Politiikan arkipäivää?

Tein aamulla puhelimitse YLEn Ykkösaamuun muutaman minuutin visiitin kommentoimassa vaalirahakeskustelun ajankohtaista tilannetta. Koska tuossa ajassa ei kovin syvällisiä pohdita, jatkan aiheesta tässä.

Perustuslakivaliokunta ilmoitti eilen yksimielisenä kantanaan, että ex-pääministeri Matti Vanhanen oli jäävi käsittelemään RAY:n avustuksia Nuorisosäätiölle, mutta syytekynnys asiassa ei ylity. Vanhanen rikkoi valiokunnan mukaan tuottamuksellisesti virkavelvollisuuttaan, mutta hänen menettelynsä ei ollut törkeän huolimatonta eikä perustuslain syyksiluettavuusvaatimus sen vuoksi täyty.

Perustuslain 116 § toteaa ministerisyytteen nostamisen edellytyksistä seuraavaa:
”Syyte valtioneuvoston jäsentä vastaan voidaan päättää nostettavaksi, jos tämä tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta on olennaisesti rikkonut ministerin tehtävään kuuluvat velvollisuutensa tai menetellyt muutoin virkatoimessaan selvästi lainvastaisesti.”

Kohdassa on monia sellaisia tarkentavia ja rajaavia määreitä, jotka puoltavat syytteen nostamatta jättämistä. Teon on oltava tahallinen tai törkeästä huolimattomuudesta johtuva. Vaikka Vanhanen Nuorisosäätiön palveluksessa itse olikin, olisi maalaisjärkisesti kohtuutonta edellyttää, että pääministerin työtaakalla varustettu henkilö olisi tarkoin selvillä kaikista RAY:n avustuskohteista ja niiden kytköksistä poliittiseen rahoitustoimintaan.

Vaikka Vanhanen oli itse toiminut pitkään säätiön luottamustoimissa, ”tahallisuuden” tai ”törkeän huolimattomuuden” toteen näyttäminen rutiininomaisessa päätöksessä on vaikeaa. Pääministerin valtavassa työtaakassa RAY:kin on pienehkö asia, sen avustamista järjestöistä puhumattakaan. Kun Vanhanen pääministerinä RAY:n avustukset hyväksyi, hän oli ollut jo vuosikausia poissa säätiöstä, joskaan tätä ei ollut huomattu jostain syystää päivittää patentti- ja rekisterihallituksen tietokantoihin.

Perustuslakivaliokunta lähti uudessa vaalirahoituslaissakin peräänkuulutetun avoimuuden tielle julkistamalla Vanhasen tapauksen käsittelyn materiaalit esitutkinta-aineistoineen kaikkineen. Kun lukee Vanhasen kuulustelupöytäkirjoja, huomaa, että viranomaiset ovat kyllä ottaneet tehtävänsä tosissaan. Materiaalista käy ilmi, että Nuorisosäätiöstä epäillään vuosina 1998-2009 maksetun 148000 euroa erilaisille Keskustapuoluetta lähellä oleville tahoille. Samaan aikaan RAY on tukenut säätiötä yhteensä 23 miljoonalla eurolla. Vanhanen toimi Nuorisosäätiössä 1980-luvun alusta alkaen, eroten säätiön hallituksen johtajan paikalta tultuaan pääministeriksi. Keskustan puheenjohtajana 13.10.2003-13.6.2010. Nämä asiat huomioiden Vanhanen on kuulusteluissa varsin tietämätön Nuorisosäätiön poliittisista aktiviteeteista ja sen merkittävästä roolista keskustan tukijana.

Se on käynyt selväksi, että ns. maan tapa eli vuosikymmenten saatossa muodostuneet käytännöt eivät enää ole politiikkaa seuraavan yleisön mielestä hyväksyttäviä. Asiaan liittyy myös se, että politiikan julkisuuden muututtua näistä toimintatavoista on tullut tietoa yhä enemmän ja niitä seurataan tarkemmin, osin tietyllä saalistusmielelläkin. Valta säätää kaikkia kansalaisia koskevia lakeja on kuitenkin sellainen juttu, että tilivelvollisuuden on syytä toimia, vaikka sitten ylilyöntien uhallakin.

"Poliittisten ajojahtien" ja "ajokoirajournalismin" valittajat voisivat tehdä vaikkapa kansainvälistä vertailua siitä, kuinka kovaa meikäläinen poliittinen julkisuus lopulta on. Monet vaaliraha-asian yhteydessä ilmi tulleet seikat ovat sellaisia, että ne ovat omiaan murentamaan edustuksellisen demokratian kivijalan muodostamaa luottamusta sekä sotivat monien suomalaisten oikeudentajua ja avoimuuskäsityksiä vastaan.

On alettu epäillä yhä laajemmin sitä, että edelleen julkiseen päätöksentekoon kaikista juhlapuheista huolimatta pääsee vaikuttamaan salaisia sivureittejä pitkin, kabineteissa, saunan lauteilla ja kelohonkamökeissä. Samaan aikaan, kun tavalliset ihmiset törmäävät erityisesti työelämässä kilpailukykyideologian voimistumiseen, kasvaviin vaatimuksiin ja alati kovenevaan taisteluun elintilasta, politiikan kultapossukerhomeiningille ja poliittisten läänitysten kautta saavutetuille eduille ei enää löydy ymmärtämystä.

Yhä useammat näkevät politiikan pyyteettömän yhteisten asioiden hoidon sijaan kapeiden ryhmäetujen, pahimmassa tapauksessa poliitikon omien henkilökohtaisten etujen, ahneena ja periaatteettomana ajamisena. Ajojahtipuheiden sijaan poliitikot voisivat miettiä sitä, mitä seurauksia tällaisella muutoksella on demokratian toimivuuden ja legitimiteetin kannalta.

Vanhasen tapaus on korkeimman profiilin osa toukokuusta 2008 saakka vaihtelevin voimakkuuksin vellonutta vaalirahakohua. Vaikka syytettä ei tulekaan, on jo se, että entisen pääministerin kampanjarahoituskuvioita ja jääviyksiä pohtivat niin oikeuskansleri, valtakunnansyyttäjä, oikeusoppineet kuin perustuslakivaliokuntakin, melko lailla ainutlaatuista. Asian perinpohjainen selvittäminen on ollut koko poliittisen järjestelmän uskottavuuden kannalta tärkeää. Se, että valtakunnan entistä korkeinta poliittista toimijaa epäillään neljästä virkavelvollisuuden rikkomisesta, herättää monen mielessä ajatuksen siitä, että tässä on kyseessä niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin vain jäävuoren huippu.

Tilanne, jossa erilaisten tutkintojen, selvitysten ja syyteharkintojen piirissä on tällainen määrä valtakunnan tason poliitikkoja, on tietysti historiallisesti ennen kokematon, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä tietysti lukuun ottamatta. Yhä selvemmältä näyttää se, että pyörityksellä tulee olemaan myös dramaattisia konkreettisia seurauksia huhtikuussa 2011. Vaikka vaaliraha-asiassa ei jaettaisi yhtäkään langettavaa oikeustuomiota, luottamus poliitikkoihin on kärsinyt matkan varrella sellaisia kolhuja, että sen palauttaminen vaatii radikaaleja muutoksia. Osa äänestäjistä vaikuttaa menettäneen uskonsa siihen, että nykyiset valtapuolueet tai niitä edustavat poliitikot olisivat tällaiseen muutokseen kykeneviä.

Vaalirahakohu näyttää sytyttäneen aiemmin suurimmaksi osaksi pinnan alla kyteneen tyytymättömyyden liekkiin. Pohdittaessa syitä perussuomalaisten kannatuksen nousuun on yhtenä tärkeimmistä noussut esiin juuri yleinen tyytymättömyys ja pettymys siihen tapaan, miten vallan kahvassa pitkään olleet ns. vanhat puolueet ovat asioita hoitaneet. Osaksi tässä on kysymys tietysti politiikan sisällöistä, mutta hyvin suurta roolia vaikuttaisi näyttelevän yleisempi puoluejärjestelmän legitimiteettikriisi. Viimeisimmät gallupit, joissa kaikkien kolmen suuren kannatus on pudonnut alle 20 prosentin, näyttäisivät viestittävän samaa. Tuntuu siltä, että ennennäkemättömän suuri joukko ihmisiä on radikaalilla tavalla uudelleen arvioimassa poliittista ajatteluaan ja etsimässä uutta kohdetta kannatukselleen.

Jo 2003 Toni Halme sai yli 16000 ääntä, mikä oli enemmän kuin vaalit voittaneen keskustan puheenjohtajan Anneli Jäätteenmäen äänisaalis. 2007 perussuomalaiset lähes kolminkertaisti äänimääränsä, ja nyt gallupit lupailevat kannatuslukemia, jotka osaksikin toteutuessaan merkitsisivät historiallista muutosta. Soinin johdolla yksi perussuomalaisten kestoteemoista on ollut vanhojen puolueiden poliittisen elitismin ja kansasta vieraantumisen arvostelu. Merkille pantavaa on, ettei perussuomalaisilla ole edustusta perustuslakivaliokunnassa.

Media on omalla aktiivisella toiminnallaan voimistanut tätä reaktiota, eikä ylilyönneiltäkään ole vältytty. Timo Kalli käynnisti avoimuudenpuuskallaan eräänlaisen suomalaisen poliittisen kulttuurin Wikileaks-ilmiön, jossa päivänvaloon on tullut paljon raadollista ja äänestäjäkunnan moraalikäsityksiä vastaan sotivaa tietoa siitä, miten Suomessa julkinen päätöksenteko toimii.

Kyse ei ole enää Vanhasesta, vaalirahasta tai Timo Soinista, vaan jostain suuremmasta. Vaalirahapaljastukset näyttävät olleen monelle jonkinlainen viimeinen naula arkkuun ja vahvistus sille, että poliittinen eliitti on vieraantunut todellisuudesta ja toimii aivan omien, huomattavan löysien sääntöjensä mukaan. On herätty kysymään esimerkiksi poliittisten läänitysten ja virkanimitysten ajanmukaisuutta tilanteessa, jossa vain kuudella prosentilla suomalaisia on puoluejäsenkirja. Samaan yhtälöön kuuluvat myös poliittista tukea jakavat yleishyödylliset säätiöt ja verovapaita jäsenmaksuja nauttivien ammattiliittojen kytkökset vasemmistopuolueisiin, sekä epäilyt kuntatason päätöksenteon ei-hyväksyttävistä kytköksistä.

Kun vaalirahakohu alkoi, toivoivat media, politiikan tutkijat ja huomattava osa poliitikoistakin sen tuovan mukanaan poliittisen kulttuurin muutoksen. Osin hyvinkin armottomaksi muuttuneessa politiikan julkisuudessa näin voi sanoa jo tapahtuneen, ja nyt näyttää siltä, että myös poliittinen kannatus on saapunut vedenjakajalle.