Jussi pisti kovat piippuun

Tieteellisen keskustelun ei aina tarvitse olla tylsää, vaikka se sitä usein onkin. Historia on siinä mielessä mielenkiintoinen tieteenala, ettei lopullisia totuuksia mistään ole löydettävissä, ja että kaiken voi aina kyseenalaistaa. Historiakeskustelussa esitetty kritiikki on oma taiteenlajinsa, joka ei suinkaan kaikilta etabloituneiltakaan keskustelijoilta aina ota luonnistuakseen.

Kaiken lisäksi keskustelijoiden kenttä on historiassa monin verroin laajempi kuin tieteissä yleensä, varsinkin poliittisessa historiassa. Professorien, dosenttien ja tutkijoiden seassa argumentoi monenlaista alanharrastajaa, autodidaktia, osallistujahavainnoitsijaa, elämän maisteria ja diletanttia. Suurinta osaa kannustaa eteenpäin vilpitön tiedonintressi, mutta usein tulee vastaan myös niitä, joita elähdyttää MISSIO.

Itse olen tullut sohineeksi aiheita, joista monilla ihmisillä on paljon mielipiteitä ja usein vieläpä varsin lukkoonlyötyjä sellaisia. Ideologiseen jyrkkyyteenkin olen tullut törmänneeksi, välillä vasemmalla, välillä oikealla, välillä pöllipinon luona. Olen saanut kritiikkiä, jonka olen yrittänyt ottaa nöyränä ja rakentavalla tavalla vastaan. Kenellekään ei ole tarvinnut vielä ilmoittaa, että keskusteluyhteys menee nyt poikki, vaikka omaan porstuaan on tällaisiakin nootteja pelmahtanut.

Kerran olen kyllä luennoidessani joutunut pyytämään erästä kritiikissään reippaamman puoleisesti alle alkeellisimman asiallisuuden kusirajan valunutta ja keskustelusääntöjä noudattamaan kyvytöntä yleisön edustajaa poistumaan. Senkin tein enemmän salin seinällä roikkuneiden Tauno Nurmelan ja T.M. Kivimäen muotokuvien kuin itseni takia. Solidaarisesti hän nostikin kytkintä, todettuaan ensin ympärillään istuneille eräänlaisena retorisena loppukaneettina, että "jääkää te vaan kuuntelemaan tätä paskaa".

Monennäköistä tieteellistä arvostelua ja kriittistä keskustelupuheenvuoroa olen lukenut ja kuullut, mutta tänään tuli vastaan sellainen helmi, joka kirkkaudessaan pesee ja linkoaa aiemmat yritelmät mennen tullen. Valtiotieteiden tohtori, tutkija, Marsalkka Govorovin kirjallisuuspalkinnon saaja ja dosentti, monissa liemissä keitetty Johan Bäckman on julkaissut viime vuonna paperiversiona ulos tulleen Pronssisoturi-kirjansa nyt blogissaan.

En valitettavasti ollut ehtinyt lukea kirjaa, vaikka Bäckman ystävällisesti kutsui minut niin kirjan julkistamistilaisuuteen kuin vähän myöhemmin järjestettyyn kirjan sisältöä käsittelevään lehdistötilaisuuteenkin. Kirja herätti Suomessa ja Virossa kiihkeää keskustelua, jota Bäckman hämmensi entisestään tiivistämällä viestiään muotoon "Viro on matkalla suoraan helvettiin", "Virossa ei ole sananvapautta, Viro ei ole demokraattinen valtio ja Riigikogu ei ole parlamentti", vieläpä nimitti maata "apartheid-diktatuuriksi".

Kun nyt tutustuin tähän sähköiseen versioon, huomasin päässeeni itsekin Bäckmanin tarkastelun kohteeksi. Suoraan hän ei nimeäni mainitse, mikä lienee ollut sisällön huomioiden ihan harkittu ratkaisu, mutta asiaa tunteville tekstistä kyllä valkenee, kuka on kukin. Ja kiinnostuneille ulkopuolisille oikeat vastaukset aukenevat parilla googletuksella.

Pistän tähän suoraksi sitaatiksi koko kohdan, niin riemukasta tarinaa on Bäckman kokoon keittänyt. Lisäpalveluna blogin lukijoille olen liittänyt tekstiin myös kuvituksen, jonka avulla arvotus ratkeaa helpommin.

___________________________________

Ote Johan Bäckmanin kirjasta Pronssisoturi (2008)

NAAMIAISET

Pronssisoturin kaataminen saa Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen järjestämään tieteellisen seminaarin otsikolla Pronssisoturin pitkä varjo – Muistin politiikkaa ja kansallista uhoa. Vaikka otsikko on masentavan lattea, minun on pakko päästä Tampereelle katsomaan, minkälaista ”uhoa” on tarjolla, eikä vähiten siksi, että tapahtuma järjestetään Väinö Linna -salissa.

Tampereella havaitsen, että tilaisuus on naamiaisten ja stand up -komiikan yhdistelmä. Täällä kokeillaan akateemisen oppineisuuden rajoja. Nuoret puhujat kilpailevat, kuka hauskimmalla tavalla kiistää historian. Jury koostuu pönäköistä asiantuntijoista nyrpeine suomalais-ugrilaisine ilmeineen. Lavalla koomikot hauskuuttavat yleisöä väitteillä, joiden mukaan toista maailmansotaa ei ollut, voitonpäivä on pelkkä myytti, fasismi lähinnä vitsi ja holokaustikin vain hyötymistarkoituksessa esitetty väite.

Historian haamut

Aluksi näyttämölle astuu tilaisuuden järjestäjä puhumaan ”historian haamuista” – osuvasti Elvis Presleyksi pukeutuneena. Pronssisoturissakin on kuulemma kysymys vain ”jälkineuvostoliittolaisesta kansallisuuskonfliktista”, Elvis laulaa hyvin resonoivalla äänellään. Elviksen alkulämmittelyn jälkeen alkaa varsinainen ohjelma, jossa kaikenkarvaiset roolihahmot hauskuuttavat yleisössä tyytyväisinä myhäileviä rahoittajiaan kieltämällä historian olemassaolon. Säikähdän pahanpäiväisesti, kun ensimmäisenä lavalle astuu ilmielävä ”Prahan teurastaja” Reinhard Heydrich. Myös tukka on ajeltu aitoon natsityyliin. Ryhdikäs mutta honottava monologi alkaa.

Heydrich kieltää historian olemassaolon: kyse on vain myyteistä, muistoista, tulkinnoista, asenteista, käsityksistä ja sen sellaisesta. Maailman suurin ongelma on voitonpäivä ja se, että Venäjä voitti. Tämä on virhe, ja se on syytä korjata ennen revanssia. Sillä välin historia pitää häivyttää käsittämättömäksi sekasotkuksi väittämällä, että se on ”heijastumaa valtasuhteista ryhmien sisällä” tai ”monimutkainen neuvotteluprosessi muistamisen ja unohtamisen välillä”. Historiaa ei siis ole olemassa – on vain neuvotteluprosessi. Asia on niin monimutkainen, ettei siitä ota kukaan selvää. Ja eihän mitään näin kummallista voi opettaa lapsillekaan.

Jatkan Heydrichin kuuntelemista. Hän parantaa ryhtiään ja kääntää voiton päälaelleen. ”Sota muistetaan tietoisesti väärin, jotta nykyhetki tulisi siedettävämmäksi”, Heydrich huutaa. ”Kyseessä on vain pyrkimys vältellä omaa historiallista ja moraalista vastuuta.” Heydrich puhuu tietysti vain Venäjästä ja venäläisistä, joiden suurin ongelma on se, että he muistavat voittaneensa. ”Venäjällä vallanpitäjät ovat sumeilematta käyttäneet sodan muistoa omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä, milloin kansallistunteen nostattamiseen, milloin taas huomion ohjaamiseen pois ajankohtaisista poliittisista ja taloudellisista pulmakysymyksistä.”

Sodan muistoa siis vain ”käytetään” ja historiassa on kysymys lähinnä siitä, että huomio ohjataan pois nykyajasta. Sodasta saa puhua vain preesensissä tai futuurissa. Voitolla ei ole mitään merkitystä, kun tulevaisuudessa se kuitenkin mitätöityy.

Heydrich pääsee venäläisen historiankirjoituksen ydinongelmaan: venäjän kielen käyttöön. Tämä on ”globaalia historiallista konsensusta uhmaava traditio”, jos oikein ymmärrän. Sekin on kummallista – ja vaarallista –, että Venäjällä on ”oma intellektuaalinen kulttuurinsa”, joka tosin yritettiin hävittää vuosina 1941–1944 mutta joka siitä huolimatta on Heydrichin harmiksi jäänyt elämään. Raaimmillaan se ilmenee venäjänkielisinä kirjoina.

Nyt ymmärrän, mistä Tampereen naamiaisissa on kysymys. Täällä juhlitaan Pronssisoturin hävittämistä maailmankartalta. Tampereella luullaan, että muistomerkin hävittäminen merkitsi oikeasti myös voiton, sotahistorian, Venäjän ja venäläisyyden hävittämistä – tai ainakin ensimmäistä askelta siinä.

Heydrichin mukaan Venäjä on joko mielisairas uhoaja tai kiero jälkiään peittelevä rikollinen: ”Venäläiset toisen maailmansodan tulkinnat tähtäävät yhtäältä nyky-Venäjän kansainvälisen prestiisin kiillottamiseen, toisaalta epämiellyttävien historiallisten vastuiden väistämiseen.” Heydrich päättää puheensa moittimalla sitä, että ihmiset ovat kiinnostuneita Viron holokaustista ja sen tekijöistä. On ongelmallista, että ”huomio ohjataan triviaaleihin seikkoihin”, kuten juuri juutalaisten joukkomurhaan Virossa. Lopuksi Heydrich kopauttaa nilkkansa yhteen ja vetää kätensä natsitervehdykseen. Heil Hitler! natsikenraali huutaa yleisölleen, joka puhkeaa raikuviin aplodeihin.

__________________________

Mitä tähän enää voi sanoa? Tarvitseeko tähän sanoa mitään?

Muutaman spekulaation haluaisin kyllä tähän lopuksi heittää. Kirjoittajan itseymmärryksestä ja -luottamuksesta voisin todeta sen verran, että





Kovasta yrityksestä kuitenkin lopputulos näyttää kuitenkin enemmän siltä, että








Kun kirjan vaivautuu lukemaan kannesta kanteen, on vaikeaa välttyä siltäkään ajatukselta, että