Teloitukset ja Ylikangas

Helsingin Sanomat pyysi minulta arvostelua tänään julkaistusta Jukka Kulomaan ja Jarmo Niemisen toimittamasta teoksesta Teloitettu totuus - kesä 1944. Otteita arvostelusta on jo tätä kirjoitettaessa luettavissa HS:n nettisivuilla ja kokonaisuudessaan se löytyy keskiviikon paperilehdestä, kenties nettiversiostakin.

Vastakkain on yksi maamme nimekkäimmistä historioitsijoista ja kuuden tutkijan ryhmä, joiden yhteinen nimittäjä löytyy kriittisestä suhtautumisesta Huhtiniemi-huhuihin ja professori Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama -teokseen. Osapuolet eroavat toisistaan niin johtopäätösten kuin historianfilosofisten ja metodisten lähtökohtien osalta.

Teloitettu totuus -kirjan syntyyn johtanut väittely alkoi Ylikankaan Romahtaako rintama -teoksen julkistamistilaisuudesta, jossa maanpuolustkorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja everstiluutnantti Jarmo Nieminen jätti kirjallisen vastineen teoksen sisältämistä virheistä. Nieminen halusi kiistää Ylikankaan näkemyksen, jonka mukaan armeija olisi sodan jälkeen tietoisesti pyrkinyt kaunistelemaan rintamakarkureina teloitettujen määriä. 5.12.2007 Sotatieteellinen Seura järjesti "Valkeasaaresta Lappeenrantaan" -seminaarin, jossa esiintyivät sekä Ylikangas että hänen näkyvimmät kriitikkonsa. Ylikankaan tulkinnassa osoitettiin monia vakavia puutteita ja aukkoja, mutta emeritusprofessori ei perääntynyt tuumaakaan.

Teloitettu totuus sisältää laajennettuna ja dokumentoituna Ylikangasta vastaan tähän mennessä esitetyn kritiikin. Asetelma on harvinaislaatuinen: kuusi tutkijaa yhdistää voimansa ja julkaisee kokonaisen kirjan kumotakseen yhden tutkijan yksittäisen teoksen väitteet. En tiedä pyrkikö Ylikangas keräämään sympatiapisteitä vai mitä, mutta hän itsekin otti tämänpäiväisessä julkistamistilaisuudessa esille tämän kuusi yhtä vastaan -epäsuhdan.

Ylikankaan lähtökohta, ajatus isänmaallisuuden ja onnellisen lopputuloksen nimissä tapahtuneen historian kaunistelun paljastamisesta ja kritiikistä, oli tervetullut ja perusteltu. Siinäkään, että hän otti hypoteesikseen teloitusten todellisen määrän tietoisen salailun ja raskauttavan lähdeaineiston tuhoamisen, ei ollut sinänsä mitään vikaa. Työn mittaan kuitenkin pääsi mitä ilmeisemmin käymään niin, että halu osallistua keskusteluun mahdollisimman nopeasti ja tuoreeltaan tuotti vauhtisokeutta, joka sai Ylikankaan tinkimään tutkimuksensa lähdepohjan ja metodien pitävyydestä. Hypoteesi muuttui johtopäätökseksi, vaikka sitä ei historiantutkimukselta perinteisesti vaaditulla lähdeaineistoon nojaavalla tavalla pystyttykään todistamaan.

Niinpä ollaan nyt siinä erikoisessa tilanteessa, että Ylikangas perustelee tulkintaansa lähteiden puuttumisella. Se, ettei asiasta kertovia dokumentteja ole, todistaa hänen mukaansa salaliiton kattavuudesta ja menestyksellisyydestä. Tänään Ylikangas vielä tarkensi lähtökohtaansa toteamalla, että jos historiassa vaadittaisiin kaiken todistamista, koko historiantutkimus romahtaisi. En ole rankelainen, mutta kyllä tällainen toteamus särähtää korvaan pahasti. Jukka Lindstedt osui asian ytimeen todetessaan, että on kestämätöntä vedota siihen, että juuri omaa tulkintaa tukevat lähteet on hävitetty. Ainakin olisi pystyttävä esittämään todistusaineistoa tästä tuhoamisesta, mutta sitäkään Ylikankaalla ei ole.

Ylikankaan vastapuolen tutkimuksellinen itseymmärrys lähtee täysin päinvastaiselta pohjalta eli siitä, että ollakseen pätevä tulkinnan on perustuttuva mahdollisimman tarkkaan ja kattavaan lähdeaineistoon, joka osoittaa tutkijan johtopäätöksen ei ainoastaan mahdolliseksi vaan myös todennäköisimmäksi. Rintamakarkurien teloituksia tutkittaessa totta kai tälläkin lähestymistavalla on ongelmansa, koska lähes kaiken lähdeaineiston on tuottanut (tai jättänyt tuottamatta) tutkimuksen kohteena oleva organisaatio. Silti on todettava, että kun lukee rinnakkain teoksia Romahtaako rintama ja Teloitettu totuus, viimeksi mainittu tekee huomattavasti uskottavamman vaikutelman. Toisin kuin Ylikangas, kuuden miehen kirjoittajatiimi pitäytyy väitteissään orjallisesti siinä, mitä lähteiden pohjalta on mahdollista todistaa.

On ikävää nähdä arvostetun ja ansioituneen tutkijan maalaavan itsensä näin pahasti nurkkaan ja joutuvan tällaisen julkisen runttauksen kohteeksi. Ilmeisesti kävi niin, että Ylikangas fiksoitui Huhtiniemi-huhujen jyllätessä ajatukseen salatuista teloituksista niin tiukasti, ettei pystynyt siitä irtautumaan senkään jälkeen, kun puheet Lappeenrannan salaisesta kenttäoikeudesta osoittautuivat yhden miehen (ns. Syväkurkku) päässään keittämiksi tarinoiksi. Siitä, että hän nyt joutui historiantutkimuksen sotatantereella seisomaan kuuden miehen tulkintojen teloituspartion (ontuvaa huumoria, myönnetään) eteen, Ylikangas saa kyllä kiittää itseään. Kulunut sanontakin sen tietää: sitä saa, mitä tilaa.

Yksi tuoreen teoksen suurimmista ansioista liittyy aihepiirin terminologian täsmälliseen erittelyyn. Kun Ylikankaaltakin menivät teloitetut ja ammutut sekaisin, tulevat termit nyt Jukka Lindstedtin artikkelissa jämäkästi paalutetuiksi. Toivoa sopii, että aiheesta kiinnostunut suuri yleisökin jaksaisi ottaa selkoa, mitä täsmälleen ottaen tarkoitetaan, kun puhutaan teloitetuista, ammutuista, karkuruudesta, pakenemisesta, kieltäytymisestä, kenttäoikeudesta, pikaoikeuksista, aseenkäyttöoikeudesta jne.

Kun puhutaan sotilaskarkurien teloittamisista, uskon Jukka Kulomaan ja Jukka Lindstedtin päässeen väitöskirjoissaan hyvin lähelle todellisia lukemia. Teloittamista edelsi oikeuskäsittely ja tuomio, jolloin myös asiakirjajälkiä väistämättä jäi. Esimiehen aseenkäyttöoikeuden nojalla ilman oikeudenkäyntiä ammuttujen kohdalla liikutaan totta kai jo huomattavasti harmaammalla alueella, mutta lähteiden nojalla todistettavissa olevat tapaukset lienevät nekin jo kaikki tulleet tutkimuksessa käsitellyiksi.

Nopea vilkaisu netin keskustelupalstoille osoittaa, että monet uskovat siihen, että kesällä 1944 tapahtui runsaasti mielivaltaisia ja spontaaneja ampumisia, joiden motiivina saattoi yhtä hyvin olla henkilökohtainen kostonhimo kuin esimiehen pyrkimys karkuruuden pysäyttämiseenkin. Tarinoita taistelun tuoksinassa omia esimiehiään ampuneista sotaan ja käskemiseen kyllästyneistä sotilaista riittää. Tutkimuksen kannalta ongelmallista on, että tällaisista ampumisista ei ilmoituksia laadittu, ja että muistitieto ei näin rajuissa tapauksissa yksistään riitä uskottavaksi todistusaineistoksi. Joitakin tällaisia tapauksia tosin käsiteltiin oikeudessa.

Kun puhutaan armeijan virallisen kurinpitokoneiston toimista karkuruuden pysäyttämiseksi, Teloitettu totuus tulee nähdäkseni hyvin lähelle sitä, mitä ylipäätään on historiantutkimuksen keinoin mahdollista todistaa. Perääntymisvaiheen kaoottisissa olosuhteissa toteutetut omavaltaiset rankaisemiset, henkilökohtaiset vendetat ja tilien tasaamiset ovat tuomittuja jäämään hämärään. Tutkimus voi tavoittaa niistä jotain viitteitä ja aihetodisteita, mutta ilmiön uskottava ja kattava historiatieteellinen kartoittaminen on mahdotonta. Mistään virallisesta salailusta ei tässä pimeäksi jäämisessä tietenkään ole kysymys, eikä tällaisia tapauksia saa sekoittaa armeijan toimiin karkuruuden pysäyttämiseksi.

Ylikankaan tietäen keskustelu varmasti tulee jatkumaan. Ylikangas ei olisi Ylikangas, ellei hän olisi kirjan julkistamistilaisuudessa ilmoittanut, että hänen ilmoittamansa teloitettujen luku tulee tarkentumaan, ei alas- vaan ylöspäin. On mielenkiintoista nähdä, mille pohjalle hän tulee lähteistönsä rakentamaan. Se on kuitenkin pakko sanoa, että tähän mennessä hän on tuottanut alkuperäiseksi tavoitteeksi ilmoittamalleen patrioottisen historiankirjoituksen kritiikille lähinnä hallaa. Ja se on valitettava asia se.

Lisäys keskiviikon puolella 0:30 - Kävin juuri lukemassa Heikki Ylikankaan blogissaan esittämän kommentin tuoreesta kirjasta. Teksti on taattua Ylikangasta, mutta aivan kirjoituksen loppupuolella hän esittää lyhyen mutta täsmällisen tutkimussuunnitelman siitä, miten asiassa päästään eteenpäin:

"Jos joskus laaditaan perusteellinen selvitys omien toimesta sodan vuoksi tavalla taikka toisella surmansa saaneista suomalaista, on siinä tuotava tapaus tapaukselta esille paitsi virallinen selitys myös siitä poikkeavat muut lähdetiedot sekä vielä päälle päätteeksi tutkijan oma näkemys siitä, mitä hänen nähdäkseen todella tapahtui." (Heikki Ylikangas blogissaan 6.10.2008)

Tähän varmaan voivat kaikki osapuolet yhtyä. Näkökulma kyllä laajenisi ja haasteet sen myötä vain kasvaisivat, sillä nythän ei puhuta enää teloitetuista ja ammutuista sotilaista, vaan "omien toimesta sodan vuoksi tavalla taikka toisella surmansa saaneista suomalaisista".