1600 tuntia vuodessa

Ei, tämä kirjoitus ei käsittele yliopiston kokonaistyöaikaa. Taannoin kertasin urheiluhistoriaa itäsaksalaisten soutajien menestyksestä ja totesin, että he yhä johtavat mitalitilastoja monessa veneluokassa. Jatketaan aiheesta, koska edelleen olen sitä mieltä, että huolimatta dopingin käytön mittavuudesta itäsaksalaiset soutajat olisivat lukeutuneet maailman parhaimmistoon myös ilman kiellettyjä aineita. Eivät ehkä yhtä suurilukuisesti ja ylivoimaisesti, mutta kuitenkin.

Itä-Saksassa kykyjenetsintä ja rekrytointi oli pitkälle formalisoitua toimintaa, jossa valtiollisen urheilukoneiston virkailijat vierailivat kouluissa ja suorittivat oppilailla erilaisia antropometrisiä mittauksia ja testejä potentiaalisten urheilijoiden löytämiseksi. Urheiluhistorioitsija Arndt Krüger on mielenkiintoisesti todennut, että derkkulan ja muiden itäblokin maiden kykyjenetsijät käyttivät Kolmannen valtakunnan rotutieteilijöiden ennen vuotta 1945 kehittämiä antropometrisiä testausmenetelmiä. Soudun tapauksessa kasvuennusteen tuli luvata pojille 190-200 ja tytöille 180-190 senttimetrin pituutta. Testin läpäisseet siirtyivät opiskelemaan johonkin Itä-Saksan 27 urheilusisäoppilaitoksesta.

Jo lapsiurhelijoiden harjoittelumäärät olivat melkoisia, hyvinkin tunnista kahteen päivässä, ja tämä oli totista treeniä, ei mitään ulkoilua tai leikkiä ja laulua. Alun yleistreenausvaiheen jälkeen nuoret urheilijat alkoivat erikoistua omiin lajeihinsa, ja juuri tässä vaiheessa tulivat kuvaan erityisräätälöidyt koulutusratkaisut. Noin 16-17-vuotiaasta alkaen treenimäärät kasvoivat valtaviksi, aina 30 viikkotuntiin saakka (eikä venyttelyä laskettu tähän määrään mukaan). Urheilukouluissa lukujärjestys ja kouluvuoden rytmitys oli suunniteltu harjoittelun ja kilpailemisen näkökulmasta. Ennen tärkeitä kilpailuja oli intensiivisiä harjoitusleirejä, joiden aikana urheilijat oli vapautettu opiskelusta kokonaan. Aikuisiän saavuttaneilla urheilijoilla harjoitusmäärät pyörivät 1300 ja 1600 vuositunnin välillä. Tällaisesta rasituskuormasta palautumiseen ei sitten enää pelkkä energiapatukka riittänyt.

Vasta 1950-luvulla olympialiikkeen pariin Neuvostoliiton johtamina tulleet itäblokin maat ryhtyivät panostamaan erityisesti naisurheiluun, koska katsoivat mitalitason olevan nopeiten ja panostuksen parhaalla hyötysuhteella saavutettavissa juuri siellä. Naisten kilpa- ja huippu-urheilu ei noina vuosikymmeninä todellakaan ollut mitään massojen puuhaa. Laskelmat osuivat oikeaan ja näkyivät komealla tavalla esimerkiksi olympialaisten mitalitaulukoissa. 1976 Montrealissa Itä-Saksan naiset ottivat yli puolet DDR:n hopea ja kultamitaleista, ja Neuvostoliitonkin mitaleista 30 prosenttia tuli naisten lajeista.

Erityisesti naisten soutu oli kommunististen maiden hallitsemaa aluetta. Vuoden 1954 EM-kisoista vuoden 1984 Los Angelesin olympialaisiin itäblokin maiden naissoutajat voittivat 82 prosenttia jaossa olleista mitaleista, eikä mitenkään tavatonta ollut, että A-finaalissa viisi itäblokin joukkuetta (tyypillisimmin DDR, Romania, Neuvostoliitto, Bulgaria ja Puola) kilpaili yhtä läntistä joukkuetta vastaan. Panostus oli erityisesti olympialaisissa, joissa myös soudun kaltaiset vähemmän mediajulkisuutta keräävät lajit pääsivät osalliseksi koko maailman huomiosta. Ylipäätään kansalliset valmennusjärjestelmät oli viritetty ja resurssit keskitetty tuottamaan menestyjiä nimenomaan olympialaisissa kilpailtavissa urheilumuodoissa.

Kaikkein kovimmat saavutukset itäblokin soudussa löi tiskiin DDR:n naisten valmennusohjelma. Ainoastaan Romanian vastaava ohjelma pystyi kilpailemaan sen kanssa edes joten kuten. Leipzigissa ja Itä-Berliinissä sijainneisiin harjoituskeskuksiin panostettiin valtavasti resursseja ja ne olivat poliittisen johdon erityissuojeluksessa. Poliittisen tahdon taustalta löytyi tietysti ajatus Itä-Saksan ja sen kommunistisen ideologian kansainvälisen maineen kasvattamisesta sekä kansallistunteen edistämisestä kansainvälisen urheilumenestyksen kautta. Panostus ei ainakaan tässä mielessä mennyt hukkaan: vuosien 1966-1990 välillä itäsaksalaiset naissoutajat kilpailivat arvokisojen (olympialaiset, MM-kisat, EM-kisat) A-finaalissa 142 kertaa ja ottivat näistä kisoista 121 mitalia, joista 70 oli kultaista, 34 hopeista ja 17 pronssista.

Itä-Saksan urheilua tutkineen professori John Hobermanin mukaan itäsaksalaisen tieteellisen valmennusjärjestelmän palveluksessa oli yli tuhat tiedemiestä, lääkäriä ja valmentajaa. Ihmiskehon suorituskyvyn maksimointia lähestyttiin fysiologisena ja lääketieteellisenä haasteena, jossa menestyksen tavoittelun keinoihin liittyvät moraalipohdiskelut olivat epäolennaisia. Lihasmassaa kasvattavien, hengityselimistön suorituskykyä parantavien ja valtavasta harjoituskuormasta palautumista edistävien lääkeaineiden käyttö oli yhtä olennainen osa valmentautumista kuin harjoitusohjelmien laatiminen. Urheilijoita doping-ohjelman piirissä oli 8000-9000, joukossa mitä todennäköisimmin satoja soutajia.

Huippuunsa viedyn kykyjenetsintäjärjestelmän ja tieteellisesti optimoidun valmentautumisen ohella menestys pyrittiin varmistamaan myös tarjoamalla urheilijoille ja valmentajille kannustimia. Olympiamenestystä tuomalla itäsaksalainen valmentaja pystyi nostamaan 1100 itämarkan palkkansa aina 2200 itämarkkaan saakka, ja samaten urheilijat saivat mitaleistaan rahallisia bonuksia. Siinä missä tavallisten itäsaksalaisten piti jonottaa asuntoa viisi ja autoa kymmenenkin vuotta, pääsivät menestyneet urheilijat ja valmentajat osallisiksi näistä eduista vuoden tai kahden odotusajalla.