Presidenttifoorumi

Pääsin keskiviikkona osallistumaan presidentti Tarja Halosen järjestämään kahdeksanteen Presidenttifoorumiin, aiheena "Suomen historian vaietut vuodet" eli tarkemmin sanottu vuoden 1918 sisällissota ja jatkosota. Tasavallan presidentin kanslia oli kutsunut paikalle asiantuntevan joukon henkilöitä tieteen, taiteen, julkisen sanan ja muiden yhteiskuntaelämän osa-alueiden edustajia lausumaan asiasta oman näkemyksensä.

Etukäteen pyydetyissä alustuksissa professori Heikki Ylikangas esitti historiografisen katsauksen vuoden 1918 tapahtumista tehdystä tutkimuksesta ja dosentti Ulla-Maija Peltonen taas teoreettisemman puheenvuoron vuoden 1918 traumojen purkamisesta tutkimuksen keinoin. Jatkosodasta puhuivat Suomen tapahtumia laajempaan kontekstiin sijoittanut professori Henrik Meinander, sodan ja sotahistorian uudempia, aiemmin laiminlyötyjä näkökulmia esitellyt dosentti Sari Näre ja hiljattain Suomen valtiollisen poliisin ja Gestapon yhteistyöstä väitellyt tohtori Oula Silvennoinen.

Jatkosotakeskustelu pyöri pitkälti erillissotateeman ympärillä. Sekä Meinander että Silvennoinen totesivat erillissotateesin ennen kaikkea poliittiseksi työkaluksi, joka historiallisena tapahtumakuvauksena on sekä riittämätön että vääristynyt. Silvennoinen totesi mielenkiintoisesti, ettei koko erillissotateesiä oikeastaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ole enää oikeasti tarvittu mihinkään, kun menneisyydenkäsittelyn ulko- ja sisäpoliittiset paineet ovat helpottaneet. Professori Ohto Manninen veti keskustelua omassa kommenttipuheenvuorossaan takaisin erillissotatulkinnan suuntaan.

Itse totesin tulkinnan riippuvan näkökulmasta. Sotilaallisesti, strategisesti ja taloudellisesti ajateltuna puhe Suomen erillisestä sodasta on höpötystä, mutta kun tullaan ideologiselle ja maailmankuvien tasolle, on rajauksia syytä tehdä. Pyrin kiinnittämään huomiota myös siihen, että sama näkemys oman historian erillisyydestä ja ainutlaatuisesta on löydettävissä oikeastaan minkä tahansa kansallisen historiatulkinnan taustalta, oli se sitten suomalainen, neuvostoliittolainen tai saksalainen. Olen Meinanderin ja Silvennoisen kanssa siinä hyvin samaa mieltä, että tänä päivänä on hyvä pohtia sitäkin, tarvitaanko koko keskustelua sotamme erillisyydestä enää lainkaan, ainakaan siinä sävyssä kuin sitä on käyty.

Juupas-eipäs -väittelyä kiinnostavampaa on pohtia sitä, mitä erillissota-ajatukselle maassamme annettu valtava painoarvo kertoo suomalaisesta kansallisesta identiteetistä ja historiallisesta kokemuksestamme. Mitä ovat ne menneisyyden pirut, joita koetamme erillisyytemme ja ainutlaatuisuutemme nimiin vannomalla hätistää pois? Dosentti Martti Turtola katsoi niiden olevan juutalaisten joukkotuho ja väitteet osuudestamme siinä, itse taas näkisin taustalla ainakin yhtä vahvana suomalaisten haluttomuuden tulla pistetyksi samaan ryhmään Romanian ja Unkarin (=Itä-Euroopan) kanssa. Ja totta kai sen kiistämisen, että jatkosodan taustalta olisi löydettävissä muita selittäviä motivaatiotekijöitä kuin talvisota ja sen syttymiseen johtanut elokuun 1939 sopimus kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton välillä.

Mielenkiintoista oli, että foorumin jäsenistön keskuudessa erillissotanäkemyksen kannattajat näyttivät jäävän vähemmistöksi, ja tässä sävyssä keskustelu seuraavana päivänä myös esimerkiksi HS:ssa uutisoitiin. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että olisi lähdetty 1960- ja 1970-lukulaisen ulkopoliittisesti motivoituneen historiallisen itseruoskinnan tielle, vaan siitä, että nyt meillä alkaa jo pikkuhiljaa olla varaa tarkastella asiaa laajemmastakin kuin vain tiukan kansallisesta perspektiivistä käsin. Näin ainakin toivon.

Historiantutkimuksessa asioita ei tietenkään tule arvioida niiden lopputuloksesta käsin, mutta mielestäni kansanedustaja, ex-oikeusasiamies Jacob Söderman oli oikeilla jäljillä todetessaan, että kyllä jatkosotaa rohkenee lähestyä siltä kannalta, ettei tapahtumien saama ratkaisu ollut Suomen kannalta suinkaan huonoin mahdollinen. Tämä ei tietenkään merkitse mitään moraalista velvollisuutta olla tutkimatta myös sodan kansallisesti vähemmän mairittelevia piirteitä, vaikka keskustelussa välillä kuulee tällaisiakin näkemyksiä. Kypsään kansalliseen historiatietoisuuteen mahtuvat asioiden kaikki puolet. Kylmän sodan päättymistä seuranneelle historiakeskustelun hyvitys- ja rehabilitaatiovaiheelle oli totta kai aikansa, paikkansa, ja tilauksensa, mutta kuinka tarpeellisia ja relevantteja nämä historiallis-kansallisen itsepuolustuksen asenteet enää ovat edes poliittisessa retoriikassa, tutkimuksesta nyt puhumattakaan?

Historiakeskustelussa on tärkeää, että osapuolet tunnustavat toistensa oikeuden omiin tulkintoihinsa, vaikka ne olisivat hyvinkin erilaisia kuin omat. On tärkeää, että puheenvuoroja kuullaan niin tutkimuksen, kaunokirjallisuuden, politiikan, julkisen sanan kuin yleisönkin suunnilta. Professori Ylikangas kiteytti asian vuodesta 1918 puhuessaan, että erilaisten tulkintojen runsaus on todiste tutkimuksen ja keskustelun korkeasta tasosta, niiden vähyys taas päinvastaisesta ilmiöstä. Itse totesin Kylmän sodan päättymisen jälkeisen tilateen olevan tässä mielessä siunauksellisen, koska ainakin periaatteessa on mahdollista käydä koko Euroopan laajuista keskustelua historian vaikeimmistakin kysymyksistä ilman, että ideologiset tai muut raja-aidat olisivat kahlehtimassa tulkinnanvapautta ja rajaamassa keskustelijoiden piiriä.

Päivän mieleenpainuvimmasta ajatuksesta vastasi foorumin emäntä. Presidentti Halonen totesi muistinvaraisesti siteerattuna loppupuheenvuorossaan, että enemmän kuin kakku, josta voi poimia parhaat palat, kansallinen historia on kuin keitto, joka on lusikoitava sellaisenaan ja kokonaan.