Rock ja työväenlaulut

Ohessa lisää suomettumistrauman käsittelyä viime torstain (11.6.200) Turun Sanomissa julkaistusta kolumnistani:

Ei käynyt marxilaisilta rock’n’roll

Suomettumiskeskustelu peittää helposti alleen sen, että suomalaiseen 1970-lukuun toki mahtui paljon muutakin kuin Kekkosta, konsensusta sekä hyviä ja luottamuksellisia idänsuhteita. Mitä pidemmäksi perspektiivi venyy, sitä tärkeämmältä tuo muu alkaa näyttää.

Taistolaisuudesta ovat kyllä myöhemmin pitäneet kovaa ääntä niin kriitikot kuin neuvostojärjestelmän ihailun romantisoivalla nostalgialla kuittaavat asianosaisetkin.
Voisiko kuitenkin olla niin, että kuvaamme 1970-luvusta vääristää poliittisten piirien luoma, heidän omaa tärkeyttään paisutteleva, historiallis-optinen harha?

Vasemmistoradikalismin vuosina politiikka oli kuin myrkkyhyytelö, joka tunkeutui kaikkialle, halusi hiljainen enemmistö sitä tai ei. Hyvä esimerkki olivat kouluneuvostot, jossa varhaisteinit jakoivat oppilaille kurinpidollisia rangaistuksia poliittisten jakolinjojen mukaan. Kouluissa ja yliopistoissa puoluenuoriso painosti muita valitsemaan puolensa ja määrittelemään poliittisen kantansa, koko ajan ja kaikessa.

* * * * *

Mitä pidemmälle 1970-luku eteni sitä enemmän ei-poliittinen enemmistö kyllästyi siihen, että politiikkaa tungettiin joka paikkaan. Nuorisopoliitikkojen mellastaessa kokouksissaan ja neuvostoissaan he eivät huomanneet, että tavallisen nuorison parissa oli itämässä voimakas protesti ideologista kiihkoilua vastaan.

Politiikan pakkosyöttöön väsynyt nuoriso pakeni rock-musiikin suojiin. Ruisrock keräsi Saaronniemeen jo toisena vuotenaan 1971 satatuhatta kuulijaa, ja vuonna 1974 julkaistiin Hurriganesin Roadrunner-levy. Äänitteiden vuosimyynti kasvoi 1960-luvun lopun muutamista sadoista tuhansista 1970-luvun lopun yli viiteen miljoonaan. Vanhempien sukupolvien mieltymyksistä riippumaton nuorisokulttuuri syntyi toden teolla.

* * * * *

Rokkidiggareiden näkökulmasta politiikan nuorisotähdet, sellaiset kuinPaavo Väyrynen , Ilkka Kanerva ja Esko-Juhani Tennilä , olivat tylsyyttä uhkuvia pyrkyrimäisiä broilereita. Poliittiset nuorisojärjestöt olivat kyllä valtansa huipulla, mutta niiden keskusteluyhteys ei-poliittiseen nuorisoon oli katkennut ja ote reaalitodellisuudesta kirvonnut.

Rock oli viihdettä, mutta se oli myös kapinaa vapauden puolesta poliittisen eliitin liturgioita vastaan. Vuonna 1977 Sleepy Sleepers pilkkasi levyllään Takaisin Karjalaan estoitta YYA-sopimusta, suomettumista, Neuvostoliittoa ja presidentti Urho Kekkosta . Ulkopoliittisesti oikeaoppiset piirit painostivat konserttijärjestäjiä estämään yhtyeen esiintymiset. Suomi-Neuvostoliitto-seura syytti yhtyettä idänsuhteiden vaarantamisesta. Raha-automaattiyhdistys poisti jukebokseistaan kappaleen Kaapataan lentokone Moskovaan, jossa kastroidut suomalaiskaapparit passitetaan Siperiaan. Yleisradiossa yhtye oli soittokiellossa.

* * * * *

Alatyyliseen huumoriin nojannut protesti osui maaliinsa ja löysi yleisönsä. Samaa asennetta ilmensi vuonna 1978 Eppu Normaali kappaleessaan Rääväsuita ei haluta Suomeen, jossa Martti Syrjä lauloi ”pioneereille olen fascisti, ja fascisteille pioneeri”. Kappale oli saanut inspiraationsa ulkoministeriön päätöksestä evätä brittiläisen Sex Pistols -yhtyeen pääsy Suomeen.

Punk oli 1970-1980-lukujen taitteen nuorisoprotestin keihäänkärki, ja Sex Pistols sen ykkösnimi. Suomessa media ja poliittiset nuorisojärjestöt oikealta vasemmalle paheksuivat yhtyettä. Pioneeriliiton mukaan Sex Pistols edusti ”väkivaltaa ihannoivaa massakulttuuria pahimmillaan”, kirjailijaälykkö Arvo Salo taas tuomitsi kaikki punkkarit ”estottomina ja raakoina, vähintään puoliksi rikollisina”.

Neuvostoliitolle ja kommunismille rock-musiikki oli kauhistus. Suomessa pyrittiin seuraamaan Moskovan mieltymyksiä myös kulttuurissa, ja taistolainen laululiike tuotti ideologisesti oikeaoppista musiikkia. Rock-faneille työväenlaulut taas edustivat 1970-luvun ylipolitisoituneen ilmapiirin tunkkaisimpia piirteitä: ahdasmielisyyttä, tosikkomaisuutta ja tylsyyttä. Ei käynyt Kekkoselta rock’n’roll, mutta melko brezhneviläinen oli meininki Suomen poliittisissa piireissä yleensäkin.