Korhosen kyyneleet

Blogissani olen ollut tunteeton mies, poikkeuksena korkeintaan jääkiekon MM-kisojen Suomen ottelut. Muutama kirjoitus vuosien mittaan on tullut tunnekuohuissakin kirjoitettua, mutta luultavasti ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Fyysisessä elämässä olen tasaiseksi höylätty ja ilmeetön mies, joka ottaa vastaan niin hyvät kuin huonotkin uutiset samalla vaikeasti tulkittavalla monimielisellä ilmeellä mystisen "jaaha" -toteamuksen kera.

En pidä "tunteellisuutta" tai "tunteiden osoittamista" kovinkaan korkeassa kurssissa, ainakaan siinä muodossa, kuin niitä on itselleni tarjoiltu. Tavallaan olen hyväksynytkin sen tosiasian, että etnis-geografisista syistä meille täällä Suomessa emotionaalisuus ei ole ensimmäisessä lähtöportissa. En voi myöskään pitää tätä asiaa mitenkään lähtökohtaisesti huonona.

Suomalainen tunteiden osoittaminen tai tunteista puhuminen suomen kielellä on sellainen taitolaji, jossa vain muutamat harvat ovat pärjänneet. Väittäisin esimerkiksi suurena syynä Väinö Linnan suosion takana olevan sen, että hän pystyi välittämään tekstissään niin suuria tunteita näennäisesti niin tunteettomalla tyylillä. Jos hän olisi innostunut sentimentaaliseksi, uskottavuus olisi mennyt saman tien.

Kirjailija Riku Korhosta en ole juuri noteerannut, vaikka samasta kaupungista ja vuodelleen saman ikäisiä olemmekin. Olen hämmästellyt sitä, että käsittääksemme emme ole fyysisesti kertaakaan tavanneet, vaikka esim. itseäni seitsemän vuotta vanhemman Juha Turusen muistan kohdanneeni sekä 1980- että 2000-luvulla.

Korhosen olen päässyt kuitenkin ainakin kerran näkemään, viime syksynä Helsingin kirjamessuilla. Olin valmistautumassa omaan sessiooni lavalla, kun käytävää pitkin tuli iso, omassa luokittelussani riukuutensa takia pikemminkin kauniin kuin komean puolelle mennyt mies, joka käveli niin takakenossa, että odotin hänen hetkenä minä hyvänsä kaatuvan selälleen. Etenemistyyliin kuului käsien laajakaarinen heilahtelu sivulla ja muistaakseni pitkä tummahko takki yhdistettyinä farkkuihin ja joihinkin, jotka saattoivat olla buutsit.

Erityisesti pääni käänsi kuitenkin se valtava itsevarmuuden vaikutelma, joka tuosta kokonaisuudesta hehkui. Minikokoisen Pate Mustajärven kännistä heiluntaa ovat monet erehtyneet kutsumaan kukkomeiningiksi, mutta ensimmäisellä vilkaisulla tajusin, että tämän vaalean lipputangon kankimaisessa heilumisessa oli kyse jostain erilaisesta. Mr. Korhosen henkilöhistoriaan tutustuttuani olen myöhemmin kehitellyt erinäisiä teorioita herran etenemistyylin taustavaikuttumisista. Sitä en kiellä, etteikö ensi vaikutelmani habituksen henkimästä viestistä olisi ollut maailmaa uhmaava ylimielisyys.

Tänään Korhos-kuvani sai aivan uutta syvyyttä. En edelleenkään ole lukenut ensimmäistäkään hänen kirjaansa vaikka hänen ulkonäköään erittäin miellyttävänä pidänkin ja vaikka vaimolle lääkäriromaanin lahjaksi ostinkin (jos hän karkaa Korhosen matkaan, onko syy minun siis?)

Luin meidän kaikkien kunnioittamasta Image-lehdestä Riku Korhosen kirjoittaman jutun "Pitkä kuiva kausi", jossa hän pohtii syitä sille, miksi hän ei ole pystynyt vuosikausiin tai oikeammin juuri elämässäänkään kunnolla itkemään. Otsikkolukemalta ajattelin jutun olevan tyypillistä suomalaisen miehen emotionaalisen jäykkyyden ruoskintaa, mutta luin sen kuitenkin.

Korhosen jutussa oli hyviä ja huonoja kohtia. En ihan ymmärrä sitä, miten hän on pystynyt kehittämään itkemättömyydestään sellaisen peikon kuin on, mutta monessa kohtaa hän osui tauluun komeasti. Parhaimmillaan hänen oivalluksensa saivat minut haukkomaan henkeäni tai lähes tippumaan tuoliltani naurusta ja ajattelemaan, että tämän kaverin kanssa ehdottomasti haluaisin male-bonding merkeissä imemään ohrapirtelöksi puettua kollektiivista äidin rintaa.

Jutussa oli kohta, joka todella pysäytti. Riku muisteli, kuinka hän viisivuotiaana oli alkanut itkeä isoisänsä edessä. Pappa, veljensä ja oman toisen kätensä sodassa menettänyt veteraani, oli reagoinut nappaamalla kiinni tukasta, läimäyttämällä kasvoihin ja toteamalla tiukasti, että "mies ei itke!", ja sen jälkeen turhia selittemättä painunut matkoihinsa ja jättänyt loppusuvun selvittelemään.

Kelataan 23 vuotta eteenpäin. Papan vaimo, Rikun isoäiti on kuollut, pidetään hautajaiset ja päädytään tilanteeseen, jossa 83-vuotias pappa, joka ei koskaan ollut kenenkään nähden itkenyt, ja 28-vuotias Riku istuvat kahdestaan polttemassa tupakkaa. Siteerataan Rikua:

"Hän kertoo kaipaavansa mummiani ja odottavansa kuolemaa. Hän alkaa itkeä. Ensi kerran kuulen hänen itkevän täyttä itkua, pitkää, ynisevää ja syvää. Se on melko järkyttävää ja omituista, kuin metsäeläin puhkeaisi puhumaan.
Istuin hänen vierellään kuistin portaalla, päivänvalon tunteja on yhä jäljellä, hän itkee, ja minä ajattelen, että osamme ovat vaihtuneet. Miten hän suhtautuisi, jos nyt heittäisin hänen vanhat sanansa itkemättömistä miehistä hänen kyyneleisille miehilleen kasvoilleen? Mitä jos nyt löisin lujan litsarin hänen poskelleen?"

Riku, se on touché! Epäkorrektia sanan parhaassa merkityksessä, ihmisen motiiveja ymmärtäen mutta ei kuitenkaan toimintaa hyväksyen! Siinä se on elämän suola, että osat vaihtuvat, ja kukaan ei koskaan voi olla varma, mitä casting agent heittää kohdalle. Nöyryys kannattaa, ei järjestelmän tai ideologioiden, mutta kanssaihmisten edessä!

Surun todellisen määrän voi ymmärtää voi vain sen kokija itse, ja se, jonka itsevarmuus tai typeryys riittää tämän halveksintaan, on litsarinsa ansainnut. Riku ei ole Tom Waits, mutta harvinaista rosoisuutta ulkonaisesta kauneudestaan huolimatta hänestäkin löytyy.

Elämä on pingistä armon ja häpeän välillä. Vain rakkaus voi pallon pysäyttää.