Tässä vielä vähän lisää Ylikangas vs. Kulomaa-Lindstedt-Nieminen et. al. -debatista tänään Turun Sanomissa julkaistusta kolumnistani. Vähän on vanhan kertausta, mutta menköön. Jatkosodan jatkosota
Historiadebatti kukoistaa lokakuun hämärässä. Markkinoille puskee uusia tutkimuksia ja tutkijat tulevat arkistoistaan julkisuuteen esittelemään tuloksiaan ja kinaamaan keskenään.
Viime aikojen dramaattisin keskustelu on käyty kesän 1944 väitetyistä salatuista teloituksista. Mystiset syväkurkut ovat pudotelleet kätkettyä tietoa ja virallinen totuus on kyseenalaistettu. Lehdet ovat löytäneet yhä uusia kalmanhajuisia silminnäkijäkuvauksia oudoista ruumispinoista.
Historioitsijat kaivoivat salaisuuksia sota-arkistosta, arkeologit Huhtiniemen mullista. Luurankojakin löydettiin, joskin väärältä vuosisadalta ja venäläisiä. Huhtiniemi lässähti pannukakuksi, mutta teloitusspekulaatiot jatkuvat.
*
Vaikenemisen tuulimyllyjä lähti kaatamaan suomalaisen menneisyydenhallinnan Don Quijote, kovaksikeitetty professori Heikki Ylikangas. Sancho Panchanaan hänellä oli muistitieto, Rosinantenaan vakaumus siitä, että historiallinen totuus on kansallista ylpeyttä tärkeämpää.
Vuosi sitten Ylikangas ilmoitti Romahtaako rintama -teoksessaan, että teloitettuja oli aiemmin tiedettyjen 60:n sijaan 250, ja että tekojen laittomuuden tajunnut armeija oli siivonnut totuuden arkistoista. Media kiitteli Ylikankaan rohkeutta ja monet vakuuttuivat salaliitosta.
Ylikankaalla on missio - tutkia suuria aiheita ja kumota vallitseva käsitys. Eniten huomioita ovat herättäneet hänen tulkintansa nuijasodasta, sisällissodasta, talvisodasta ja nyt jatkosodasta. Hän ei jumiudu detaljeihin vaan iskee pöytään rohkeita ja omaperäisiä kokonaisselityksiä.
Kun tällaisen tehtävän itselleen ottaa, on luovuttava turhasta nöyryydestä ja vaatimattomuudesta, ja niin tämä Finlandia-palkittu eteläpohjalainen on toden totta tehnytkin. Hän on paistatellut julkisuuden valokeilassa ”miehenä, joka ei pelkää olla yksin oikeassa”. Maine totuuden puhujana on ansaittu, mutta toista eteläpohjalaista Lauri Tähkää lainaten niinkin on käynyt, että ”kun kaasu pohjas painetaan, väkisin joskus penkkahan pelmahtaa”.
*
Tieteellinen uskottavuus perustuu tutkimusten julkiseen arviointiin. Väistelystä Ylikangasta ei voi syyttää, niin uskollisesti hän on ”moon oikias, soot vääräs” -filosofiaansa noudattanut. Itsevarmuus kerää arvostelijoita, ja vain harvat voivat ylpeillä selvinneensä kunnialla niin ankarasta prässistä kuin Ylikangas.
Teloituskeskustelussa emeritukselle on kuitenkin tullut lunta tupaan ja jäitä porstuaan sen verran komiasti, että heikompaa hirvittää. Romahtaako rintama -kirjan julkistamistilaisuudessa maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja Jarmo Nieminen listasi Ylikankaan virheet ja kiisti väitteet armeijan salailusta. Sotilaspukuinen Nieminen ei hävinnyt päätähdelle määrätietoisuudessa ja volyymissa tuumaakaan, ja yleisö viihtyi.
*
Joulukuussa 2007 Ylikangas sai Sotatieteellisen Seuran seminaarissa sotahistorioitsijoilta sellaisen kylvetyksen, että moni olisi jäänyt siltä seisomalta stressilomalle. Ylikankaalla ei kuitenkaan ole tapana jäädä tuleen makaamaan. Päinvastoin hän pudisti pölyt pikkutakistaan, latasi verbaalikonekiväärinsä ja lähti uuteen rynnäkköön. Arvostelijat saivat silmilleen useamman vyöllisen lehdistö- ja blogivastineita.
Kriitikot, etunenässä Nieminen, Jukka Lindstedt ja Jukka Kulomaa, päättivät vastata kunnon keskityksellä. Tuore artikkelikokoelma Teloitettu totuus - kesä 1944 (Ajatus Kirjat) ampuu Ylikankaan väitteet jos ei nyt hajalle niin ainakin melkoisin reikäisiksi.
Julkistamistilaisuudessa kirjoittajat seisoivat kuuden miehen rivistönä kuin historiatieteellinen teloituspartio, Ylikangas yleisössä. Emeritus ei luopunut kolhituista teeseistään, vaan päinvastoin ilmoitti tarkentavansa teloitettujen lukumäärää ei suinkaan alas- vaan ylöspäin!
*
Historiantutkimus tarvitsee ylikankaansa ja niemisensä. Usein yksitotisen ja keskustelemattoman kulttuurimme on syytä olla ylpeä näistä väittelyistä.
Lopullista totuutta ei saavuteta, mutta lähemmäksi päästään.
17 kommenttia:
Kyllä, Ankersmitiä mukaillen debatti on sen merkki, että "järjestelmä" toimii.
Eikö Jokisipilä vastikään väittänyt, että Ylikangas on "maalannut itsensä pahasti nurkkaan" ja että hänen tutkimuksensa on faktisesti arvoton? Nyt tutntuu ääni kellossa saaneen ainakin jonkinlaisen sivuklangin.
Jalosen kommentteihin liittyen:
- Ja mikähän se "totuus" mahtaa olla?
- Mitä vikaa on diskurssiteoreettisessa lähestymistavassa historiapoliittiseen keskusteluun?
"Totuuden" käsite tuli suorana sitaattina Markku Jokisipilän alkuperäisestä artikkelista, mihin kommenttini esitin.
Jokisipilä lopetti artikkelinsa sanoihin "lopullista totuutta ei saavuteta, mutta lähemmäksi päästään". Itse esitin otaksuman, että tällaisten kiistojen tuloksena saattaa aivan yhtä hyvin olla loittoneminen aina vain kauemmaksi mainitusta "lopullisesta totuudesta".
(Mikä se sitten ikinä onkaan; absoluuttista tietoa asiasta en ikinä väittänytkään omaavani, eikä kaiketi Jokisipiläkään.)
Arvovaltakiistat voivat joka tapauksessa useasti ajautua tilanteeseen, missä toinen tai molemmat osapuolet eivät enää ole kiinnostuneita tosiasioista tai niiden tutkimisesta, vaan pelkästä retoristen pisteiden keräämisestä. Ylikankaan reaktiot ovat jo liukuneet tälle tasolle.
Vastauksena toiseen kysymykseen: se, että lähestymistapa alkaa varsin nopeasti toistaa itseään.
(Retorinen kysymys: mikseivät ihmiset voi kirjoittaa julkisille palstoille omilla nimillään?)
Cheers,
J. J.
Jatkoa Jaloselle:
On muistettava ihan yleisellä tasolla, että historiantutkimuskin on läpeensä retorista. Mikä tahansa kuvaus tai tulkinta esim. historiallisista tapahtumista on AINA retorinen representaatio, eikä se koskaan voi olla mitään muuta.
Toiseksi, miten niin se alkaa toistaa itseään? Tähän haluaisin kyllä hyvät perustelut.
(Kysymys oli retorinen, mutta vastaan silti. Olen ottanut ihan piruuttani käytännökseni kommentoida anonyymisti, mikäli se on mahdollista. Yleensä se alkaa risomaan ennemmin tai myöhemmin, vaikka kuinka olisin kohtelias ja pysyisin asiassa. En näe tässäkään mitään syytä, miksi minun pitäisi paljastaa nimeni.)
No, ei anonyyminä esiintyminen minua mitenkään erityisesti riso. Ymmärtänet kuitenkin että mielekäs kommentointi saattaa muuttua hankalaksi, kun samalla palstalla saattaa - kuten nytkin - postittaa peräti kolmekin eri "anonyymiä" henkilöä. Aina ei tiedä, kenelle on vastaamassa.
Siksi toisekseen ymmärtänet senkin etten oikein käsitä, miksi ihmeessä joku sellainen henkilö joka ei edes vaivaudu esittäytymään minulle olisi kiinnostunut mielipiteistäni.
Sähköpostiosoitteen verhoamisen kyllä ymmärrän, mutta itse en näe mitään hyvää syytä, miksi _en_ käyttäisi omaa nimeäni.
Puhuessani "retoristen pisteiden keräämisestä" viittasin muuten eri asiaan, kuin mistä itse nyt puhut. Historiantutkimus on "retorinen representaatio", eipä siinä mitään. Silloin kun helposti varmistettavia kovia tosiseikkoja kuitenkin on olemassa - ja sellaisia tilanteita kyllä tulee eteen - niin niitä vastaan väittäminen "diskurssin" tai "representaation" nimessä ei anna tutkijasta kovin hyvää kuvaa.
Mustaa ei voi väittää valkoiseksi ja sen jälkeen puolustautua sillä, että kysymys on vain asioiden "retorisesta tulkinnasta". Ylikankaan valitettavan katteeton ja ilmeiseen väärinkäsitykseen perustunut väite esimerkiksi vuosien 1919 ja 1922 asevelvollisuuslain sisällöstä, mitä Tapio Nurminen vastikään kommentoi omassa verkkolokissaan, on käypä esimerkki. Dokumentteihin ei voi jälkikäteen kirjoittaa sellaista mitä siellä ei alunperin ollut.
Toinen esimerkki "retoristen pisteiden keräämisestä" on tietysti väittelyn täysi irtautuminen itse aiheesta ja turvautuminen ad hominem-kommentteihin, tyyliin "opponenttini on lakimies/alan harrastelija/vailla tutkijan pätevyyttä/pelkkä maisteri". Samalla emeritus tulee kaivaneeksi omaa hautaansa; eikö ole hieman erikoista, että nämä mitättömät "harrastelijat" ovat kuitenkin onnistuneet kampittamaan hänet niinkin tehokkaasti?
Mitä toiveisiin pyytämistäsi laajemmista perusteluista tulee... niin, no, eiköhän ylläolevassa ollut enemmän kuin tarpeeksi. Sitä paitsi tämä nyt kuitenkin on Markku Jokisipilän palsta eikä suinkaan omani.
Cheers,
J. J.
Minusta tuo vastauksesi ei kerro muuta kuin lähinnä sen, että kirjoittaja kuuluu koulukuntaan, jonka mielestä "historiantutkimus ei spekuloi". Puhdasta retoriikkaa on myös, että pitäydytään kiinni niissä kovissa tosiseikoissa - kyse on ns. perushistoriantutkija-diskurssista, joka perustuu eräänlaiseen forensic rhetoric -paradigman sovellutukseen.
Ilman kattavampia perusteluja tuosta jää sellainen kuva, että lyttäät diskurssiteoriat lähinnä sillä perusteella, että et itse niistä pidä tai ymmärrä niitä. Näinhän ei kuitenkaan ole, eihän?
Vuoden 2006 lopulla Jokisipilän uskottavuus mureni Huhticaustiin oikein totaalisesti. Äijä itse kirjoitti blogissaan jo vallan varmoja juttuja Huhtiniemen teloituksista.
torstai, lokakuu 19, 2006
Elämää juoksuhaudoissa
http://jokisipila.blogspot.com/2006/10/elm-juoksuhaudoissa.html
perjantai, lokakuu 20, 2006
Jatkosodan teloitukset
http://jokisipila.blogspot.com/2006/10/jatkosodan-teloitukset.html
torstai, lokakuu 26, 2006
Suomalainen teloituskäsky
http://jokisipila.blogspot.com/2006/10/suomalainen-teloitusksky.html
TÄMÄN luulisi jo hävettävän!
maanantai, lokakuu 30, 2006
Huhtiniemi - case closed?
http://jokisipila.blogspot.com/2006/10/huhtiniemi-case-closed.html
Tässä jo alkaa selittelyt ja ehkäpä kaduttamaankin aika lailla?
maanantai, joulukuu 11, 2006
Viipurin ja Huhtiniemen saldot
http://jokisipila.blogspot.com/2006/12/viipurin-ja-huhtiniemen-saldot.html
No jaa.
Mielestäni Jokisipilä uskottavuus ei sinänsä murentunut, koska hän pystyi tunnustamaan rehellisesti, että oli väärässä. Sen sijaan Ylikankaan uskottavuus murentui siihen, että hän tuhosi omat tekstinsä blogistaan ja sen jälkeen kiisti jyrkästi omat sanansa.
Joo, niin se on, että jollei pysty enää tunnustamaan olleensa väärässä, niin on syytä olla huolissaan. Kun en lähtenyt noita linkattuja tekstejä poistamaan tai jälkikäteisesti muokkaamaan, jää ajatusprosessi ja tulkinnan muotoutuminen näkyväksi. Kirjamuotoisessa tutkimuksessa homma etenee tietysti toisella tavalla kuin blogissa, siinä prosessin kestäessä tapahtuneet asiat jäävät näkymättömiin ja vain lopullinen, hioituin mahdollinen, tulkinta jää näkyville.
Blogi on välineenä vapaaseen pohdintaan ja spekulointiin kannustava, ja siksi tietysti tutkijalle riski, jos ajatellaan, että hänen toimenkuvanaan on aina loppuun saakka tutkitun ja mietityn "totuuden" kertominen. Itse miellän kuitenkin niin blogikirjoittamisen luonteen, tutkijan keskustelijaroolin kuin historiantutkimuksen tehtävän ja mahdollisuudet vähän toisin.
Ja kuten anonyymin postaama linkkilista, jonka olen nähnyt muuallakin, osoittaa, blogimaailmassa kontrolli toimii. Tulin oikaistuksi, ja Ylikangas vs. Kulomaa/Lindstedt/Nieminen/Manninen/Nurminen -debatin ansiosta keskustelun kohteena olleessa kysymyksessä päästiin eteenpäin.
Lainaus Ylikankaan blogista:
"Tapahtuneen jälkeen minun on kuitenkin vaikeahko luottaa siihen, että armeija tai siihen sitoutuneet tutkijat alan harrastelijoista puhumattakaan noudattaisivat riittävää objektiivisuutta ja riittävää ammattitaitoa tämän asian selvittämisessä. Siihen tarvittaisiin päteviä siviilitutkijoita, ei kuitenkaan Markku Jokisipilän kaltaisia. Hän nimittäin on ainoa armeijasta irrallinen historian ammattitutkija, joka on lähtenyt varauksitta tukemaan kriitikoitani. Toisin ovat menetelleet mm. Lasse Kangas, Jukka Nevakivi, Jyrki Paaskoski, Juha Pohjonen ja Jukka Tarkka. Ehkä Jokisipilältä on jäänyt minun kirjani lukematta – se olisi ainakin hänelle suopein selitys."
Onko Markku-parka maalannut itsensä nurkkaan, ja ryhtynyt "virallisen historian kirjoittajaksi"? Vai onko niin, että Ylikangas liioittelee? Hämärästi muistelen, että esimerkiksi Pasi Tuunainen Joensuun Yliopistosta olisi kyseenalaistanut Ylikankaan teesit. Tosin Pasihan on palvellut YK-joukoissa ja kuuluu Sotahistorialliseen seuraan, joten häntä ei voida laskea.
Ylikangas-parka ei siis siedä ollenkaan erimielisyyttä. On vain yksi totuus, ja se on hänellä.
Onneksi Ylikangas taitaa olla jo eläkkeellä. Muuten kävisi sääliksi opiskelijoita.
Oletko Markku lukenut Toisen maailmansodan historian, jonka on kirjoittanut Kurt von Tippelskirch, joka oli jääkärikenraalina lähes koko sodan ajan juuri itärintamalla? Hän lienee myös käynyt suomalaisten kanssa suoria keskusteluita sekä Berliinissä että esikunnassa rintamatasolla, vaikkei asia suoranaisesti selviä hänen kirjastaan. Mikä rooli sinusta, historiantutkijana, noin ylipäätään on soveliasta asettaa tuollaiselle teokselle? Sivujahan kirjassa on kuin kuusessa havuja, ja fonttikin niin pienellä ettei meinaa nähdä.
Dosentti Martti Turtolan mukaan suomalaiset rintamakomentajat saivat vuonna 1941 käskyn ampua venäläiset siviilit, jos näitä pyrkisi Suomea kohti:
- Ainakin 12. divisioonan eli Vihman komentaman divisioonan rintamaupseerit saivat kyseisen suullisen käskyn, kun he olivat saavuttaneet vanhan rajan Karjalan kannaksella. Suullisesta käskystä vaadittiin kunniasanalla vaiettavaksi.
Tämä kävi ilmi Suomen historian vaietut vuodet -seminaarissa. kahdeksannen presidenttifoorumin teemana siis olivat vuoden 1918 sisällissodan sekä jatkosodan aikaiset raa´at tapahtumat.
ko. tilaisuus oli presidentinlinnassa keskiviikkona.
Foorumiin oli tiedotuksen mukaan kutsuttu osallistujia yhteiskunnan eri alueilta, historian tutkijoita sekä yhteiskunnallisia ja "kulttuurielämän vaikuttajia". Oikeistomedia (IS) ehtikin jo viikonvaihteessa näemmä pressan kansliasta kärkäästi tivaamaan, mikä sotavuossissa "on vaiettua"? Että, mikä.
Voi hyvänen aika, mitä ziisustelua.
Noh, Turtola vastasi.
Halosen ja Turtolan lisäksi alustuspuheenvuoron käyttivät professori Heikki
Ylikangas, dosentti Ulla-Maija Peltonen, professori Henrik Meinander,dosentti Sari Näre sekä tutkija Oula Silvennoinen. ...
Onkohan Argentiinassa ollut kuolemanpartioita? On, jos niiden tekemät murhat on dokumentoitu pöytäkirjaan. Ei, jos mitään dokumentteja ei armeijan eikä poliisin arkistoista löydy.
Kyllä Argentiinassa oli kuolemanpartioita. Mistäkö sen tiedämme, vaikka kuulustelupöytäkirjoja ei ole?
Siitä, että on uskottavia todistajia, silminnäkijöitä.
Entä oliko Suomessa salattuja joukkoteloituksia sodan aikana?
Ei ole asiakirjoja, eikä ole huhuja painavampia todistajia.
Lähetä kommentti