Moottorikelkkatehdas, Nova ja Keva

Kyllä ovat erikoisia nämä kytkökset Nova Groupin ja Kuntien Eläkevakuutuksen eli Kevan välillä. Paljon on kohistu ns. moottorikelkkatehtaan jutusta, jossa Keva sijoitti 20 miljoonaa euroa työntekijöiltä ja työnantajilta kerättyjä eläkerahoja Novan rakennuttaman moottorikelkkatehtaan rahoittamiseen. Lynx- ja Ski-Doo -merkkisiä moottorikelkkoja tehtaassa valmistaa BRP Finland Oy, joka on osa kanadalaista Bombardier Recreational Products -konsernia.

Voi olla, että en ole seurannut asiaa riittävän tarkoin, mutta en ole nähnyt kirjoitettavan siitä, että tähän moottorikelkkatehtaan episodiin liittyy jatko-osa, jossa siinäkin Nova on pääosassa ja jolla on vahva kytkentä politiikkaan. Parhaillaan Rovaniemen kaupungin elimissä on nimittäin käsiteltävänä hakemus asemakaavan muuttamiseksi, jonka allekirjoittajana on BRP Finland Oy:n toimitusjohtaja Stig Måtar.

Rovaniemen kaupungin sivuilta löytyy seuraava kuvaus hakemuksesta:

BRP Finland Oy allekirjoittajana Stig Måtor hakee asemakaavan muutosta tontille 9-9024-7 niin, että käyttötarkoitusmerkintä teollisuus- ja varastorakennusten korttelialue T muutetaan kaavamerkinnäksi KM, liikerakennusten kortteli-alue, jolle saa sijoittaa vähittäiskaupan suuryksikön (alaviitteellä, jossa merkintä PT-kaupasta) tai KL, liikerakennusten korttelialue (alaviitteellä, jossa sallitaan em. ohjauksen piiriin kuuluvat kaupat, joiden pinta-ala voi olla 3000-6000 m2).

Selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että kun BRP Finlandin vanha tuotantokiinteistö uuden tehtaan rakentamisen myötä vapautuu, siihen suunnitellaan sijoitettavaksi kauppakeskusta. Sijainti on hyvä, aivan valtatie 4:n varressa. Liitteenä kaupungin sivuilta löytyy 4.6.2008 päivätty selvitys, joka on otsikoitu "Rovaniemi BRP - Kaupan suuryksikön kaupalliset ja liikenteelliset vaikutukset", jossa asiaa on selostettu tarkemmin.

Mielenkiintoisinta asiakirjassa on sen yhteenveto-osan ensimmäinen kappale:

"Nova Group Oy suunnittelee Rovaniemen Teollisuuskylään BRP:ltä vapautuvaan kiinteistöön kaupan yksikköä. Hanke olisi kokoluokaltaan noin 10.000 neliötä ja se sisältäisi todennäköisesti halpatavaratalokauppaa sekä tilaa vievää kauppaa."

Kun selaa vähän eteenpäin, mainitaan kiinteistön uusina mahdollisina toimijoina halpatavaratalo, kodinkoneliike ja huonekalukauppa, joiden vuosimyynti olisi yhteensä 24 miljoonaa euroa.

Eli: Nova Group järjesti uuden moottorikelkkatehtaan rakentamiseen 20 miljoonaa euroa eläkerahoja, sopi ilmeisesti tässä yhteydessä BRP:n toimitusjohtajan kanssa siitä, että hyvältä paikalta vapautuvalle kiinteistölle haettaisiin kaavamuutosta, jotta Nova voisi avata sinne kauppakeskuksen.

Nova Groupin asiakaslehden Uutisnovan numerossa 1/2008 on kuvattu moottorikelkkatehdashankkeen taustoja ja vaiheita. Peruskiven muurasi Paavo Väyrynen (kesk.), harjakaisissa puhui Mauri Pekkarinen (kesk.). Keva-pomo Markku Kauppinen (kesk.) yritti viime viikolla esittää, ettei Kevalla ja Nova Groupilla olisi ollut tehdasjutussa rahaliikennettä keskenään. Uutisnovan kuvaus antaa asiasta vähän toisenlaisen käsityksen:

"Uuden 22 miljoonan euron moottorikelkkatehdashankkeen toteuttaja on Nova Group-konserniin kuuluva Nova Kiinteistökehitys Oy. Tehtaan rakentajana ja saneerajana toimii Lemminkäinen-konserniin kuuluvat Palmberg-Rakennus Oy ja Oka Oy työyhteenliittymä. Tehdaskiinteistön omistaja on Kuntien eläkevakuutus Keva, jolla tämä on ensimmäinen teollinen sijoitus Suomessa."

Ja löytyypä sieltä Nova Groupin lehdestä selitettynä myös tämä kaavamuutosjuttu:

"BRP Finland Oy:n vanha moottorikelkkakiinteistö on siirtynyt Nova Kiinteistöyhtiö Oy:n omistukseen ja tavoitteena on saneerata nk. Eteläkeskuksen alueelle 12 000 neliömetrin laajuinen vahva kauppakeskuskokonaisuus."

Vielä on todettu sekin, että Nova etsii Eteläkeskuksesta myös sopivaa tonttia noin 6 000–8 000 neliön liikekiinteistölle, johon sijoittuisivat Maskun Kalustetalon ja Suomi-Soffan uudet myymälät.

Lehdestä löytyy myös komea kuva harjakaisista, joissa Stig Måtar, elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen (kesk.) ja Kevan johtaja Markku Kauppinen (kesk.) myhäilevät tyytyväisinä. Peruskiven muurauksen yhteydessä otetussa kuvassa taas pönöttävät Rovaniemen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Maarit Airaksinen (kok.), ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen (kesk.), Nova Kiinteistökehityksen toimitusjohtaja Arto Merisalo, Stig Måtar ja Rovaniemen kaupunginjohtaja Mauri Gardin (kesk.)

18. kesäkuuta pääministeri Vanhanen (kesk.) sanoi Brysselissä, että häntä olisi pitänyt informoida Novan ja Kevan käynnissä tai suunnitteilla olevista liiketoimista. No, olisi kysynyt ministerikollegoiltaan Pekkariselta (kesk.) tai Väyryseltä (kesk.)!

Em. kaavamuutos oli Rovaniemen kaupunginvaltuuston käsiteltävänä 18.5.2009. Asiasta olivat päättämässä mm. 10 000 euroa Kehittyvien Maakuntien Suomelta 2007 eduskuntavaalikampanjaansa saanut mutta valitsematta jäänyt Ari Ruotsalainen (kesk.) ja Keskustan kehittämispäällikkö, KMS:n perustamisessa mukana ollut Lasse Kontiola (kesk.). Valtuusto hyväksyi muutoksen yksimielisesti. Se on sitten eri asia, kuka kauppakeskusta nyt Nova Groupin jouduttua konkurssiin ryhtyy pykäämään. Puljun nettisivut tosin toimivat vanhaan malliin: "Varma valinta valtakunnallisesti".

LISÄYS 30.6.
Seuraava looginen askel olisi tietysti käydä tarkoin läpi kunnallisvaalien 2008 vaalirahoitusilmoitukset Rovaniemeltä, mutta arvatkaapa mitä. Kun yritin päästä Rovaniemi.fi:n vaalisivustolta ilmoituksiin, tulee vaan herjaa , että "Sivu, jolle yritit päästä on joko vaihtanut paikkaa tai poistettu". Voitte käydä itse kokeilemassa täällä. Jos keksitte konstin saada ilmoitukset näkyville, ilmoittakaa.

Ei pelastettu sotamies Lehtistä

Joku saattoi huomata tämän päivän Hesarista arvosteluni Anthony Beevorin Normandian maihinnousua käsittelevän uuden kirjan suomennoksesta. Kirjan luettuani katsoin ties monennenko kerran Steven Spielbergin "Pelastakaa sotamies Ryan" -leffan, joka tunnetaan erityisesti Omaha Beachin tapahtumia kuvaavasta 24-minuuttisesta alkukohtauksestaan. Levylautaselle pistin tietysti Iron Maidenin uusimmalta levyltä löytyvän "The Longest Day" -biisin.

Sotamies Ryanin tarina, joka käsittääkseni oli lähtöisin käsikirjoittajan kynästä, ei tositapahtumista, toi mieleeni pysäyttävän muistokiven Turusta Helsinkiin vievän vanhan ykköstien varrelta, Kruusilan kylästä. Kuulin kiven tarinan jo kauan sitten, mutta vasta viime kesänä tulin pysähtyneeksi sitä erikseen katsomaan. Mukana oli myös kamera, jonka otoksen näette ohessa, klikatkaa, niin saatte tekstin näkymään kunnolla.

En tiedä, jättikö toinen maailmansota yhtään Lehtisen veljeksistä henkiin, toivottavasti edes yhden. Isolla ja armottomalla luudalla kohtalo joka tapauksessa pyyhki. Ei ollut vuosi 1941 Topulin talossa riemusotaa. Kiven kehotus on kohdallaan: "Ohikulkija, pysähdy ja ajattele". Ei lähetetty Erkki Lehtisen perään pelastuspartiota.

Voi äitiä ja isää, voi nuoria miehiä.

Korhosen kyyneleet

Blogissani olen ollut tunteeton mies, poikkeuksena korkeintaan jääkiekon MM-kisojen Suomen ottelut. Muutama kirjoitus vuosien mittaan on tullut tunnekuohuissakin kirjoitettua, mutta luultavasti ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Fyysisessä elämässä olen tasaiseksi höylätty ja ilmeetön mies, joka ottaa vastaan niin hyvät kuin huonotkin uutiset samalla vaikeasti tulkittavalla monimielisellä ilmeellä mystisen "jaaha" -toteamuksen kera.

En pidä "tunteellisuutta" tai "tunteiden osoittamista" kovinkaan korkeassa kurssissa, ainakaan siinä muodossa, kuin niitä on itselleni tarjoiltu. Tavallaan olen hyväksynytkin sen tosiasian, että etnis-geografisista syistä meille täällä Suomessa emotionaalisuus ei ole ensimmäisessä lähtöportissa. En voi myöskään pitää tätä asiaa mitenkään lähtökohtaisesti huonona.

Suomalainen tunteiden osoittaminen tai tunteista puhuminen suomen kielellä on sellainen taitolaji, jossa vain muutamat harvat ovat pärjänneet. Väittäisin esimerkiksi suurena syynä Väinö Linnan suosion takana olevan sen, että hän pystyi välittämään tekstissään niin suuria tunteita näennäisesti niin tunteettomalla tyylillä. Jos hän olisi innostunut sentimentaaliseksi, uskottavuus olisi mennyt saman tien.

Kirjailija Riku Korhosta en ole juuri noteerannut, vaikka samasta kaupungista ja vuodelleen saman ikäisiä olemmekin. Olen hämmästellyt sitä, että käsittääksemme emme ole fyysisesti kertaakaan tavanneet, vaikka esim. itseäni seitsemän vuotta vanhemman Juha Turusen muistan kohdanneeni sekä 1980- että 2000-luvulla.

Korhosen olen päässyt kuitenkin ainakin kerran näkemään, viime syksynä Helsingin kirjamessuilla. Olin valmistautumassa omaan sessiooni lavalla, kun käytävää pitkin tuli iso, omassa luokittelussani riukuutensa takia pikemminkin kauniin kuin komean puolelle mennyt mies, joka käveli niin takakenossa, että odotin hänen hetkenä minä hyvänsä kaatuvan selälleen. Etenemistyyliin kuului käsien laajakaarinen heilahtelu sivulla ja muistaakseni pitkä tummahko takki yhdistettyinä farkkuihin ja joihinkin, jotka saattoivat olla buutsit.

Erityisesti pääni käänsi kuitenkin se valtava itsevarmuuden vaikutelma, joka tuosta kokonaisuudesta hehkui. Minikokoisen Pate Mustajärven kännistä heiluntaa ovat monet erehtyneet kutsumaan kukkomeiningiksi, mutta ensimmäisellä vilkaisulla tajusin, että tämän vaalean lipputangon kankimaisessa heilumisessa oli kyse jostain erilaisesta. Mr. Korhosen henkilöhistoriaan tutustuttuani olen myöhemmin kehitellyt erinäisiä teorioita herran etenemistyylin taustavaikuttumisista. Sitä en kiellä, etteikö ensi vaikutelmani habituksen henkimästä viestistä olisi ollut maailmaa uhmaava ylimielisyys.

Tänään Korhos-kuvani sai aivan uutta syvyyttä. En edelleenkään ole lukenut ensimmäistäkään hänen kirjaansa vaikka hänen ulkonäköään erittäin miellyttävänä pidänkin ja vaikka vaimolle lääkäriromaanin lahjaksi ostinkin (jos hän karkaa Korhosen matkaan, onko syy minun siis?)

Luin meidän kaikkien kunnioittamasta Image-lehdestä Riku Korhosen kirjoittaman jutun "Pitkä kuiva kausi", jossa hän pohtii syitä sille, miksi hän ei ole pystynyt vuosikausiin tai oikeammin juuri elämässäänkään kunnolla itkemään. Otsikkolukemalta ajattelin jutun olevan tyypillistä suomalaisen miehen emotionaalisen jäykkyyden ruoskintaa, mutta luin sen kuitenkin.

Korhosen jutussa oli hyviä ja huonoja kohtia. En ihan ymmärrä sitä, miten hän on pystynyt kehittämään itkemättömyydestään sellaisen peikon kuin on, mutta monessa kohtaa hän osui tauluun komeasti. Parhaimmillaan hänen oivalluksensa saivat minut haukkomaan henkeäni tai lähes tippumaan tuoliltani naurusta ja ajattelemaan, että tämän kaverin kanssa ehdottomasti haluaisin male-bonding merkeissä imemään ohrapirtelöksi puettua kollektiivista äidin rintaa.

Jutussa oli kohta, joka todella pysäytti. Riku muisteli, kuinka hän viisivuotiaana oli alkanut itkeä isoisänsä edessä. Pappa, veljensä ja oman toisen kätensä sodassa menettänyt veteraani, oli reagoinut nappaamalla kiinni tukasta, läimäyttämällä kasvoihin ja toteamalla tiukasti, että "mies ei itke!", ja sen jälkeen turhia selittemättä painunut matkoihinsa ja jättänyt loppusuvun selvittelemään.

Kelataan 23 vuotta eteenpäin. Papan vaimo, Rikun isoäiti on kuollut, pidetään hautajaiset ja päädytään tilanteeseen, jossa 83-vuotias pappa, joka ei koskaan ollut kenenkään nähden itkenyt, ja 28-vuotias Riku istuvat kahdestaan polttemassa tupakkaa. Siteerataan Rikua:

"Hän kertoo kaipaavansa mummiani ja odottavansa kuolemaa. Hän alkaa itkeä. Ensi kerran kuulen hänen itkevän täyttä itkua, pitkää, ynisevää ja syvää. Se on melko järkyttävää ja omituista, kuin metsäeläin puhkeaisi puhumaan.
Istuin hänen vierellään kuistin portaalla, päivänvalon tunteja on yhä jäljellä, hän itkee, ja minä ajattelen, että osamme ovat vaihtuneet. Miten hän suhtautuisi, jos nyt heittäisin hänen vanhat sanansa itkemättömistä miehistä hänen kyyneleisille miehilleen kasvoilleen? Mitä jos nyt löisin lujan litsarin hänen poskelleen?"

Riku, se on touché! Epäkorrektia sanan parhaassa merkityksessä, ihmisen motiiveja ymmärtäen mutta ei kuitenkaan toimintaa hyväksyen! Siinä se on elämän suola, että osat vaihtuvat, ja kukaan ei koskaan voi olla varma, mitä casting agent heittää kohdalle. Nöyryys kannattaa, ei järjestelmän tai ideologioiden, mutta kanssaihmisten edessä!

Surun todellisen määrän voi ymmärtää voi vain sen kokija itse, ja se, jonka itsevarmuus tai typeryys riittää tämän halveksintaan, on litsarinsa ansainnut. Riku ei ole Tom Waits, mutta harvinaista rosoisuutta ulkonaisesta kauneudestaan huolimatta hänestäkin löytyy.

Elämä on pingistä armon ja häpeän välillä. Vain rakkaus voi pallon pysäyttää.

Rock ja työväenlaulut

Ohessa lisää suomettumistrauman käsittelyä viime torstain (11.6.200) Turun Sanomissa julkaistusta kolumnistani:

Ei käynyt marxilaisilta rock’n’roll

Suomettumiskeskustelu peittää helposti alleen sen, että suomalaiseen 1970-lukuun toki mahtui paljon muutakin kuin Kekkosta, konsensusta sekä hyviä ja luottamuksellisia idänsuhteita. Mitä pidemmäksi perspektiivi venyy, sitä tärkeämmältä tuo muu alkaa näyttää.

Taistolaisuudesta ovat kyllä myöhemmin pitäneet kovaa ääntä niin kriitikot kuin neuvostojärjestelmän ihailun romantisoivalla nostalgialla kuittaavat asianosaisetkin.
Voisiko kuitenkin olla niin, että kuvaamme 1970-luvusta vääristää poliittisten piirien luoma, heidän omaa tärkeyttään paisutteleva, historiallis-optinen harha?

Vasemmistoradikalismin vuosina politiikka oli kuin myrkkyhyytelö, joka tunkeutui kaikkialle, halusi hiljainen enemmistö sitä tai ei. Hyvä esimerkki olivat kouluneuvostot, jossa varhaisteinit jakoivat oppilaille kurinpidollisia rangaistuksia poliittisten jakolinjojen mukaan. Kouluissa ja yliopistoissa puoluenuoriso painosti muita valitsemaan puolensa ja määrittelemään poliittisen kantansa, koko ajan ja kaikessa.

* * * * *

Mitä pidemmälle 1970-luku eteni sitä enemmän ei-poliittinen enemmistö kyllästyi siihen, että politiikkaa tungettiin joka paikkaan. Nuorisopoliitikkojen mellastaessa kokouksissaan ja neuvostoissaan he eivät huomanneet, että tavallisen nuorison parissa oli itämässä voimakas protesti ideologista kiihkoilua vastaan.

Politiikan pakkosyöttöön väsynyt nuoriso pakeni rock-musiikin suojiin. Ruisrock keräsi Saaronniemeen jo toisena vuotenaan 1971 satatuhatta kuulijaa, ja vuonna 1974 julkaistiin Hurriganesin Roadrunner-levy. Äänitteiden vuosimyynti kasvoi 1960-luvun lopun muutamista sadoista tuhansista 1970-luvun lopun yli viiteen miljoonaan. Vanhempien sukupolvien mieltymyksistä riippumaton nuorisokulttuuri syntyi toden teolla.

* * * * *

Rokkidiggareiden näkökulmasta politiikan nuorisotähdet, sellaiset kuinPaavo Väyrynen , Ilkka Kanerva ja Esko-Juhani Tennilä , olivat tylsyyttä uhkuvia pyrkyrimäisiä broilereita. Poliittiset nuorisojärjestöt olivat kyllä valtansa huipulla, mutta niiden keskusteluyhteys ei-poliittiseen nuorisoon oli katkennut ja ote reaalitodellisuudesta kirvonnut.

Rock oli viihdettä, mutta se oli myös kapinaa vapauden puolesta poliittisen eliitin liturgioita vastaan. Vuonna 1977 Sleepy Sleepers pilkkasi levyllään Takaisin Karjalaan estoitta YYA-sopimusta, suomettumista, Neuvostoliittoa ja presidentti Urho Kekkosta . Ulkopoliittisesti oikeaoppiset piirit painostivat konserttijärjestäjiä estämään yhtyeen esiintymiset. Suomi-Neuvostoliitto-seura syytti yhtyettä idänsuhteiden vaarantamisesta. Raha-automaattiyhdistys poisti jukebokseistaan kappaleen Kaapataan lentokone Moskovaan, jossa kastroidut suomalaiskaapparit passitetaan Siperiaan. Yleisradiossa yhtye oli soittokiellossa.

* * * * *

Alatyyliseen huumoriin nojannut protesti osui maaliinsa ja löysi yleisönsä. Samaa asennetta ilmensi vuonna 1978 Eppu Normaali kappaleessaan Rääväsuita ei haluta Suomeen, jossa Martti Syrjä lauloi ”pioneereille olen fascisti, ja fascisteille pioneeri”. Kappale oli saanut inspiraationsa ulkoministeriön päätöksestä evätä brittiläisen Sex Pistols -yhtyeen pääsy Suomeen.

Punk oli 1970-1980-lukujen taitteen nuorisoprotestin keihäänkärki, ja Sex Pistols sen ykkösnimi. Suomessa media ja poliittiset nuorisojärjestöt oikealta vasemmalle paheksuivat yhtyettä. Pioneeriliiton mukaan Sex Pistols edusti ”väkivaltaa ihannoivaa massakulttuuria pahimmillaan”, kirjailijaälykkö Arvo Salo taas tuomitsi kaikki punkkarit ”estottomina ja raakoina, vähintään puoliksi rikollisina”.

Neuvostoliitolle ja kommunismille rock-musiikki oli kauhistus. Suomessa pyrittiin seuraamaan Moskovan mieltymyksiä myös kulttuurissa, ja taistolainen laululiike tuotti ideologisesti oikeaoppista musiikkia. Rock-faneille työväenlaulut taas edustivat 1970-luvun ylipolitisoituneen ilmapiirin tunkkaisimpia piirteitä: ahdasmielisyyttä, tosikkomaisuutta ja tylsyyttä. Ei käynyt Kekkoselta rock’n’roll, mutta melko brezhneviläinen oli meininki Suomen poliittisissa piireissä yleensäkin.