Eilen oli Hesarissa juttu, jossa esiteltiin uudet kolumnistit toimittaja Johanna Korhonen ja kirjailija Sofi Oksanen otsikolla "Tuhotkaamme samea hyminä". Teemu Luukan kirjoittamassa jutussa pisti silmään eduskunnan puhemies Sauli Niinistöstä ja hänen mediakohtelustaan kertova kappale. Luukka ei täsmennä, onko kysymys jomman kumman vai molempien ajatuksista, kun hän kuvaa "keskustelua viestimien tavasta luoda julkisuuden henkilöille mediaan sopivia rooleja".
Medialla on omat suosikkinsa, oli tuoreiden kolumnistien viesti. Esimerkkitapauksina oli mainittu eduskunnan puhemies Sauli Niinistö ja ulkoministeri Alexander Stubb. Niinistöstä on luotu kuva messiaana ja hurmaajana, Stubb taas on muuten vaan median superlemmikki.
Erityisesti eilisessä Hesarissa Niinistö-kommentti osui tietysti aika hyvin kohdalleen, sillä kun käänsi lehden urheiluosastolle, löytyi sieltä heti ensimmäiseltä sivulta kuva Susanna Rahkamon kanssa taitoluistelun EM-kisojen avajaisissa luistelevasta Niinistöstä, mikä on tietysti aika lailla kaukana hänen työstään puhemiehenä (vaikka varmaan parempi näin kuin Nord Streamin konsulenttina...). "Mihin me oikeastaan tarvitsemme näitä sankaritarinoita", Korhonen kysyy.
Silti kyllä väistämättä heräsi kysymys, että eivätkö Korhonen ja Oksanen ole havainneet median heistä itsestään luomia sankaritarinoita vaikeiden asioiden esiin nostajina, sorrettujen puolustajina ja tinkimättöminä omien teidensä kulkijoina. Sellaista suitsutusta on kummankin laariin satanut, että se kyllä vähän syö kolumnistien mediakritiikin uskottavuutta. Mihin me oikeastaan tarvitsemme näitä sankaritarinoita?
Eivät kai kolumnistit ole tuohtuneita siitä, että julkisuuden aurinko välillä paistaa muuallekin? Vaikka Niinistöä, Stubbia ja kumppaneita ei tule helpolla päästääkään, ei kulttuuri-ihmisten harjoittama näkyvien (miespuolisten) oikeistopoliitikkojen kritisointi lopulta ole kovin omaperäistä. Omalta viiteryhmältä ja ihailijoilta tällainen populistinen rutiiniräksytys tuo automaattiset ja helpot irtopisteet, mutta muut se kyllä pistää haukottelemaan.
Aika lailla pölyistä läppää on myös suomalaisten keskustelemattomuuden surkuttelu. Vertauskohdaksi Korhonen heittää ihailemansa ranskalaisten kyvyn olla eri mieltä (ah miten omaperäistä ja kekseliästä). Molempien mielestä on "häpeällistä", että suomalaiset "laiskuutensa ja pelkuruutensa" vuoksi jättävät käyttämättä sananvapauttaan. Eikö toimittajan ja kirjailijan päähän ole pälkähtänyt, että kaikki eivät ole sananvapautensa toteuttamisen suhteen yhtä etuoikeutetussa asemassa? Eikö omaa häntää olisi saanut nostettua vähemmälläkin muiden mollaamisella?
Taistelu sädekehistä näyttää olevan nollasummapeli.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Tuossa blogikirjoituksessa nyt on kuitenkin ehkä kyse ad hominem tu quoque -argumentaatiosta, joka ei minusta yhtään vähennä Oksasen ja Korhosen periaatteellista pointtia.
MUTTA siitä huolimatta olen Markun kanssa samaa mieltä, että ko. henkilöiden lehtijutussa "suomalaisuuskritiikki" on kyllä vähän väsynyttä.
Niinistöä ja Stubbia hyysätään mediassa siksi että he ovat median eli yltiökapitalismin palkoissa, Korhonen taas tekee jotain, ja hänestä kirjoitetaan siksi ettei voi olla kirjoittamatta. Mikset tuota myönnä?
Kjj
Pätevä kirjoitus.
Siinä meillä kaksi nykynaista: uhri ja uhrit ylös kirjaava.
Muistuttaisin ystävällisesti nuorelle tutkijalle, että hän itsekin on eräs aikamme lellikeistä mediassa.
Toki jokainen medialellikki omasta mielestänsä on sen oman paikkansa kaapin päällä ansainnut, epäilykset osuvat aina niitten muitten ansioihin. Tavoistani poiketen yritän punnertaa tähän jonkinlaisen hymiön ;-)
Teidän nöyrin,
P.Tärkeä
No en ole kyllä Jokisipilää juuri lehdissä nähnyt.
en mäkään, paitsi nimi kirjoittajan paikalla. enkä oo nähny Lipposen suosikkilistalla.
:D
Muuten julkisuus on kuluttavaa - melkein kaikki tietämäni, jotka ovat sinne itsensä puoliväkisin tunkeneet, katuvat.
Onhan joku poikkeus ... joku näyttelijä.
Lähetä kommentti