja spontaaneja ampumisia, joiden motiivina saattoi yhtä hyvin olla henkilökohtainen kostonhimo kuin esimiehen pyrkimys karkuruuden pysäyttämiseenkin. Tarinoita taistelun tuoksinassa omia esimiehiään ampuneista sotaan ja käskemiseen kyllästyneistä sotilaista riittää. Tutkimuksen kannalta ongelmallista on, että tällaisista ampumisista ei ilmoituksia laadittu, ja että muistitieto ei näin rajuissa tapauksissa yksistään riitä uskottavaksi todistusaineistoksi. Joitakin tällaisia tapauksia tosin käsiteltiin oikeudessa.

Kun puhutaan armeijan virallisen kurinpitokoneiston toimista karkuruuden pysäyttämiseksi, Teloitettu totuus tulee nähdäkseni hyvin lähelle sitä, mitä ylipäätään on historiantutkimuksen keinoin mahdollista todistaa. Perääntymisvaiheen kaoottisissa olosuhteissa toteutetut omavaltaiset rankaisemiset, henkilökohtaiset vendetat ja tilien tasaamiset ovat tuomittuja jäämään hämärään. Tutkimus voi tavoittaa niistä jotain viitteitä ja aihetodisteita, mutta ilmiön uskottava ja kattava historiatieteellinen kartoittaminen on mahdotonta. Mistään virallisesta salailusta ei tässä pimeäksi jäämisessä tietenkään ole kysymys, eikä tällaisia tapauksia saa sekoittaa armeijan toimiin karkuruuden pysäyttämiseksi.

Ylikankaan tietäen keskustelu varmasti tulee jatkumaan. Ylikangas ei olisi Ylikangas, ellei hän olisi kirjan julkistamistilaisuudessa ilmoittanut, että hänen ilmoittamansa teloitettujen luku tulee tarkentumaan, ei alas- vaan ylöspäin. On mielenkiintoista nähdä, mille pohjalle hän tulee lähteistönsä rakentamaan. Se on kuitenkin pakko sanoa, että tähän mennessä hän on tuottanut alkuperäiseksi tavoitteeksi ilmoittamalleen patrioottisen historiankirjoituksen kritiikille lähinnä hallaa. Ja se on valitettava asia se.

Lisäys keskiviikon puolella 0:30 - Kävin juuri lukemassa Heikki Ylikankaan blogissaan esittämän kommentin tuoreesta kirjasta. Teksti on taattua Ylikangasta, mutta aivan kirjoituksen loppupuolella hän esittää lyhyen mutta täsmällisen tutkimussuunnitelman siitä, miten asiassa päästään eteenpäin:

"Jos joskus laaditaan perusteellinen selvitys omien toimesta sodan vuoksi tavalla taikka toisella surmansa saaneista suomalaista, on siinä tuotava tapaus tapaukselta esille paitsi virallinen selitys myös siitä poikkeavat muut lähdetiedot sekä vielä päälle päätteeksi tutkijan oma näkemys siitä, mitä hänen nähdäkseen todella tapahtui." (Heikki Ylikangas blogissaan 6.10.2008)

Tähän varmaan voivat kaikki osapuolet yhtyä. Näkökulma kyllä laajenisi ja haasteet sen myötä vain kasvaisivat, sillä nythän ei puhuta enää teloitetuista ja ammutuista sotilaista, vaan "omien toimesta sodan vuoksi tavalla taikka toisella surmansa saaneista suomalaisista".