WikiLeaks

Alla tämän päivän kolumnini Turun Sanomista.

Tärkeää tietoa vai poliittista pornoa?
Turun Sanomat 1.12 2010 02:35:58

WikiLeaks -sivuston ilmoitus 250.000:n Yhdysvaltain ulkoasiainhallinnon asiakirjan julkistamisesta synnytti globaalin diplomaattisen kriisin, joka ulottuu jo Suomeenkin saakka. Sananvapausaktivistit iloitsevat siitä, että maailmanpoliisi on vihdoin saanut vastavoiman: globaalin julkisen mielipiteen. Vuotojen tuomitsijat pelkäävät diplomatian luottamuksellisuuden vaarantumisen syöksevän maailmanpolitiikan kaaoksen ja vainoharhaisuuden tilaan.

WikiLeaks on julkistanut yli kaksi miljoonaa asiakirjaa. Näin isolla laastikauhalla rapatessa roiskuu varmasti eikä oheisvahingoilta vältytä. Kysymys kuuluukin, onko vallankäytön läpinäkyvyys niin tärkeä arvo, että se ylittää ja oikeuttaa negatiivisetkin seuraukset. Tietovuotoja on ollut aina, mutta WikiLeaks on vienyt toiminnan systemaattisuuden ja julkisuuden ennen näkemättömiin sfääreihin. Maanantaina sivustolla vieraili miljoonia kävijöitä eri puolilta maailmaa, eikä yksikään itseään kunnioittava tiedotusväline voinut olla asiaa uutisoimatta.

WikiLeaks herättää suuria kysymyksiä: mikä on sopiva tasapaino vapauden ja rajoitusten välillä? Milloin sananvapauden rajoittaminen on perusteltua yleisen turvallisuuden nimissä, ja kuka tämän turvallisuuden määrittelee? Missä kohtaa läpinäkyvyys muuttuu riskiksi? WikiLeaksin linja on ollut harvinaisen selkeä: kaikki väärinkäytöksiin viittaava tieto on julkaistava, ja ellei jokin tieto ole saatavilla, on löydettävä keinot sen hankkimiseen.

Perinteisiä tiedotusvälineitä ohjaavat vuosisatojen mittaan kehittyneet journalistisen vastuun mekanismit. Verkossa tällaisia konventioita ei ole. Totutut julkisuuden portinvartijat ovat aseettomia ja julkaisukynnys on kadonnut. Jos jossain on tieto, jolla joku katsoo olevan jotain painoarvoa, se väistämättä ennemmin tai myöhemmin myös julkaistaan.

Läpinäkyvyyden armoton liekki kutistaa viestintämaiseman varjoalueet. Tämä on se todellisuus, jossa niin luottamuksellisesta sähköpostia lähettävän poliitikon kuin Facebook-profiiliinsa henkilökohtaisia tietoja laittavan tavallisen tallaajankin on opittava elämään. Verkossa informaatio alkaa elää omaa elämäänsä ja saattaa päätyä ties minne. Vastaanottajalle se tulee usein täysin suodattamattomana, mitenkään taustoittamatta ja mihinkään suhteuttamatta. Tiedon luotettavuutta ja merkitystä arvioidessaan vastaanottaja on oman lähdekritiikkinsä ja medialukutaitonsa varassa.

Informaatiotekninen vallankumous on tuonut hallituksille yhä hienostuneempia valvonta-, vakoilu- ja tiedonkeruutekniikoita. Samalla kuitenkin seurannan potentiaaliset kohteet, joita viime kädessä ovat kaikki kansalaiset, ovat saaneet käyttöönsä mullistavia työkaluja näiden operaatioiden väistelyyn ja paljastamiseen. Jos Neuvostoliitto ei olisi hajonnut taloudelliseen ja poliittiseen mahdottomuuteensa vuonna 1991, olisi internet hoitanut homman muutamaa vuottaa myöhemmin.

Maailma on siirtynyt vastustamattoman tiedonkulun aikakauteen. Jos WikiLeaks suljetaan, sen paikan ottaa jokin toinen palvelu. Paluu aikaan, jolloin hallitukset pystyivät säännöstelemään informaatiota mielensä mukaan, edellyttäisi internetin sulkemista. Tämä taas ei ole ollut realistinen ajatus enää 15 vuoteen jo yksin verkkoon kytkeytyvien valtavien taloudellisten intressien takia. Ollaan samankaltaisessa tilanteessa kuin kirjapainotaidon keksimisen jälkeen: henki on päässyt pullosta eikä paluuta ole.

1600 tuntia vuodessa

Ei, tämä kirjoitus ei käsittele yliopiston kokonaistyöaikaa. Taannoin kertasin urheiluhistoriaa itäsaksalaisten soutajien menestyksestä ja totesin, että he yhä johtavat mitalitilastoja monessa veneluokassa. Jatketaan aiheesta, koska edelleen olen sitä mieltä, että huolimatta dopingin käytön mittavuudesta itäsaksalaiset soutajat olisivat lukeutuneet maailman parhaimmistoon myös ilman kiellettyjä aineita. Eivät ehkä yhtä suurilukuisesti ja ylivoimaisesti, mutta kuitenkin.

Itä-Saksassa kykyjenetsintä ja rekrytointi oli pitkälle formalisoitua toimintaa, jossa valtiollisen urheilukoneiston virkailijat vierailivat kouluissa ja suorittivat oppilailla erilaisia antropometrisiä mittauksia ja testejä potentiaalisten urheilijoiden löytämiseksi. Urheiluhistorioitsija Arndt Krüger on mielenkiintoisesti todennut, että derkkulan ja muiden itäblokin maiden kykyjenetsijät käyttivät Kolmannen valtakunnan rotutieteilijöiden ennen vuotta 1945 kehittämiä antropometrisiä testausmenetelmiä. Soudun tapauksessa kasvuennusteen tuli luvata pojille 190-200 ja tytöille 180-190 senttimetrin pituutta. Testin läpäisseet siirtyivät opiskelemaan johonkin Itä-Saksan 27 urheilusisäoppilaitoksesta.

Jo lapsiurhelijoiden harjoittelumäärät olivat melkoisia, hyvinkin tunnista kahteen päivässä, ja tämä oli totista treeniä, ei mitään ulkoilua tai leikkiä ja laulua. Alun yleistreenausvaiheen jälkeen nuoret urheilijat alkoivat erikoistua omiin lajeihinsa, ja juuri tässä vaiheessa tulivat kuvaan erityisräätälöidyt koulutusratkaisut. Noin 16-17-vuotiaasta alkaen treenimäärät kasvoivat valtaviksi, aina 30 viikkotuntiin saakka (eikä venyttelyä laskettu tähän määrään mukaan). Urheilukouluissa lukujärjestys ja kouluvuoden rytmitys oli suunniteltu harjoittelun ja kilpailemisen näkökulmasta. Ennen tärkeitä kilpailuja oli intensiivisiä harjoitusleirejä, joiden aikana urheilijat oli vapautettu opiskelusta kokonaan. Aikuisiän saavuttaneilla urheilijoilla harjoitusmäärät pyörivät 1300 ja 1600 vuositunnin välillä. Tällaisesta rasituskuormasta palautumiseen ei sitten enää pelkkä energiapatukka riittänyt.

Vasta 1950-luvulla olympialiikkeen pariin Neuvostoliiton johtamina tulleet itäblokin maat ryhtyivät panostamaan erityisesti naisurheiluun, koska katsoivat mitalitason olevan nopeiten ja panostuksen parhaalla hyötysuhteella saavutettavissa juuri siellä. Naisten kilpa- ja huippu-urheilu ei noina vuosikymmeninä todellakaan ollut mitään massojen puuhaa. Laskelmat osuivat oikeaan ja näkyivät komealla tavalla esimerkiksi olympialaisten mitalitaulukoissa. 1976 Montrealissa Itä-Saksan naiset ottivat yli puolet DDR:n hopea ja kultamitaleista, ja Neuvostoliitonkin mitaleista 30 prosenttia tuli naisten lajeista.

Erityisesti naisten soutu oli kommunististen maiden hallitsemaa aluetta. Vuoden 1954 EM-kisoista vuoden 1984 Los Angelesin olympialaisiin itäblokin maiden naissoutajat voittivat 82 prosenttia jaossa olleista mitaleista, eikä mitenkään tavatonta ollut, että A-finaalissa viisi itäblokin joukkuetta (tyypillisimmin DDR, Romania, Neuvostoliitto, Bulgaria ja Puola) kilpaili yhtä läntistä joukkuetta vastaan. Panostus oli erityisesti olympialaisissa, joissa myös soudun kaltaiset vähemmän mediajulkisuutta keräävät lajit pääsivät osalliseksi koko maailman huomiosta. Ylipäätään kansalliset valmennusjärjestelmät oli viritetty ja resurssit keskitetty tuottamaan menestyjiä nimenomaan olympialaisissa kilpailtavissa urheilumuodoissa.

Kaikkein kovimmat saavutukset itäblokin soudussa löi tiskiin DDR:n naisten valmennusohjelma. Ainoastaan Romanian vastaava ohjelma pystyi kilpailemaan sen kanssa edes joten kuten. Leipzigissa ja Itä-Berliinissä sijainneisiin harjoituskeskuksiin panostettiin valtavasti resursseja ja ne olivat poliittisen johdon erityissuojeluksessa. Poliittisen tahdon taustalta löytyi tietysti ajatus Itä-Saksan ja sen kommunistisen ideologian kansainvälisen maineen kasvattamisesta sekä kansallistunteen edistämisestä kansainvälisen urheilumenestyksen kautta. Panostus ei ainakaan tässä mielessä mennyt hukkaan: vuosien 1966-1990 välillä itäsaksalaiset naissoutajat kilpailivat arvokisojen (olympialaiset, MM-kisat, EM-kisat) A-finaalissa 142 kertaa ja ottivat näistä kisoista 121 mitalia, joista 70 oli kultaista, 34 hopeista ja 17 pronssista.

Itä-Saksan urheilua tutkineen professori John Hobermanin mukaan itäsaksalaisen tieteellisen valmennusjärjestelmän palveluksessa oli yli tuhat tiedemiestä, lääkäriä ja valmentajaa. Ihmiskehon suorituskyvyn maksimointia lähestyttiin fysiologisena ja lääketieteellisenä haasteena, jossa menestyksen tavoittelun keinoihin liittyvät moraalipohdiskelut olivat epäolennaisia. Lihasmassaa kasvattavien, hengityselimistön suorituskykyä parantavien ja valtavasta harjoituskuormasta palautumista edistävien lääkeaineiden käyttö oli yhtä olennainen osa valmentautumista kuin harjoitusohjelmien laatiminen. Urheilijoita doping-ohjelman piirissä oli 8000-9000, joukossa mitä todennäköisimmin satoja soutajia.

Huippuunsa viedyn kykyjenetsintäjärjestelmän ja tieteellisesti optimoidun valmentautumisen ohella menestys pyrittiin varmistamaan myös tarjoamalla urheilijoille ja valmentajille kannustimia. Olympiamenestystä tuomalla itäsaksalainen valmentaja pystyi nostamaan 1100 itämarkan palkkansa aina 2200 itämarkkaan saakka, ja samaten urheilijat saivat mitaleistaan rahallisia bonuksia. Siinä missä tavallisten itäsaksalaisten piti jonottaa asuntoa viisi ja autoa kymmenenkin vuotta, pääsivät menestyneet urheilijat ja valmentajat osallisiksi näistä eduista vuoden tai kahden odotusajalla.

Kevyt olo

Soutuliitto vietti viime lauantaina 100-vuotisjuhliaan. Iltaan kuului luonnollisesti monenlaista muisteloa menneiltä vuosilta. Lisään tähän vielä yhden omalta osaltani. Kuva on kesältä 1995, ilmeisesti ollaan laivalla menossa (tai tulossa?) Farstan tai Årungenin kisoihin.

Tammikuun alussa painoin 82 kiloa. Siitä pääsin ergo-SM-kisoihin mennessä 75 kiloon. Farstassa soudin Järvisen Teemun kanssa kaksikkoa, eli keskipaino veneessä piti saada 70 kiloon tai alle. Yksittäisen soutajan osalta raja on 72,5 kiloa. Muistaakseni vaaka heilahti vähän alle 71 kiloon, mikä oli kesän alhaisin lukema. Sitä varten piti vetää muutama vaatekerta päällekkäin tunnin verran juoksua. Lämmintä oli painonpudotukselle melko hyvät 20 astetta. Lähtöviivalla olo oli eteerinen, eikä kippo kulkenut mihinkään.

Pahin siivu tuli vastaan Kööpenhaminassa, joka oli katsastuskisa MM-kisoja varten. Osallistuimme pariaironelosella avoimen lähtöön, mutta pääkoutsi Yngve Holmen vaati miehiä kisapainoihin. Illalla ennen kisaa vaaka näytti 75,1 kiloa, aamulla kusella käynnin jälkeen 74,8. Ei muuta kun juoksemaan. Vetäisin reippaan tunnin tuollaista 4.5 minuutin kilsavauhtia, mikä tuossa painossa oli ihan peruskestävyysvauhtia, taas vaatetta päällä vähän reippaammin. Tarkistuspunnitus näytti vielä kilon liikaa, mikä lähti kahdeksan kilometrin soudulla. Kahta tuntia ennen starttia painoin 72,3 kiloa, 200 grammaa alle vaaditun.

Kisaan tehtiin ihan normaalit lämmittelyt, ja laskeskelin starttiviivalla matkanneeni sinä päivänä lihasvoimalla jo lähemmäs 30 kilometriä siinä vaiheessa kun lähettäjän lippu heilahti alas. Tällä kertaa vene jo vähän kulkikin, mutta en kyllä tiedä, tapahtuiko näin minun ansiostasi vai minusta huolimatta. Tuloksia en enää löytänyt, mutta muistaakseni maaliin ajassa 6:01. Kisan ja jäähdyttelyjen jälkeen mittarissa oli aika liki maratonin verran kilsoja. Jälkeenpäin aina joskus kun on tullut mieleen, että nyt on tiukoilla, olen koettanut palauttaa mieliin tämän aamupäivän tunnelmia.

Sen verran tuo laihdutus jälkiä jätti, että rintakarvat eivät alkaneet myöhemminkään kasvaa.

Kristillisdemokraatit

Osallistuin tuoreeseen Ajankohtainen Ykkönen -ohjelmaan, jossa käsiteltiin "kirkon, homojen, ja kristillisten tulevaisuutta" vastaamalla suorassa puhelinhaastattelussa pariin Pirjo Auvisen kristillisdemokraattien poliittista tulevaisuutta koskevaan kysymykseen. Toivottavasti nopeista kommenteistani jäi kuulijoille edes jotain käteen. Laiton haastattelua varten ajatuksiani asiasta nopeasti paperille, ja nuo pointit saavat tulla julkaistuiksi myös tässä.

Meneillään oleva keskustelu homojen ja kirkon suhteesta on oire laajemmasta ja syvemmästä arvomuutoksesta. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut viimeisen 20 vuoden jatkuvasti liberaalimmaksi. Moraalikysymykset ja keskustelu yksilön oikeudesta tehdä itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä ovat nousseet vahvasti myös poliittiselle agendalle, ja ihmiset haluavat tietää, mitä mieltä puolueet ja poliitikot näistä kysymyksistä ovat. Julkisuudessa keskustellaan valtavasti ennen tiukasti yksityiselämään kuuluviksi mielletyistä asioista kuten seksuaalisuudesta.

Kokoomus ja keskusta ovat tietoisesti muuttuneet arvoliberaalimpaan suuntaan, mikä on ollut nähtävissä esimerkiksi suhtautumisessa naispappeuteen ja homoseksuaaleihin. Poliittiselle kentälle on syntynyt tilaa arvokonservatiivisuuden tontilla. Tämä on se tontti, missä kristillisdemokraatit ovat totutusti sijainneet, ja nyt heillä on mahdollisuus laajentaa kannatustaan tämän ryhmän sisällä poimimalla muiden puolueiden liberalisoitumisen myötä kodittomiksi jääneitä äänestäjiä. Mielenkiintoista on, että samalla tontilla kalastelevat myös perussuomalaiset, joiden puolueohjelmassa perinteisillä arvoilla on vahva sijansa.

Mistään uusfundamentalismista en puhuisi, mutta kylläkin reaktiosta arvoliberalismin jo liian hallitsevaksi miellettyä asemaa kohtaan. Kristillisdemokraatit puolueena ja varsinkin Päivi Räsänen ovat olleet johdonmukaisesti omalla linjallaan, se on nyt vain tullut homokeskustelun ja muiden vastaavien julkisten debattien myötä näkyvämmäksi ja laajempaan keskusteluun. Suomalaiselle poliittiselle keskustelulle Päivi Räsänen on tehnyt hyvää.

Kristillisdemokraattien kannalta kääntöpuolena on totta kai se, että linnoittautuminen arvokonservatiivisuuteen myös karkottaa äänestäjiä. Huhtikuussa 2011 näemme, mikä on balanssi. Kampanjoinnissa arvokonservatismilla on selvästi nyt tilaa, mutta onko tilausta, se jää nähtäväksi. Edustuksellisen demokratian kannalta on joka tapauksessa äärimmäisen tärkeää, että myös ns. perinteisillä arvoilla on puolustajansa ja että he pääsevät mittauttamaan kannatuksensa vaaleissa.

Suvaitsevaisuus on päivän sana. Välillä tuntuu, että suvaitsevaisuuden nimiin vannotaan rystyset valkoisina. Kaikkea pitää suvaita, paitsi suvaitsemattomuutta, jota ei pidä suvaita ollenkaan. Julkisessa keskustelussa on ollut sellaista sävyä, että suvaitsevaisuudesta ja arvoliberalismista on tullut eräänlainen pääsylippu, oikeus olla mukana keskustelussa. Tämä on paradoksaalista, ja Päivi Räsäsen puolustajat ovat olleet aivan oikeassa korostaessaan, että myös kirjaimellisella Raamatun tulkinnalla ja arvokonservatiivisella kristillisyydellä pitää olla oikeus tuoda kantansa esiin.

Ennustaja en ole, mutta näen asiassa linjanratkaisun henkeä. Arvokonservatismin tunnuksilla yleispuolueeksi pyrkivä kristillisdemokraatit ei pysty kannatustaan nostamaan, niin selkeä ja peruuttamattoman tuntuinen on yleisen ilmapiirin muutos. Voi kysyä, onko Räsäsen tarkoituksena nyt varmistaa puolueen noin viiden prosentin kannatus vetämällä reippaasti arvokonservatiivisuuden lippu salkoon ja ilmoittautumalla maailmankuvansa perinteisille, Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan perustuville kristillisille arvoille pohjaavan ihmisryhmän äänitorveksi. Tämä tarkoittaisi irtautumista Bjarne Kalliksen kristillisdemokraatteja yleispuoluesuuntaan ohjanneelta ja kategorisista kannanotoista pidättäytyneeltä maltilliselta linjalta.

Suomen kristillinen liitto perustettiin vuonna 1958 juuri siksi, että sen perustajat katsoivat muiden puolueiden luopuneen perinteisestä kristillisestä arvopohjasta, jonka puolustajaa politiikkaan näin kaivattiin. Kirkon asteittain liberalisoidessa omaa linjaansa seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä kristillisdemokraatit on jäämässä yksin vanhoillisuuden lipunkantajaksi. Katsotaanko Räsäsen kristillisdemokraateissa nyt, että ollaan saavuttu samanlaiseen taitekohtaan kuin puolueen perustamishetkellä, jolloin arvomaailman liberalisoitumiselle peräänkuulutettiin vastavoimaa politiikkaan?

Älykkäät natsit

Kotimaan uutisvirrassa näyttää päivän historia-aiheeksi nousseen Turun Sanomien toimittaja Tuomas Rimpiläisen eilen laatima uutinen Nürnbergin oikeudenkäynnissä syytettyjen Saksan johtajien älykkyystesteistä, joiden mukaan huomattava osa heistä oli huippuälykkäitä. Erikoisilla, kenties vähän sensaatioltakin haiskahtavilla historiauutisilla on kysyntää, varsinkin jos aiheena on natsi-Saksa. Juttu perustuu artikkeliini tuoreessa Salaiset Kansiot -kokoomateoksessa, johon pääosin historiantutkijoisa koostunut kirjoittajajoukko keräsi vähemmän tunnettuja ja erikoisempia tarinoita sotavuosilta.

Minulta on kyselty noista testeistä kertovat kirjallisuuden perään, joten laitan listan tähän.

Gustave M. Gilbert: "Nuremberg Diary". New York 1947. - Amerikkalaispsykologin päiväkohtaisia merkintöjä keskusteluistaan syytettyjen kanssa.

Gustave M. Gilbert: "The Psychology of Dictatorship". New York 1950. - Nürnbergissä tehtyjen havaintojen perusteella tehty laajempi analyysi diktatuurihallinnon psykologisista tuntomerkeistä ja edellytyksistä.

Gustave M. Giblert: "Hermann Goering: Amiable Psychopath". Journal of Abnormal and Social Psychology, 43, 211-229. - Psykologinen katsaus Hermann Göringiin, jonka kanssa Gilbert vietti syytetyistä eniten aikaa.

Douglas M. Kelley: "22 Cells in Nuremberg". New York 1947. - Koko vankeusajan syytettyjen kanssa tiiviissä tekemisissä olleen amerikkalaispsykiatrin pohdintaa natsismista sosiokulttuurisena sairautena sekä 22 "tämän viruksen puhtaimmasta kasvualustasta.

Florence R. Miale - Michael Selzer: "The Nuremberg Mind - The Psychology of the Nazi Leaders". New York 1970. - Gilbertin ja Kelleyn kirjoihin, muistiinpanoihin ja tutkimusartikkeleihin sekä sodanjälkeiseen psykologiseen tutkimustietoon perustuva esitys Nürnbergin kallonkutistamisesta.

Markku Jokisipilä: "Kansanmurhaajan pään sisällä. Amerikkalaisten psykologiset arviot Nürnbergissä syytetyistä natsijohtajista". Poliittisen historian vuosikirja Ajankohta, Saarijärvi 2001, 271-290. - pahamaineisen turkulaistutkijan katsaus amerikkalaisten koko testipatteristoon, ml. Wechsler-Bellevue -älykkyystesti ja Rohrschachin mustetahratesti.

Näillä pääsee alkuun.