If there ever was a life - Johnny Otis

Tämä menee oikeastaan kollega Lehden tontille, mutta menköön. Selailin tässä eräänä päivänä vinyylihyllyäni ja löysin monta mielenkiintoista levyä, jotka olin unohtanut omistavani. Tuli vastaan Johnny Otisin vuonna 1958 levyttämä Willie and the Hand Jive, Bo Diddley-tyylinen standardi, jota sittemmin on lukemattomin eri versioin kunnioitettu, mm. Eric Clapton ja George Thorogood ovat sen levyttäneet.

Kreikkalaistaustainen Otis (syntyjään Ioannis Alexander Veliotes) mainitaan hakuteoksissa yhtenä mustan rhythm'n'bluesin valkoisista tienraivaajista. Vuonna 1921 syntynyt Otis varttui Kalifornian Vallejossa alueella, jonka asukkaista enemmistö oli mustia, ja täältä hän myös imi keskeiset vaikutteensa. Muusikonuransa hän aloitti rumpalina ja laajensi siitä sitten lauluun, vibrafoniin ja pianoon. Omaa swing-bändiään ja R&B:hen erikoistunutta Barrelhouse-klubiaan pyörittäessä Otis löysi useita tulevia supertähtiä, mm. Esther Phillipsin ja Etta Jamesin.

Otisin sanotaan integroituneen niin syvästi Kalifornian mustaan musiikkiskeneen, ettei häntä oikeastaan edes voi pitää valkoisena. Kreikkalaisen tumman ulkonäkönsä ja lavaotteidensa vuoksi häntä usein pidettiinkin mustana. Hän on itse todennut olevansa "white Negro" ja meni 1950-luvulla naimisiin mustan Phyllis Walkerin kanssa. Samaan aikaan hän kiersi maata oman Johnny Otis R&B Caravan-aktinsa kanssa, jatkoi klubin pitoa, perusti useammankin levy-yhtiön, oli studiomuusikkona ja tuottajana, isännöi omaa musiikkishowta niin radion kuin kovaa tuloa tekevän televisionkin puolella ja hääräsi menestyksekkäänä kykyjenetsijänä ja managerina. Harmaasta eminenssistä rock/pop-tähteyden puolelle hän astui 1950-luvun lopulla juuri tuon 1.5 miljoonaa kappaletta myyneen Willie and the Hand Jiven ansiosta.

1960-luvulla R&B:n suurin suosio taittui ja Otis ryhtyi etsimään täydentäviä tulonlähteitä, toimien mm. kanafarmarina, kuvanveistäjänä ja maalarina. Hän lähti mukaan myös politiikkaan, mutta ei tullut valituksi Kalifornian lakia säätävään elimeen, koska kampanjoi taiteilijanimensä sijaan Johnny Veliotesina. Lainsäätäjän sijaan hänestä tuli demokraattipolitiikko ja kongressiedustaja Mervyn Dymallyn (jatkaa uraansa yhä 82-vuotiaana!) pääavustaja. Otisin pikkuveli Nicholas pärjäsi politiikassa pidemmälle, päätyen USA:n lähettilääksi Jordaniaan ja Egyptiin.

Vuonna 1968 Otisista tuli myös kirjalija, kun hän julkaisi vuoden 1965 rotumellakoita käsittelevän teoksen "Listen To The Lambs". Los Angelesin Wattsin esikaupunkialueella elokuun helteessä syttyneissä levottomuuksissa kuoli 34 ihmistä ja loukkaantui tuhat. Pidätyksiä tehtiin 4000 ja materiaalista vahinkoa syntyi 40 miljoonan dollarin edestä. Losissa ainoastaan vuoden 1992 ovat tehneet pahempaa jälkeä. Otis oli mustan väestön puolella ja kertoi omaelämäkerrallisella otteella kirjassaan kaikesta siitä lahjakkuudesta, jota hän oli mustien keskuudessa eläessään nähnyt. Hän katsoi olevan amerikkalaisen yhteiskunnan vika, ettei kansakunta saanut tätä lahjakkuusreserviä paremmin ja rakentavammin hyödynnettyä.

Otis oli ja on todellinen renessanssi-ihminen. Lukemattomat eri roolit musiikkibisneksessä ja poliittinen aktivismi eivät riittäneet tyydyttämään hänen toiminnantarmoaan. Myös saarnapuuhat kiinnostivat karismaattista miestä, vaikka pääharrastus olikin "Devil's music". Niinpä hän 1970-luvulla perusti eteläiseen Los Angelesiin oman seurakuntansa, Landmark Community Churchin, ja toimi tämän valtaosaltaan mustista jäsenistä koostuneen seurakunnan vetovoimaisena pastorina yli kymmenen vuoden ajan.

Kenties tietynlaisena vastapainona uskonnolliselle toiminnalle voi nähdä Otisin vuonna 1969 nimellä "Snatch and the Poontangs" (ks. slangisanakirjasta termien merkitykset) levytetyn kokoelman roiseja ns. isojen poikien bluesrenkutuksia. Levyllä kitaraa soitti Otisin 14-vuotias poika Shuggie, joka sittemmin teki komean muusikonuran hänkin. Näihin aikoihin Otis ystävystyi myös nuoren Frank Zappan kanssa. Otisin inspiroimana Zappa kasvatti itselleen samanlaiset impealisti-viikset, joista sitten tuli hänelle varsinainen tavaramerkki: "It looked good on Johnny Otis, so I grew it." Zappa ja Shuggie käsittääkseni levyttivät myöhemmin yhdessä.

Otis jatkoi uusien kykyjen etsimistä, oman bändinsä kanssa kiertämistä ja levyjen tuottamista läpi 1980- ja 1990-lukujen. Hektisimpien musiikkivuosien jäätyä taakse hän on kuitenkin omistautunut yhä maalaamiselle ja kuvanveistolle, jossa hänen pääteemanaan on ollut afroamerikkalaisen elämänmuodon eri puolten kunnioittaminen. En ole asiasta ihan varma, mutta käsittääkseni hän pyörittää omaa viikottaista radio-ohjelmaansa Los Angelesissa yhä tänä päivänä.

Kirjailijan urakin on jatkunut, viimeisimpänä tuotoksena vuonna 1997 julkaistu keittokirja (!) "Red Beans & Rice and Other Rock And Roll Recipes". 2000-luvun puolella hän on laajentanut repertuaariaan myös akateemiseen maailmaan, luennoiden UC Berkeleyssä mustan musiikin eri lajien kehityksestä ja kulttuurisesta merkityksestä. Otisin itsensä mukaan hän on varttuneemmalla iällä elellyt lähinnä neljästä suosituimmasta kappaleestaan (Hand Jive, Every Beat of My Heart, So Fine ja Dance With Me, Henry) yhä tasaisena virtana juoksevilla rojalteilla.

Ei tule ihan äkkiä mieleen montakaan ihmistä, jotka olisivat elämässään ehtineet yhtä moneen ja kulkeneet omaa erikoista tietään samanlaisella menestyksellä kuin Johnny Otis. Rodullisesti hänen kulttuurinen jälkensä on selvästi musta, mutta on hyvä kysymys, olisiko hän pystynyt saavuttamaan samanlaista menestystä, mikäli hän todella olisi ollut musta muutenkin kuin sielultaan.

Otisin suhteen taitaa olla itsestään selvää, että nyt 87-vuotias moniottelija ylläpitää myös omaa verkkosivustoaan, Johnny Otis Worldia!