Maailman tyylikkäin mies

Tämä vuosi on raskaamman rockin alalla ollut veteraanien kulta-aikaa. Metallica julkaisi uuden levyn pitkän odotuksen jälkeen, Motörhead taas tutun lätty kerran kahdessa vuodessa -aikataulunsa mukaisesti. Viime viikkoina on puhuttu paljon AC/DC:n Black Ice -uutuudesta. Uusien kiekkojen kanssa ovat olleet liikkellä myös mm. Whitesnake ja Judas Priest. Jopa Guns'n'Rosesin Chinese Democracya on lupailtu tälle(kin) vuodelle.

Aika usein varsinkin vuosikausia telakalla olleiden bändien reunion-pohjalta tekemät levyt ovat väsynyttä vanhan lämmittelyä, tai sitten myötähäpeää herättäviä ja anakronistisia uudistumisyrityksiä. On tullut kuultua paljon sellaisia vanhojen starojen levyjä, jotka artistin maineen ja arvostuksen vuoksi olisi ollut parempi jättää kokonaan tekemättä. Nyt kuitenkin trendinä vaikuttaa olevan se, että markkinamiehet ovat vainunneet retron vetävyyden ja siksi 1960-, 1970- ja 1980-lukujen menestyneistä bändeistä yksi toisensa jälkeen on kaivettu naftaliinista. Jos ei nyt ole uutta levyä tehty, niin ainakin on lähdetty kiertueelle.

Tämän vuoden positiivisimmat uutiset dinosaurus-rockin saralla ovat liittyneet ZZ Topiin, jonka ainakin itse luulin siirtyneen jo lopullisesti pois kuvioista viisi vuotta sitten julkaistun, menestykseltään heikoksi jääneen Mescalero-levyn jälkeen. Kesällä tuli tieto, että Little Old Band From Texas on suunnittelemassa uutta levyä, jonka tuottajaksi on valittu ei enempää eikä vähempää kuin maailman ykkösnimi alalla Rick Rubin, mm. Slayerin, Johnny Cashin, RHCP:n ja System Of a Downin kanssa upeaa jälkeä tehnyt velho. Rubin tuotti myös Metallican tuoreen Death Magnetic -levyn, jossa soundit ja yritys kyllä ovat kunnossa. Se, että Hetfieldin poppoolta on uskottavuus mennyt ja alkuperäinen kipinä sammunut, ei ole Rubinin vika.

ZZ Topin kitaristi Billy F. Gibbons on yksi rockin mielenkiintoisimmista ja visionäärisimmistä hepuista, joten yhteistyöstä Rubinin kanssa on lupa odottaa paljon. Kun levytysaikeista tiedotettiin, bändi totesi palaavansa 1970-luvun La Grange -äänimaisemaan. Se on hieno tieto, sillä tuo aika oli Texasin partasuiden luomisvoimaisinta kulta-aikaa, jolloin syntyivät kaikkein suurimmat helmet: La Grange, Tush, Jesus Just Left Chicago, Mexican Blackbird, Beer Drinkers and Hellraisers jne.

ZZ Topille kävi vuonna 1983 julkaistun Eliminator-levyn ansiosta samankaltainen ilmiö kuin Metallicalle vuonna 1991 ulostulleella mustalla albumilla. Metallican konkurssi tiivistyi Unforgiven-biisissä, jota on todella vaikea uskoa Kill Em Allin ja Ride the Lightningin levyttäneen yhtyeen kappaleeksi. ZZ Topille popahtava flirttailu mainstreamin kanssa yhdistyneenä 1980-luvulla cooliin kikkailuun sähkörummuilla, syntetisaattoreilla ja muilla ajankohdan hi tech -virityksillä toi valtavan listamenestyksen ja nosti bändin pysyvästi stadion-sarjaan. Gimme All Your Lovin ja Sharp Dressed Man soivat radioissa ympäri maailmaa ja soivat yhä. Samalla levy kuitenkin merkitsi myös selän kääntämistä niille perusasioille, jonka varaan bändi oli uniikin soundinsa ja meininkinsä 1970-luvulla rakentanut.

Aivan niin kuin Metallican Load (1996) ja ReLoad (1997), ZZ Topin Afterburner (1985)ja Recycler (1990) olivat silkkaa paskaa verrattuna siihen ryskyvään elinvoimaan, omaperäisyyteen ja tyylikkyyteen, mitä bändi alkuvuosiensa tuotannolla osoitti. Molemmat bändit kyllä myivät miljoonittain levyjä ja täyttivät stadioneja missä ikinä soittivatkin, mutta olivat muuttuneet tylsiksi, surullisiksi irvikuviksi parhaiden vuosiensa ilmeestä. Metallica on yrittänyt palata juurilleen ja saada alkuperäisen tatsinsa takaisin koko uuden vuosituhannen, ensin St. Angerilla (2003) ja nyt Death Magneticilla. Jotain peruuttamatonta on kuitenkin tapahtunut.

ZZ Top jäi pitkäksi aikaa polkemaan paikoilleen yrityksiin uusia Eliminatorin menestys. Rhythmeeniltä (1996) alkaen on kuitenkin havaittavissa, että Gibbons, Dusty Hill ja Frank Beard oivalsivat, mikä heidän musiikissaan oli keskeisintä. Syntikkapoppi sai jäädä ja blues palasi takaisin. Vuonna 1999 julkaistulle XXX:lle ja Mescalerolle (2003) Gibbons loihti sellaisen äänimaiseman, että oli selvää, että nyt ei todellakaan tavoiteltu mainstream-suosiota ja ylenpalttista radiosoittoa. Joku voisi sanoa, että levyt on tuotettu täysin överiksi. Ne mouruavat, sihisevät ja särisevät. Laulu kähisee ja mutisee, Gibbonsin kitaroinnin feedback on vedetty n:nteen potenssiin. Ensimmäisillä soittokerroilla levyt kuulostavat satunnaisuudessaan mielipuoliselta sinne tänne roiskimiselta, ikään kuin itsetarkoitukselliselta huolimattomuudelta. Varsinkin Eliminatorin yleisön kosiskeluun verrattuna sävellykset ovat vähintään erikoisia. Kaiken lisäksi osa kappaleista lauletaan espanjaksi.

Musiikillisesta kiville karahtamisesta huolimatta Metallica säilytti valtavan suosionsa ja levymyyntinsä. ZZ Top sen sijaan putosi aallonharjalta ja kolmen viimeisen levyn myyntilukemat jäivät todella vaatimattomiksi. Bändi kuitenkin sai takaisin sen, mitä Metallica on yli 15 vuoden ajan turhaan etsinyt: tuoreutensa ja luomiskykynsä. Kunhan XXX:ää ja Mescaleroa jaksaa kärsivällisesti ja ajatuksella kuunnella, ne ovat palkitsevuudessaan aivan erinomaisia lättyjä, joilla ennen kaikkea Gibbonsin omaperäisyys ja visionäärisyys pääsevät oikeuksiinsa. Hän on kehittänyt oman ilmaisunsa niin kitaran kuin mikrofoninkin varressa sellaisiin sfääreihin, että vastaavalla voivat rockmusiikissa ylpeillä vain harvat.

Varmuuden vakuudeksi muutama YouTube -klippi todisteeksi.

TÄRKEIMMÄT ASIAT


MESCALERO (2003)


QUE LASTIMA (2003, Mescalero)


JESUS JUST LEFT CHICAGO (live 1980)


DUST MY BROOM (live 1982)