Marttyyrit ja messiaat

Eilen oli Hesarissa juttu, jossa esiteltiin uudet kolumnistit toimittaja Johanna Korhonen ja kirjailija Sofi Oksanen otsikolla "Tuhotkaamme samea hyminä". Teemu Luukan kirjoittamassa jutussa pisti silmään eduskunnan puhemies Sauli Niinistöstä ja hänen mediakohtelustaan kertova kappale. Luukka ei täsmennä, onko kysymys jomman kumman vai molempien ajatuksista, kun hän kuvaa "keskustelua viestimien tavasta luoda julkisuuden henkilöille mediaan sopivia rooleja".

Medialla on omat suosikkinsa, oli tuoreiden kolumnistien viesti. Esimerkkitapauksina oli mainittu eduskunnan puhemies Sauli Niinistö ja ulkoministeri Alexander Stubb. Niinistöstä on luotu kuva messiaana ja hurmaajana, Stubb taas on muuten vaan median superlemmikki.

Erityisesti eilisessä Hesarissa Niinistö-kommentti osui tietysti aika hyvin kohdalleen, sillä kun käänsi lehden urheiluosastolle, löytyi sieltä heti ensimmäiseltä sivulta kuva Susanna Rahkamon kanssa taitoluistelun EM-kisojen avajaisissa luistelevasta Niinistöstä, mikä on tietysti aika lailla kaukana hänen työstään puhemiehenä (vaikka varmaan parempi näin kuin Nord Streamin konsulenttina...). "Mihin me oikeastaan tarvitsemme näitä sankaritarinoita", Korhonen kysyy.

Silti kyllä väistämättä heräsi kysymys, että eivätkö Korhonen ja Oksanen ole havainneet median heistä itsestään luomia sankaritarinoita vaikeiden asioiden esiin nostajina, sorrettujen puolustajina ja tinkimättöminä omien teidensä kulkijoina. Sellaista suitsutusta on kummankin laariin satanut, että se kyllä vähän syö kolumnistien mediakritiikin uskottavuutta. Mihin me oikeastaan tarvitsemme näitä sankaritarinoita?

Eivät kai kolumnistit ole tuohtuneita siitä, että julkisuuden aurinko välillä paistaa muuallekin? Vaikka Niinistöä, Stubbia ja kumppaneita ei tule helpolla päästääkään, ei kulttuuri-ihmisten harjoittama näkyvien (miespuolisten) oikeistopoliitikkojen kritisointi lopulta ole kovin omaperäistä. Omalta viiteryhmältä ja ihailijoilta tällainen populistinen rutiiniräksytys tuo automaattiset ja helpot irtopisteet, mutta muut se kyllä pistää haukottelemaan.

Aika lailla pölyistä läppää on myös suomalaisten keskustelemattomuuden surkuttelu. Vertauskohdaksi Korhonen heittää ihailemansa ranskalaisten kyvyn olla eri mieltä (ah miten omaperäistä ja kekseliästä). Molempien mielestä on "häpeällistä", että suomalaiset "laiskuutensa ja pelkuruutensa" vuoksi jättävät käyttämättä sananvapauttaan. Eikö toimittajan ja kirjailijan päähän ole pälkähtänyt, että kaikki eivät ole sananvapautensa toteuttamisen suhteen yhtä etuoikeutetussa asemassa? Eikö omaa häntää olisi saanut nostettua vähemmälläkin muiden mollaamisella?

Taistelu sädekehistä näyttää olevan nollasummapeli.

Jussi pisti kovat piippuun

Tieteellisen keskustelun ei aina tarvitse olla tylsää, vaikka se sitä usein onkin. Historia on siinä mielessä mielenkiintoinen tieteenala, ettei lopullisia totuuksia mistään ole löydettävissä, ja että kaiken voi aina kyseenalaistaa. Historiakeskustelussa esitetty kritiikki on oma taiteenlajinsa, joka ei suinkaan kaikilta etabloituneiltakaan keskustelijoilta aina ota luonnistuakseen.

Kaiken lisäksi keskustelijoiden kenttä on historiassa monin verroin laajempi kuin tieteissä yleensä, varsinkin poliittisessa historiassa. Professorien, dosenttien ja tutkijoiden seassa argumentoi monenlaista alanharrastajaa, autodidaktia, osallistujahavainnoitsijaa, elämän maisteria ja diletanttia. Suurinta osaa kannustaa eteenpäin vilpitön tiedonintressi, mutta usein tulee vastaan myös niitä, joita elähdyttää MISSIO.

Itse olen tullut sohineeksi aiheita, joista monilla ihmisillä on paljon mielipiteitä ja usein vieläpä varsin lukkoonlyötyjä sellaisia. Ideologiseen jyrkkyyteenkin olen tullut törmänneeksi, välillä vasemmalla, välillä oikealla, välillä pöllipinon luona. Olen saanut kritiikkiä, jonka olen yrittänyt ottaa nöyränä ja rakentavalla tavalla vastaan. Kenellekään ei ole tarvinnut vielä ilmoittaa, että keskusteluyhteys menee nyt poikki, vaikka omaan porstuaan on tällaisiakin nootteja pelmahtanut.

Kerran olen kyllä luennoidessani joutunut pyytämään erästä kritiikissään reippaamman puoleisesti alle alkeellisimman asiallisuuden kusirajan valunutta ja keskustelusääntöjä noudattamaan kyvytöntä yleisön edustajaa poistumaan. Senkin tein enemmän salin seinällä roikkuneiden Tauno Nurmelan ja T.M. Kivimäen muotokuvien kuin itseni takia. Solidaarisesti hän nostikin kytkintä, todettuaan ensin ympärillään istuneille eräänlaisena retorisena loppukaneettina, että "jääkää te vaan kuuntelemaan tätä paskaa".

Monennäköistä tieteellistä arvostelua ja kriittistä keskustelupuheenvuoroa olen lukenut ja kuullut, mutta tänään tuli vastaan sellainen helmi, joka kirkkaudessaan pesee ja linkoaa aiemmat yritelmät mennen tullen. Valtiotieteiden tohtori, tutkija, Marsalkka Govorovin kirjallisuuspalkinnon saaja ja dosentti, monissa liemissä keitetty Johan Bäckman on julkaissut viime vuonna paperiversiona ulos tulleen Pronssisoturi-kirjansa nyt blogissaan.

En valitettavasti ollut ehtinyt lukea kirjaa, vaikka Bäckman ystävällisesti kutsui minut niin kirjan julkistamistilaisuuteen kuin vähän myöhemmin järjestettyyn kirjan sisältöä käsittelevään lehdistötilaisuuteenkin. Kirja herätti Suomessa ja Virossa kiihkeää keskustelua, jota Bäckman hämmensi entisestään tiivistämällä viestiään muotoon "Viro on matkalla suoraan helvettiin", "Virossa ei ole sananvapautta, Viro ei ole demokraattinen valtio ja Riigikogu ei ole parlamentti", vieläpä nimitti maata "apartheid-diktatuuriksi".

Kun nyt tutustuin tähän sähköiseen versioon, huomasin päässeeni itsekin Bäckmanin tarkastelun kohteeksi. Suoraan hän ei nimeäni mainitse, mikä lienee ollut sisällön huomioiden ihan harkittu ratkaisu, mutta asiaa tunteville tekstistä kyllä valkenee, kuka on kukin. Ja kiinnostuneille ulkopuolisille oikeat vastaukset aukenevat parilla googletuksella.

Pistän tähän suoraksi sitaatiksi koko kohdan, niin riemukasta tarinaa on Bäckman kokoon keittänyt. Lisäpalveluna blogin lukijoille olen liittänyt tekstiin myös kuvituksen, jonka avulla arvotus ratkeaa helpommin.

___________________________________

Ote Johan Bäckmanin kirjasta Pronssisoturi (2008)

NAAMIAISET

Pronssisoturin kaataminen saa Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen järjestämään tieteellisen seminaarin otsikolla Pronssisoturin pitkä varjo – Muistin politiikkaa ja kansallista uhoa. Vaikka otsikko on masentavan lattea, minun on pakko päästä Tampereelle katsomaan, minkälaista ”uhoa” on tarjolla, eikä vähiten siksi, että tapahtuma järjestetään Väinö Linna -salissa.

Tampereella havaitsen, että tilaisuus on naamiaisten ja stand up -komiikan yhdistelmä. Täällä kokeillaan akateemisen oppineisuuden rajoja. Nuoret puhujat kilpailevat, kuka hauskimmalla tavalla kiistää historian. Jury koostuu pönäköistä asiantuntijoista nyrpeine suomalais-ugrilaisine ilmeineen. Lavalla koomikot hauskuuttavat yleisöä väitteillä, joiden mukaan toista maailmansotaa ei ollut, voitonpäivä on pelkkä myytti, fasismi lähinnä vitsi ja holokaustikin vain hyötymistarkoituksessa esitetty väite.

Historian haamut

Aluksi näyttämölle astuu tilaisuuden järjestäjä puhumaan ”historian haamuista” – osuvasti Elvis Presleyksi pukeutuneena. Pronssisoturissakin on kuulemma kysymys vain ”jälkineuvostoliittolaisesta kansallisuuskonfliktista”, Elvis laulaa hyvin resonoivalla äänellään. Elviksen alkulämmittelyn jälkeen alkaa varsinainen ohjelma, jossa kaikenkarvaiset roolihahmot hauskuuttavat yleisössä tyytyväisinä myhäileviä rahoittajiaan kieltämällä historian olemassaolon. Säikähdän pahanpäiväisesti, kun ensimmäisenä lavalle astuu ilmielävä ”Prahan teurastaja” Reinhard Heydrich. Myös tukka on ajeltu aitoon natsityyliin. Ryhdikäs mutta honottava monologi alkaa.

Heydrich kieltää historian olemassaolon: kyse on vain myyteistä, muistoista, tulkinnoista, asenteista, käsityksistä ja sen sellaisesta. Maailman suurin ongelma on voitonpäivä ja se, että Venäjä voitti. Tämä on virhe, ja se on syytä korjata ennen revanssia. Sillä välin historia pitää häivyttää käsittämättömäksi sekasotkuksi väittämällä, että se on ”heijastumaa valtasuhteista ryhmien sisällä” tai ”monimutkainen neuvotteluprosessi muistamisen ja unohtamisen välillä”. Historiaa ei siis ole olemassa – on vain neuvotteluprosessi. Asia on niin monimutkainen, ettei siitä ota kukaan selvää. Ja eihän mitään näin kummallista voi opettaa lapsillekaan.

Jatkan Heydrichin kuuntelemista. Hän parantaa ryhtiään ja kääntää voiton päälaelleen. ”Sota muistetaan tietoisesti väärin, jotta nykyhetki tulisi siedettävämmäksi”, Heydrich huutaa. ”Kyseessä on vain pyrkimys vältellä omaa historiallista ja moraalista vastuuta.” Heydrich puhuu tietysti vain Venäjästä ja venäläisistä, joiden suurin ongelma on se, että he muistavat voittaneensa. ”Venäjällä vallanpitäjät ovat sumeilematta käyttäneet sodan muistoa omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä, milloin kansallistunteen nostattamiseen, milloin taas huomion ohjaamiseen pois ajankohtaisista poliittisista ja taloudellisista pulmakysymyksistä.”

Sodan muistoa siis vain ”käytetään” ja historiassa on kysymys lähinnä siitä, että huomio ohjataan pois nykyajasta. Sodasta saa puhua vain preesensissä tai futuurissa. Voitolla ei ole mitään merkitystä, kun tulevaisuudessa se kuitenkin mitätöityy.

Heydrich pääsee venäläisen historiankirjoituksen ydinongelmaan: venäjän kielen käyttöön. Tämä on ”globaalia historiallista konsensusta uhmaava traditio”, jos oikein ymmärrän. Sekin on kummallista – ja vaarallista –, että Venäjällä on ”oma intellektuaalinen kulttuurinsa”, joka tosin yritettiin hävittää vuosina 1941–1944 mutta joka siitä huolimatta on Heydrichin harmiksi jäänyt elämään. Raaimmillaan se ilmenee venäjänkielisinä kirjoina.

Nyt ymmärrän, mistä Tampereen naamiaisissa on kysymys. Täällä juhlitaan Pronssisoturin hävittämistä maailmankartalta. Tampereella luullaan, että muistomerkin hävittäminen merkitsi oikeasti myös voiton, sotahistorian, Venäjän ja venäläisyyden hävittämistä – tai ainakin ensimmäistä askelta siinä.

Heydrichin mukaan Venäjä on joko mielisairas uhoaja tai kiero jälkiään peittelevä rikollinen: ”Venäläiset toisen maailmansodan tulkinnat tähtäävät yhtäältä nyky-Venäjän kansainvälisen prestiisin kiillottamiseen, toisaalta epämiellyttävien historiallisten vastuiden väistämiseen.” Heydrich päättää puheensa moittimalla sitä, että ihmiset ovat kiinnostuneita Viron holokaustista ja sen tekijöistä. On ongelmallista, että ”huomio ohjataan triviaaleihin seikkoihin”, kuten juuri juutalaisten joukkomurhaan Virossa. Lopuksi Heydrich kopauttaa nilkkansa yhteen ja vetää kätensä natsitervehdykseen. Heil Hitler! natsikenraali huutaa yleisölleen, joka puhkeaa raikuviin aplodeihin.

__________________________

Mitä tähän enää voi sanoa? Tarvitseeko tähän sanoa mitään?

Muutaman spekulaation haluaisin kyllä tähän lopuksi heittää. Kirjoittajan itseymmärryksestä ja -luottamuksesta voisin todeta sen verran, että





Kovasta yrityksestä kuitenkin lopputulos näyttää kuitenkin enemmän siltä, että








Kun kirjan vaivautuu lukemaan kannesta kanteen, on vaikeaa välttyä siltäkään ajatukselta, että

Neuvostoliitto vuonna 1992

Jääkiekkon U20-maailmanmestaruuskisat saatiin Kanadassa pakettiin ja isäntämaa vei voiton viidennen kerran peräkkäin. Mitä todennäköisimmin jäällä luistelivat myös NHL:n seuraavat kanadalaiset supertähdet, kuudessa pelissä uskomattomat 16 tehopistettä (5+11) takonut Cody Hodgson ja vain pisteen heikommaksi jäänyt turnauksen suurimman huomion puoleensa vetänyt John Tavares (8+7).

Moraalinen finaali käytiin jo välierissä Kanadan ja Venäjän välillä, jossa Kanada nousi tasoihin vain kolme sekuntia ennen varsinaisen peliajan päättymistä ja vei ottelun jatkoajalla 6-5. Vähän samalla tavoin kuin Neuvostoliitto vuoden 1972 Summit Series -ottelusarjassa tai vuoden 1987 Kanada Cupissa venäläisiltä näytti tahto loppuvan kesken maanisesti loppuun saakka yrittävien kanukkien valtavassa prässissä.

U20-turnauksen aiempien vuosien mitalitilastosta löytyy poliittishistoriallinen kuriositeetti. Monessa paikassa, mm. kansainvälisen jääkiekkoliiton IIHF:n nettisivuilla ja YLEn teksti-tv:llä vuoden 1992 mestariksi mainitaan Neuvostoliitto, vaikka valtio lakkasi olemasta joulukuussa 1991. Tasavallat allekirjoittivat liittovaltion purkamisen vahvistavan asiakirjan 21.12., Gorbatshov erosi joulupäivänä ja korkein neuvosto lakkautti itse itsensä viimeisessä kokouksessaan 26.12. Samana päivänä alkoivat runsasta vuotta aiemmin yhdistyneessä Saksassa jääkiekon nuorten MM-kisat.

Punakoneen U20-versio oli lähtenyt matkaan Neuvostoliittona, mutta nyt siltä kaatui valtio alta. Joukkue ei ollut varautunut tilanteeseen, ja harvemminhan sitä nyt vaihtoehtoisen maan pelipaitoja mukaan pakataankaan. Se pelasi turnauksen loppuun saakka perinteisissä CCCP-paidoissa. Tähän hätään en ehtinyt selvittää, tituleerasivatko myös järjestäjät joukkuetta Neuvostoliitoksi läpi turnauksen, ja soitettiinko voittojen merkiksi Suurta ja mahtavaa myös vuoden 1992 puolella.

Jääkiekossa Neuvostoliitto siis lakkasi olemasta vasta 4. tammikuuta 1992, jolloin Saksan turnaus päättyi. Urheilulliselta näkökulmalta on aivan oikein nimittää mestarijoukkuetta Neuvostoliitoksi, vaikkei se kansainvälisoikeudellisesti enää ollutkaan pätevä nimitys. Tämän U20-mestaruuden lisäksi voi jääkiekkoilullisesti laskea neuvostokiekon viimeisten voittojen sarjaan myös IVY:n väreissä Albertvillessä vuonna 1992 otetun olympiakullan ja Venäjän paidoissa 1993 voitetun maailmanmestaruuden. Molemmissa penkin takana seisoi vielä Viktor Tihonov (kuvassa Jurzinovin kanssa).

Neuvostonuoret voittivat turnauksessa pelaamasta seitsemästä ottelusta kuusi, mm. moukaroiden Kanadan 7-2 ja USA:n 5-0. Ainoa häviö tuli Tshekkoslovakiaa vastaan. Pistepörssin kärkisijat menivät kuitenkin kaikki hopealle tulleen Ruotsin pelaajille, joiden nimet kertovat selvää kieltä siitä, kuinka kova saavutus turnauksen voitto oli: Michael Nylander, Peter Forsberg, Markus Näslund ja Mikael Renberg. Paras venäläinen, Aleksei Kovalev, löytyi viidenneltä sijalta. Kenties jotain Kylmän sodan päättymisen läntisestä triumfalismista kertoo se, että Kovalev oli mestarijoukkueen pelaajista ainoa, joka valittiin turnauksen all stars -miehistöön. Tätä kirjoitettaessa Kovalev muuten johtaa Montreal Canadiensin sisäistä pistepörssiä.

Kunnon neuvostokiekkofani liittäisi tähän punakoneen voittosarjaan vielä Detroit Red Wingsin (kuinka sattuvaa!) vuoden 1997 Stanley Cup -mestaruuden, jossa keskeistä roolia näytteli Igor Larionovin, Vjatseslav Fetisovin, Vladimir Konstantinovin, Sergei Fedorovin ja Vjatseslav Kozlovin muodostama "Russian five", kaikki entisiä CCCP-pelaajia.

Joka tapauksessa, tässä hyvä knoppi Jari Hakalaxille ja muille alan miehille ja naisille: luettele Neuvostoliiton tärkeimmät urheilusaavutukset vuodelta 1992. Jos joku lukijoista pystyy vastaamaan kysymykseen, mikä laulu soitettiin mestarijoukkueen kunniaksi, olisin äärimmäisen kiinnostunut kuulemaan. Myös joukkueen täydellinen rosteri kelpaa.