tiistaina, lokakuuta 07, 2008

Teloitukset ja Ylikangas

Helsingin Sanomat pyysi minulta arvostelua tänään julkaistusta Jukka Kulomaan ja Jarmo Niemisen toimittamasta teoksesta Teloitettu totuus - kesä 1944. Otteita arvostelusta on jo tätä kirjoitettaessa luettavissa HS:n nettisivuilla ja kokonaisuudessaan se löytyy keskiviikon paperilehdestä, kenties nettiversiostakin.

Vastakkain on yksi maamme nimekkäimmistä historioitsijoista ja kuuden tutkijan ryhmä, joiden yhteinen nimittäjä löytyy kriittisestä suhtautumisesta Huhtiniemi-huhuihin ja professori Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama -teokseen. Osapuolet eroavat toisistaan niin johtopäätösten kuin historianfilosofisten ja metodisten lähtökohtien osalta.

Teloitettu totuus -kirjan syntyyn johtanut väittely alkoi Ylikankaan Romahtaako rintama -teoksen julkistamistilaisuudesta, jossa maanpuolustkorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja everstiluutnantti Jarmo Nieminen jätti kirjallisen vastineen teoksen sisältämistä virheistä. Nieminen halusi kiistää Ylikankaan näkemyksen, jonka mukaan armeija olisi sodan jälkeen tietoisesti pyrkinyt kaunistelemaan rintamakarkureina teloitettujen määriä. 5.12.2007 Sotatieteellinen Seura järjesti "Valkeasaaresta Lappeenrantaan" -seminaarin, jossa esiintyivät sekä Ylikangas että hänen näkyvimmät kriitikkonsa. Ylikankaan tulkinnassa osoitettiin monia vakavia puutteita ja aukkoja, mutta emeritusprofessori ei perääntynyt tuumaakaan.

Teloitettu totuus sisältää laajennettuna ja dokumentoituna Ylikangasta vastaan tähän mennessä esitetyn kritiikin. Asetelma on harvinaislaatuinen: kuusi tutkijaa yhdistää voimansa ja julkaisee kokonaisen kirjan kumotakseen yhden tutkijan yksittäisen teoksen väitteet. En tiedä pyrkikö Ylikangas keräämään sympatiapisteitä vai mitä, mutta hän itsekin otti tämänpäiväisessä julkistamistilaisuudessa esille tämän kuusi yhtä vastaan -epäsuhdan.

Ylikankaan lähtökohta, ajatus isänmaallisuuden ja onnellisen lopputuloksen nimissä tapahtuneen historian kaunistelun paljastamisesta ja kritiikistä, oli tervetullut ja perusteltu. Siinäkään, että hän otti hypoteesikseen teloitusten todellisen määrän tietoisen salailun ja raskauttavan lähdeaineiston tuhoamisen, ei ollut sinänsä mitään vikaa. Työn mittaan kuitenkin pääsi mitä ilmeisemmin käymään niin, että halu osallistua keskusteluun mahdollisimman nopeasti ja tuoreeltaan tuotti vauhtisokeutta, joka sai Ylikankaan tinkimään tutkimuksensa lähdepohjan ja metodien pitävyydestä. Hypoteesi muuttui johtopäätökseksi, vaikka sitä ei historiantutkimukselta perinteisesti vaaditulla lähdeaineistoon nojaavalla tavalla pystyttykään todistamaan.

Niinpä ollaan nyt siinä erikoisessa tilanteessa, että Ylikangas perustelee tulkintaansa lähteiden puuttumisella. Se, ettei asiasta kertovia dokumentteja ole, todistaa hänen mukaansa salaliiton kattavuudesta ja menestyksellisyydestä. Tänään Ylikangas vielä tarkensi lähtökohtaansa toteamalla, että jos historiassa vaadittaisiin kaiken todistamista, koko historiantutkimus romahtaisi. En ole rankelainen, mutta kyllä tällainen toteamus särähtää korvaan pahasti. Jukka Lindstedt osui asian ytimeen todetessaan, että on kestämätöntä vedota siihen, että juuri omaa tulkintaa tukevat lähteet on hävitetty. Ainakin olisi pystyttävä esittämään todistusaineistoa tästä tuhoamisesta, mutta sitäkään Ylikankaalla ei ole.

Ylikankaan vastapuolen tutkimuksellinen itseymmärrys lähtee täysin päinvastaiselta pohjalta eli siitä, että ollakseen pätevä tulkinnan on perustuttuva mahdollisimman tarkkaan ja kattavaan lähdeaineistoon, joka osoittaa tutkijan johtopäätöksen ei ainoastaan mahdolliseksi vaan myös todennäköisimmäksi. Rintamakarkurien teloituksia tutkittaessa totta kai tälläkin lähestymistavalla on ongelmansa, koska lähes kaiken lähdeaineiston on tuottanut (tai jättänyt tuottamatta) tutkimuksen kohteena oleva organisaatio. Silti on todettava, että kun lukee rinnakkain teoksia Romahtaako rintama ja Teloitettu totuus, viimeksi mainittu tekee huomattavasti uskottavamman vaikutelman. Toisin kuin Ylikangas, kuuden miehen kirjoittajatiimi pitäytyy väitteissään orjallisesti siinä, mitä lähteiden pohjalta on mahdollista todistaa.

On ikävää nähdä arvostetun ja ansioituneen tutkijan maalaavan itsensä näin pahasti nurkkaan ja joutuvan tällaisen julkisen runttauksen kohteeksi. Ilmeisesti kävi niin, että Ylikangas fiksoitui Huhtiniemi-huhujen jyllätessä ajatukseen salatuista teloituksista niin tiukasti, ettei pystynyt siitä irtautumaan senkään jälkeen, kun puheet Lappeenrannan salaisesta kenttäoikeudesta osoittautuivat yhden miehen (ns. Syväkurkku) päässään keittämiksi tarinoiksi. Siitä, että hän nyt joutui historiantutkimuksen sotatantereella seisomaan kuuden miehen tulkintojen teloituspartion (ontuvaa huumoria, myönnetään) eteen, Ylikangas saa kyllä kiittää itseään. Kulunut sanontakin sen tietää: sitä saa, mitä tilaa.

Yksi tuoreen teoksen suurimmista ansioista liittyy aihepiirin terminologian täsmälliseen erittelyyn. Kun Ylikankaaltakin menivät teloitetut ja ammutut sekaisin, tulevat termit nyt Jukka Lindstedtin artikkelissa jämäkästi paalutetuiksi. Toivoa sopii, että aiheesta kiinnostunut suuri yleisökin jaksaisi ottaa selkoa, mitä täsmälleen ottaen tarkoitetaan, kun puhutaan teloitetuista, ammutuista, karkuruudesta, pakenemisesta, kieltäytymisestä, kenttäoikeudesta, pikaoikeuksista, aseenkäyttöoikeudesta jne.

Kun puhutaan sotilaskarkurien teloittamisista, uskon Jukka Kulomaan ja Jukka Lindstedtin päässeen väitöskirjoissaan hyvin lähelle todellisia lukemia. Teloittamista edelsi oikeuskäsittely ja tuomio, jolloin myös asiakirjajälkiä väistämättä jäi. Esimiehen aseenkäyttöoikeuden nojalla ilman oikeudenkäyntiä ammuttujen kohdalla liikutaan totta kai jo huomattavasti harmaammalla alueella, mutta lähteiden nojalla todistettavissa olevat tapaukset lienevät nekin jo kaikki tulleet tutkimuksessa käsitellyiksi.

Nopea vilkaisu netin keskustelupalstoille osoittaa, että monet uskovat siihen, että kesällä 1944 tapahtui runsaasti mielivaltaisia ja spontaaneja ampumisia, joiden motiivina saattoi yhtä hyvin olla henkilökohtainen kostonhimo kuin esimiehen pyrkimys karkuruuden pysäyttämiseenkin. Tarinoita taistelun tuoksinassa omia esimiehiään ampuneista sotaan ja käskemiseen kyllästyneistä sotilaista riittää. Tutkimuksen kannalta ongelmallista on, että tällaisista ampumisista ei ilmoituksia laadittu, ja että muistitieto ei näin rajuissa tapauksissa yksistään riitä uskottavaksi todistusaineistoksi. Joitakin tällaisia tapauksia tosin käsiteltiin oikeudessa.

Kun puhutaan armeijan virallisen kurinpitokoneiston toimista karkuruuden pysäyttämiseksi, Teloitettu totuus tulee nähdäkseni hyvin lähelle sitä, mitä ylipäätään on historiantutkimuksen keinoin mahdollista todistaa. Perääntymisvaiheen kaoottisissa olosuhteissa toteutetut omavaltaiset rankaisemiset, henkilökohtaiset vendetat ja tilien tasaamiset ovat tuomittuja jäämään hämärään. Tutkimus voi tavoittaa niistä jotain viitteitä ja aihetodisteita, mutta ilmiön uskottava ja kattava historiatieteellinen kartoittaminen on mahdotonta. Mistään virallisesta salailusta ei tässä pimeäksi jäämisessä tietenkään ole kysymys, eikä tällaisia tapauksia saa sekoittaa armeijan toimiin karkuruuden pysäyttämiseksi.

Ylikankaan tietäen keskustelu varmasti tulee jatkumaan. Ylikangas ei olisi Ylikangas, ellei hän olisi kirjan julkistamistilaisuudessa ilmoittanut, että hänen ilmoittamansa teloitettujen luku tulee tarkentumaan, ei alas- vaan ylöspäin. On mielenkiintoista nähdä, mille pohjalle hän tulee lähteistönsä rakentamaan. Se on kuitenkin pakko sanoa, että tähän mennessä hän on tuottanut alkuperäiseksi tavoitteeksi ilmoittamalleen patrioottisen historiankirjoituksen kritiikille lähinnä hallaa. Ja se on valitettava asia se.

Lisäys keskiviikon puolella 0:30 - Kävin juuri lukemassa Heikki Ylikankaan blogissaan esittämän kommentin tuoreesta kirjasta. Teksti on taattua Ylikangasta, mutta aivan kirjoituksen loppupuolella hän esittää lyhyen mutta täsmällisen tutkimussuunnitelman siitä, miten asiassa päästään eteenpäin:

"Jos joskus laaditaan perusteellinen selvitys omien toimesta sodan vuoksi tavalla taikka toisella surmansa saaneista suomalaista, on siinä tuotava tapaus tapaukselta esille paitsi virallinen selitys myös siitä poikkeavat muut lähdetiedot sekä vielä päälle päätteeksi tutkijan oma näkemys siitä, mitä hänen nähdäkseen todella tapahtui." (Heikki Ylikangas blogissaan 6.10.2008)

Tähän varmaan voivat kaikki osapuolet yhtyä. Näkökulma kyllä laajenisi ja haasteet sen myötä vain kasvaisivat, sillä nythän ei puhuta enää teloitetuista ja ammutuista sotilaista, vaan "omien toimesta sodan vuoksi tavalla taikka toisella surmansa saaneista suomalaisista".

22 kommenttia:

luikki kirjoitti...

"Se, ettei asiasta kertovia dokumentteja ole, todistaa hänen mukaansa salaliiton kattavuudesta ja menestyksellisyydestä."

L'absence de preuves n'est pas preuve d'une absence, monsieur Ylikangas.

Marjo kirjoitti...

Hyvä kirjoitus, joka täydentää Hesarista juuri lukemaani arvostelua. Kiitos, Markku!

Luin jo eilen Ylikankaan blogia, ja täytyy sanoa, että hänellä on joku sokea piste siinä, että hän haluaa olla aina oikeassa ja uskoo myös olevansa, ja että hän ottaa arvostelun henkilökohtaisesti ja ryhtyy itse henkilökohtaiseksi.

Mutta ehkä tämä juttu opettaa medialle ja suurelle yleisöllekin jotain? Ei pidä heti uskoa, vaan ensin perehtyä asiaan. Ja mielipiteen muodostamisen jälkeenkin sitä voi muuttaa, jos siihen tulee aihetta. - Koulujen historianopetuksessa tätä tapausta voisi käyttää esimerkkinä.

Trampas kirjoitti...

Edesmennyt historianopettajani varoitti tarttumassa historiateokseen, jonka nimessä esiintyy sana "Totuus"...

Ehkä juuri siksi ensivaikutelmani "Teloitetun totuuden" uutisoinnissa oli,
että Ylikangas oli osunut todella arkaan paikkaan, kun näin massiivinen vastareaktio tarvittiin.

Blogista:
"Ylikangas perustelee tulkintaansa lähteiden puuttumisella..
Ainakin olisi pystyttävä esittämään todistusaineistoa tästä tuhoamisesta,
mutta sitäkään Ylikankaalla ei ole."

- Entä Ylikankaan mainitsemat päämajan valvontaosaston, sekä eräiden kenttäoikeusten arkistojen tuhoamiset ?

"Rintamakarkurien teloituksia tutkittaessa (...) lähes kaiken lähdeaineiston on tuottanut
(tai jättänyt tuottamatta) tutkimuksen kohteena oleva organisaatio."

- Eikö tämä nyt ole aika vakava puute "Teloitetussa totuudessa".

Tätä medianäytelmää seuratessa voisi ajatella, että uusien näkemysten tuominen vallitsevaan historiannäkemykseen on tutkijalle enemmän tai vähemmän vaarallista.
Vallitesevan suuren linjan seuraamisella pääseekin varmasti vähemmällä.

Antero kirjoitti...

Kummastelin aikoinani miksi Ylikangas jätti tutkimatta laajan neuvostoliittolaisen dokumenttiaineiston kesältä 1944. Tri Tapio Tiihonen pureutui aikoinaan tähän aineistoon ja loi täysin yhteensopivan tulkinnan nimenomaan neuvostoliittolaisesta sotilasdoktriinista käsin. Tätä taustaa vasten mm. 28.6.44 Moskovssa valmiiksi saatu luonnos "Suomen ehdottomasta antautumisesta" on sopusoinnussa puna-armeijan läpimurtoyrityksiin sekä Tali-Ihantalassa, että Vuosalmi-Äyräpäässä kuten Viipurinlahdellakin.

Ja kuten tiedämme, vielä pari viikkoa näiden tapahtumien jälkeen puna-armeija yritti peräti 4 divisioonalla ratkaisua Ilomantsissa, kärsien siten sodan viimeisessä suuressa taistelussa melkoisen katastrofaalisia joskin suurvallalle toki "siedettäviä" tappioita.

On siten käsittämätöntä miksi Ylikangas vielä jaksaa toistaa jälkistalinistista tulkintaa jonka mukaan "NL:n tavoitteet Suomen suunnalla olivat rajallisia". Höpö höpö. Suurvallalla ei ole milloinkaan tavoitteet rajallisia, ellei sitten sen vihollinen aiheuta sitä, että tavoitteesta on sitten propagandakoneisto tee "rajoitettuja".

Näin kävi juuri Neuvostoliitolle Suomen suunnalla kesällä 1944. Suomi sai kolmesta v. 1944 rauhantarjouksesta sittenkin sen kaikkein edullisimman taistelun jälkeen. Pahin tuli kesäkuussa (ehdoton antautuminen)

Ja tälle asialle ei Heikki Ylikangaskaan voi yhtikäs mitään.

Anonyymi kirjoitti...

Antero:
"Pahin tuli kesäkuussa (ehdoton antautuminen)"

En ole varma, kuuluuko Anteron aihe lainkaan näihin teloituksiin.

Mutta silti: mitä
ehtoja Suomen hallitus päästettiin sisällyttämään vuoden 1944 syyskuun (tosiasialliseen) antautumiseen, joka Anteron mukaan siis ei ollut "ehdoton"?

Marjo kirjoitti...

Ad anonyymi:

Ylikangashan ei teoksessaan Romahtaako rintama kirjoittanut vain teloituksista, vaan hän yhdisti päämajan antaman karkurien teloituskäskyn siihen, että Mannerheim Paasosen raportin jälkeen totesi ettei NL pyri Suomen valloitukseen, minkä jälkeen Mannerheim päätti, ettei pyritä rauhaan vaan jatketaan taistelua ja sotilaat saatiin karkureiden teloituskäskyllä taistelemaan (muistin mukaan jotenkin näin).

Anonyymi kirjoitti...

Historiaa harrastavana lukijana on
ollut hienoa tutustua Ylikankaan "luettaviin" teoksiin. Ja mielenkiinto aiheeseen vain kasvaa, kun Teloitettu totuus on nyt julkaistu!
Kiitokseni "ammattilaisten molemmille osapuolille".

Anonyymi kirjoitti...

Määrittele käsitteet.
Siinä kaiken vakavan tutkimuksen lähtökohta. Nyt puhutaan niin monesta eri asiasta, että pakostakin sekaannusta tulee. Teloitetut, ammutut ja yleensä suomalaisin toimin hengiltä otetut, rintamalla ja rintaman takana yms.
Tuo viime mainittu, "suomalaisten toimesta surmatut" -käsite levittää tarkastelun kattamaan mm. oman tykistön, heittimistön ja jalkaväkiaseiden taistelutilanteissa tai niihin liittyen tapahtuneet hengenmenot; niitähän piisaa. Uskon että jokainen vähintään rykmentti menetti miehiä noissa paineen, kiireen, huolimattomuuden, virheiden yms. aiheuttamissa tilanteissa. Olen tavannut sotavangin, joka kuului Vuosalmen kirkon raunioista antautuneeseen viimeiseen sillanpään puolustajien ryhmään. Hän kirosi Ehrnroothin, joka 6-tuumaisilla ammututti raunioita. Kirjaimellisesti kirkon helmaan hakeutuneiden maaliosastoon tahtomattaan joutunut kaveri oli 18-vuotias, ja kutsui haastattelussani itseään lapsisotilaaksi, jonka AE haukkui ennen Vuoksen yli kuljetusta (menivät vaihtamaan JR 7:n erästä pataljoonaa, sen rippeitä). Sitten omien takaa-ampumiset, joista klassisin lienee eräs Pärmin pataljoonan jääkärikapteeni. Taidanpa ryhtyä tukimaan näitä oikein tosissani,
Veikko-setä
PS. veteraanien, evakoiden, siviilipommitusten uhrien ym. ryhmien post traumaattinen stressioireisto epäilemättä vaikutti elinaikaennusteen tai siis toteutuneen eliniän pituuteen; ovatko hekin sodan uhreja? Epäilemättä.

Vasarahammer kirjoitti...

"Se, ettei asiasta kertovia dokumentteja ole, todistaa hänen mukaansa salaliiton kattavuudesta ja menestyksellisyydestä."

En silti sanoisi Ylikangasta salaliittoteoreetikoksi. Pohjanmaalla on tapana uhota enemmän kuin todellisuus antaisi myöten.

Kokonaisuudessaan keskustelu omien ampumista suomalaissotilaista on osoitus suomalaisen historiantutkimuksen korkeasta laadusta.

On täysin mahdollista, että omia ammuttiin enemmän kuin lähteiden perusteella on pääteltävissä. Lähteet eivät kuitenkaan todista nykyistä suurempia uhrilukuja, joten asia jää lopulta spekulaatioiden ja kuulopuheiden varaan.

Anonyymi kirjoitti...

Maallikon on mahdotonta varmuudella päätellä, kumpi osapuoli on loppujen lopuksi oikeassa. Ihmiset, jotka eivät ole ammatiltaan historiantutkijoita, joutuvat nojautumaan enemmistöperiaatteeseen, eli tiedeyhteisön enemmistön kanta on (kai?) todennäköisin. Toisaalta enemmistö on ennenkin ollut väärässä useammin kuin kerran.

Teloitettujen määrä sinänsä on jossain määrin kärpäsestä härkänen -kysymys. Suomen puhtoisuus sodan kaikissa käänteissä tai NL:n oikeutettujen motiivien puute kaikessa mitä se teki ei ratkea sen mukaan, teloittiko Suomen armeija omiaan enemmän vai juuri täsmälleen sen verran kuin tähän asti on ilmoitettu.

Marjo kirjoitti...

Ad Anonyymi:

Kyse ei ole niinkään teloitettujen/ammuttujen määrästä, vaan oliko päämajasta kesäkuun lopussa annettu käsky ampua karkurit tilanteessa jossa he eivät enää olleet pakomatkalla ja ampumalla pysäytettiin, vaan ammuttivatko eräät kuumapäät heitä omin luvin.

Vielä oleellisempi kysymys on, liittyikö tämä (mahdollinen) ampumiskäsky isompaan poliittiseen kuvioon (kuultuaan Paasosen raportin, että puna-armeijalla ei ole voimia läpimurtoon, Mannerheim päätti ettei rauhaa pyydetä vaan jatketaan taistelua - tämäkin Ylikankaan tulkinta) ja oliko se ratkaiseva syy siihen, että puna-armeijan hyökkäys torjuttiin.

Kannattaa huomaa, että vaikka Ylikangas nimittää ampumisia murhiksi, hän samalla hyväksyy sen, että kriittisinä hetkinä käytetään kovia menetelmiä ja jopa ihmettelee, jos niitä ei käytettäisi.

lahtari kirjoitti...

Ylikankaan kirjassa on aivan käsittämätön kämmä. Ylikangas kuvaa muka oman muistonsa perusteella, kun radiossa soitettiin pitkään porilaisten marssia ja ihmiset kuvittelevat, että Viipuri on vallattu takaisin. Sitten tiedotetaankin vain Sortavalan takaisinvaltauksesta. Historian professorin pitäisi tietää, ettei Sortavalan takaisinvaltaukseen ollut mitään tarvetta, koska vihollinen ei koskaan päässyt lähellekään Sortavalaa.

mty kirjoitti...

Jokisipilän kommentaarit ajankohtaisiin (sota)historian tapahtumiin ovat aina yhtä mielenkiintoista luettavaa, niin myös nytkin.

Itse asia eli jatkosodan (ja jossain määrin myös talvisodan) aikana omien toimesta ammutuksi tulleiden mahdollisimman tarkan määrän selvittäminen on todellakin mielenkiintoinen kysymys. Käytännössä voidaan eritellä neljä ryhmää joihin kuuluvia tapauksia voisi haravoida esiin (tähän mennessä tunnetut ja dokumentoidut mukaanlukien):

1) Kenttäoikeuksien tuomitsemat kuolemantuomiot. "Yllätyksiä" tästä ryhmästä tuskin mitenkään mahdollista löytää, Lindstedt tehnyt sen verran perusteellisen selvitystyön. Voidaan katsoa suomalaisten kenttäoikeuksien toiminta kuolemantuomioiden osalta perusteellisesti dokumentoiduksi.

2) Esimiehen aseenkäyttöoikeuden nojalla ammutut. Tämä ryhmä on jo huomattavasti väljempi ja vaikeaselkoisempi todeta "case closed":ksi, vaikkakin selkeästi mainitunlaiset tapaukset määrättiin ilmoitettaviksi Päämajaan. Kuitenkin mm. Teloitettu Totuus -kirjassakin käsitelty Erkki Partasen vierailu IV AK:n eräisiin divisiooniin huolimatta Partasen muistelmissa esiintyneistä epätarkkuuksista antaa jonkintasoista osviittaa siihen, että Päämajakin tunsi huolta ja "epävarmuutta" näiden tapausten osalta. Kenties selkeästi sotilasesimiesten aseenkäyttöoikeutensa nojalla ampumia ei kuitenkaan juuri tule ilmaantumaan enempää kuin nyt tunnetut 12-13, mutta pieni mahdollisuus tähänkin mielestäni on.

3) Kiinniottotilanteissa tapahtuneet ampumiset.

Tämä on mielestäni kaikkein mielenkiintoisin ja vähiten koordinoidusti tutkituin ryhmä. Myös potentiaalisten toimijoiden joukko on selkeästi suurempi ja koostuu useista eri organisaatioista (ja siten arkistolähdepohja on armottoman hajautunut):
- Vartiotehtäviin määrätyt sotilaat (PV)
- Sotapoliisiyksiköt (PV, jossain määrin Liikkuva
Poliisikomennuskunta)
- Päämajan valvontaosasto (rajatusti)
- Suojeluskunnat kotirintamalla
- Ilmasuojeluyksiköt
- Poliisimiehet

Erityisesti näiden ryhmien toiminta Kannaksen "karkuriepidemian" aikana on mielestäni painopistealue jota tutkimalla voisi vielä löytää joitakin uusia tapauksia. Mieleen tulee usein toistetut kuvaukset ns. Saimaan divisioonasta, saarille veneillä paenneista karkureista joita toistamiseen yritettiin pidättää, ilmeisen onnistumatta. Myös kuvaus eräiden Erillisten Pataljoonien miesten tekemisistä (omaisuus- ja polttoainevarkaudet, pahoinpitelyt ym) jättää ilmaan epäilyksen siitä, mitä heille kiinniottovaiheessa tapahtui.

Selvää on että tällaiset ampumiset eivät ole ensinnäkään juridisia tai kurinpidollisiakaan toimituksia vaan ennen kaikkea itsepuolustusta ja hätävarjelua. Siten niitä voidaan parhaiten verrata nykypäivän poliisityössä toisinaan tarvittavaan aseenkäyttöön ääritilanteissa. Siitä huolimatta osassa tapauksista on voitu toimia myös muutoin kuin todellisen pakkotilan uhkaamana, omavaltaisia ja tietoisesti väärin kirjattuja ampumisia on hyvinkin satojen vaarallisempien pidätysten joukkoon voinut mahtua.

4) Rintamaolosuhteissa tapahtuneet henkirikokset: tapot ja murhat. Useimmiten ja miltei poikkeuksetta suunnilleen samanarvoisten miesten keskuudessa tapahtuneita. Yleistyivät asemasotavaiheen aikana ja erityisesti lomamatkojen alkoholinkäytön yhteydessä, tähän on viittauksia ainakin Tuija Hietanimen poliisihistoriikeissa (kuvausta LPK:n junapartio-toiminnasta). Myös Niilo Lauttamus sivuaa aihetta fiktiivisesti.

--

Olisi myös mielenkiintoista tietää, miksi sotapoliisiyksiköistä ei ole tähän päivään mennessä laadittu kattavaa "aselajihistoriikkia"? Miltei kaikille muille koulutushaaroille sellainen on jo kirjoitettu mutta eräs kiinnostavimmista, etenkin kesän 1944 valossa, puuttuu vielä kokonaisuudessaan.

- Mikko

Anonyymi kirjoitti...

Mihin mty unohti sen kaikkein suurimman ryhmän? Friendly fire osuus suomalaisten(kin) tappioissa on melkoisen suuri. Etenkin epäsuora tulituki, mutta myös jalkaväenaseet tappoivat omia, varsinkin hyökkäysvaiheessa.

mty kirjoitti...

Ilmaisin turhan epäselvästi itseäni edellisessä. Mainitsemani "Friendly Fire" -ryhmän todellakin voisi lukea viidenneksi mutta toisaalta näkisin siinä olevan tietyn lähtökohtaisen eron.

Tämän ryhmän sisällyttämistä tukevana seikkana tietysti on, että joissakin FF-tapauksissa on tahallisuuden mahdollisuus.

Toisaalta näistä tapauksista kuitenkin pääsääntöisesti puuttuu muita ryhmiä yhdistävä asetelma jossa jokin auktoriteetti (tuomioistuin, esimies tai tehtäväänsä suorittava virkamies tai autoritaarisen sotilastahon määräämää vartiointi/etsintäehtävää toteuttava) surmaa käskynalaisen tai kohdehenkilön. Neljännessä ryhmässä juridinen auktoriteetti puuttuu mutta teon tuottamuksellisuus ei jätä epäselvyyttä.

Siten useimmat FF-tapaukset voidaan lähtökohtaisesti mielestäni lukea samaan kategoriaan kuin onnettomuudet ja itsemurhat. Toisaalta myös näiden joukkoa tutkimalla voitaisiin löytää viitteitä epäselvempiin tapauksiin joiden takana voi piillä muutakin.

Eli lisätäänpä viides ryhmä joka voisi kuulua vaikka seuraavasti:

5) Muista ulkoisista syistä johtuvat rintamaolosuhteissa tai puolustuslaitoksen sotapalveluksen aikana sattuneet "väkivaltaiset" kuolemantapaukset.

Sisältää:
- nk. Friendly Fire -tapaukset
- onnettomuudet aseiden ja ampumatarvikkeiden käsittelyssä
- liikenneonnettomuudet rintamaolosuhteissa ja sotatoimialueella sekä PV:n liikennöintiin liittyen kotialueella
- muut kuolemaan johtaneet tapaturmat edellä mainituissa yhteyksissä
- kaikki välittömästi tai välillisesti puolustuslaitokseen liittyvät itsemurhat 1939-1944 (-1945)
- kaikki epäselvät kuolemantapaukset joissa kuolintodistuksen perusteella ei selvästi voida osoittaa kuoleman johtuneen sairaudesta tai sotatoimista

Pahoittelen jos ilmaisu on joiltain osin epäselvää tai itseään toistavaa. Muita ryhmiä ei äkkiä ajatellen kuitenkaan nyt mieleen tule. Jos nuo viisi tutkittaisiin massiivisella "historiakomissiolla" voitaisiin muutamia uusia tapauksia vielä saada virallistenkin lukujen jatkoksi. Se ei kuitenkaan saisi olla itsetarkoitus, vaan yleensäkin olisi mielenkiintoista saada tarkempaa selvitystä ja erittelyä kansakunnan suurimpaan joukkokuolemantapausten sarjaan.

kpj kirjoitti...

Historian kaltaisessa ”tieteessä” kirjallisten lähteiden puuttuminen on suuri menetelmällinen ongelma.

Jos kuitenkin historiankirjoitus asettaa itsensä asiakirjojen saatavuuden armoille, se muuttuu pelkäksi arkistoinniksi (mikä kyllä Lindstedstille ja muunlaisille byrokraateille saattaa sopia).

Sodan hävinneen puolen lähteistö on kautta aikojen ollut vajavaista. Asiakirjoja on hävitetty, varsinkin juuri silloin kun ”jauhot eivät ole olleet pussissa puhtaita” ja pelätään, että voittanut osapuoli saattaa ne saada käsiinsä.

Siten ei kyllä ole kaukana – tai ei ainakaan saisi olla kaukana – oletus, että nimenomaan asiakirjojen puuttuminen voi olla peittelyn merkki.

- - - - -

Silti olisi varottava poliittisen historian vajoamista numeroiden laskuun ja detaljeihin. Oma otteeni Suomen 1900-luvun historiasta olisikin enemmän ”metahistoriografinen”:

Varsinkin maamme osallisuutta toiseen maailmansotaan tulisi nykyistä huomattavasti enemmän tarkastella ulkopolitiikan suurten linjojen funktiona. ”Historiatiede” ja historiadiskurssi ovat avainasemassa.

Mielestäni tämä työ on puolitiessä. En halua väheksyä Ylikankaan tai Jokisipilän, enkä muidenkaan, tutkimuksia – mutta ”ensimmäisen tasavallan” politiikasta puhutaan edelleen peitellen ja kaunistellen. Tämän huomaa varsinkin julkisuuden diskurssissa.

jouni kirjoitti...

Viitaten edellisen kommentaattorin kirjoitukseen: erittäin hyvä ja tiivis esitys ulkopolitiikan näkökulmasta niin ensimmäisen ja toisen tasavallan kuin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä ajasta on esimerkiksi Christopher S. Browningin Constructivism, Narrative and Foreign Policy Analysis: A Case Study of Finland (2008).

Marjo kirjoitti...

kpj kirjoitti: "Sodan hävinneen puolen lähteistö on kautta aikojen ollut vajavaista."

Onko sitten voittaneen osapuolen lähteistö ollut täydellistä? Eikö asia ole pikemmin niin, että Saksan lähteistö saatiin kaikkein ensimmäisenä tutkimuksen käyttöön, voittaneiden länsivaltojen paljon myöhemmin ja NL:n osalta asia on vieläkin kesken?

Anonyymi kirjoitti...

mty:lle.

Piikkini ei niinkään kohdistunutkaan sinuun, kuin Ylikankaaseen. Jos nyt muutetaankin tutkittava ryhmä "teloitetuista" "omien asein ammutuiksi", silloin pitänee myös friendly fire ottaa huomioon.

Aikoinaan Sotilasaikakauslehdessä julkaistiin artikkeli aiheesta. Pian kaksikymmentä vuotta sitten luettu artikkeli jäi yläasteelaiselle kummittelemaan päähän, sillä arviot "omien asein ammutuista" olivat todella korkeita. Viime sotien aikainen epäsuora, mutta myös jv.-aseiden tuli aiheutti melkoisen osan tappioista.

Anonyymi kirjoitti...

Haluaisin tietää miksi kaikki
lukemani historian tutkijat eivät
kommentoi Tapio Tiihosen tutkimuksia
ainoastaan amatöörit .

Markus kirjoitti...

Martti Turtola pitää Tiihosen tutkimusta Kannaksen suurtaistelusta 1944 kaikkein parhaimpana. Tiihonen ei syyllistynyt tutkijoiden valtavirran yleiseen vikaan: ottaa neuvostoliittolaiset "avautuneet lähteet" sellaiseen todesta. Päinvastoin, Tiihonen alkoi käydä läpi mm. yksikköjen tappioraportteja, verrata esim. rykmenttien raportteja divisioonan raportteihin. Hän havaitsi esim. kesäkuun 9.päivän ja kesäkuun 20.päivän väliseltä ajalta niin suuria virheitä tappioilmoituksissa joka tasolla että päätyi yksikköjen osalta 52 000 miehen tappioihin ja täydennyksien kanssa yhteensä ainakin 60 000 miehen neuvostotappiohin. Sen sijaan ne jotka ottivat Lenigradin Rintaman (Karjalan Kannaksen joukot) ilmoitukset sellaisenaan todesta kuten David Glantz, uskovat yhä tappioiden olleen hieman yli 30 000.

Omituista Krivosheevin metodeissa oli vielä lopettaa taistelujen tarkastelu Viipurin valtaukseen vaikka neuvostoliittolainen (ja suomalainen) verilöyly vasta tämän jälkeen kiihtyikin. Tiihonen jatkoi raporttien tarkastelua ja hahmotti neuvostoliittolaisen strategisen epäonnistumisen täydellistymistä 21.kesäkuuta lähtien. Tappiot kasvoivat, reservit oli liian vähäisen ja ne olivat lisäksi luokattomat (vanhoja mieliä, asevelvollisia v. 1927 syntyneitä lapsisotilaita, vähemmistökansallisuuksia, silmäpuolia, tärähtäneitä, kertaalleen haavoittuneita ja sellaisia joita muiden maiden armeijat eivät olisi kelpuuttaneet edes takalinjoille). Kun Äyräpään jälkeen Stavka tunnusti ettei hommasta tule yhtään mitään oli Tiihonen päätynyt Neuvostoliiton kokonaistappioiksi Kannaksella 189 000 sotilaaseen.

On siinä siis tehty jotain muutakin kun "juostu halki Kannaksen" ja kyykitty Saimaan saaristossa. Mutta tätähän ei trauma-Suomessa, tässä myytinmurtajien valtakunnassa saa sanoa. Sehän heti leimattaisiin hurraaisänmaallisuudeksi, vaikka mitä yleisemmin se on vain se todennäköisin asia mitä 9.6-18.7.44 Karjalan Kannaksella tapahtui.

Tiihonen päätyi tutkimuksessaan siihen sarkastiseen arvioon että ne noin 68 000 neuvostosotilasta jotka epäonnistuneen Suomen valtauksen jälkeen palkittiin kunniamerkeillä (NL:ssä oli eräänä tapana häivyttää sotilaalliset epäonnistumiset kunniamerkkien tulvalla) saattoivat hyvinkin olla ne sotilaat jotka olivat enää lahtauksesta jäljellä heinäkuun kääntyessä viimeiselle viikolle.

Tero kirjoitti...

Historiantutkimuksen ongelmana II maailmansodan osalta on juuri Venäjän tarrautuminen kiinni Suuren Isänmaallisen Sodan (Pyhän Sodan) sormiin ja muihin stalinistisiin myytteihin, puolitotuuksiin ja fantasioihin. Kun länsimaissa, eteenkin Saksassa ollaan vapaita selvittämään kaikki synkimmät asiat (Wehrmachtin osuus) niin Venäjällä sotarikoksista kirjoittavat lähes kriminalisoidaan jälleen 1990-luvun vapaimpien tuulien jälkeen. Vaarana on paluu 1970-luvun vinoutuneeseen kuvaan sodasta.