Osallistuin tuoreeseen Ajankohtainen Ykkönen -ohjelmaan, jossa käsiteltiin "kirkon, homojen, ja kristillisten tulevaisuutta" vastaamalla suorassa puhelinhaastattelussa pariin Pirjo Auvisen kristillisdemokraattien poliittista tulevaisuutta koskevaan kysymykseen. Toivottavasti nopeista kommenteistani jäi kuulijoille edes jotain käteen. Laiton haastattelua varten ajatuksiani asiasta nopeasti paperille, ja nuo pointit saavat tulla julkaistuiksi myös tässä.
Meneillään oleva keskustelu homojen ja kirkon suhteesta on oire laajemmasta ja syvemmästä arvomuutoksesta. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut viimeisen 20 vuoden jatkuvasti liberaalimmaksi. Moraalikysymykset ja keskustelu yksilön oikeudesta tehdä itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä ovat nousseet vahvasti myös poliittiselle agendalle, ja ihmiset haluavat tietää, mitä mieltä puolueet ja poliitikot näistä kysymyksistä ovat. Julkisuudessa keskustellaan valtavasti ennen tiukasti yksityiselämään kuuluviksi mielletyistä asioista kuten seksuaalisuudesta.
Kokoomus ja keskusta ovat tietoisesti muuttuneet arvoliberaalimpaan suuntaan, mikä on ollut nähtävissä esimerkiksi suhtautumisessa naispappeuteen ja homoseksuaaleihin. Poliittiselle kentälle on syntynyt tilaa arvokonservatiivisuuden tontilla. Tämä on se tontti, missä kristillisdemokraatit ovat totutusti sijainneet, ja nyt heillä on mahdollisuus laajentaa kannatustaan tämän ryhmän sisällä poimimalla muiden puolueiden liberalisoitumisen myötä kodittomiksi jääneitä äänestäjiä. Mielenkiintoista on, että samalla tontilla kalastelevat myös perussuomalaiset, joiden puolueohjelmassa perinteisillä arvoilla on vahva sijansa.
Mistään uusfundamentalismista en puhuisi, mutta kylläkin reaktiosta arvoliberalismin jo liian hallitsevaksi miellettyä asemaa kohtaan. Kristillisdemokraatit puolueena ja varsinkin Päivi Räsänen ovat olleet johdonmukaisesti omalla linjallaan, se on nyt vain tullut homokeskustelun ja muiden vastaavien julkisten debattien myötä näkyvämmäksi ja laajempaan keskusteluun. Suomalaiselle poliittiselle keskustelulle Päivi Räsänen on tehnyt hyvää.
Kristillisdemokraattien kannalta kääntöpuolena on totta kai se, että linnoittautuminen arvokonservatiivisuuteen myös karkottaa äänestäjiä. Huhtikuussa 2011 näemme, mikä on balanssi. Kampanjoinnissa arvokonservatismilla on selvästi nyt tilaa, mutta onko tilausta, se jää nähtäväksi. Edustuksellisen demokratian kannalta on joka tapauksessa äärimmäisen tärkeää, että myös ns. perinteisillä arvoilla on puolustajansa ja että he pääsevät mittauttamaan kannatuksensa vaaleissa.
Suvaitsevaisuus on päivän sana. Välillä tuntuu, että suvaitsevaisuuden nimiin vannotaan rystyset valkoisina. Kaikkea pitää suvaita, paitsi suvaitsemattomuutta, jota ei pidä suvaita ollenkaan. Julkisessa keskustelussa on ollut sellaista sävyä, että suvaitsevaisuudesta ja arvoliberalismista on tullut eräänlainen pääsylippu, oikeus olla mukana keskustelussa. Tämä on paradoksaalista, ja Päivi Räsäsen puolustajat ovat olleet aivan oikeassa korostaessaan, että myös kirjaimellisella Raamatun tulkinnalla ja arvokonservatiivisella kristillisyydellä pitää olla oikeus tuoda kantansa esiin.
Ennustaja en ole, mutta näen asiassa linjanratkaisun henkeä. Arvokonservatismin tunnuksilla yleispuolueeksi pyrkivä kristillisdemokraatit ei pysty kannatustaan nostamaan, niin selkeä ja peruuttamattoman tuntuinen on yleisen ilmapiirin muutos. Voi kysyä, onko Räsäsen tarkoituksena nyt varmistaa puolueen noin viiden prosentin kannatus vetämällä reippaasti arvokonservatiivisuuden lippu salkoon ja ilmoittautumalla maailmankuvansa perinteisille, Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan perustuville kristillisille arvoille pohjaavan ihmisryhmän äänitorveksi. Tämä tarkoittaisi irtautumista Bjarne Kalliksen kristillisdemokraatteja yleispuoluesuuntaan ohjanneelta ja kategorisista kannanotoista pidättäytyneeltä maltilliselta linjalta.
Suomen kristillinen liitto perustettiin vuonna 1958 juuri siksi, että sen perustajat katsoivat muiden puolueiden luopuneen perinteisestä kristillisestä arvopohjasta, jonka puolustajaa politiikkaan näin kaivattiin. Kirkon asteittain liberalisoidessa omaa linjaansa seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä kristillisdemokraatit on jäämässä yksin vanhoillisuuden lipunkantajaksi. Katsotaanko Räsäsen kristillisdemokraateissa nyt, että ollaan saavuttu samanlaiseen taitekohtaan kuin puolueen perustamishetkellä, jolloin arvomaailman liberalisoitumiselle peräänkuulutettiin vastavoimaa politiikkaan?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Pohdiskelin, mitä erityistä liberalisoitumista mahtoi tapahtua 1958, kun Kristillinen liitto perustettiin vastustamaan maallistumista. En heti muistanut Suomesta kuin yöpakkashallituksen, joka sekin kaatui vuodenvaihteeseen mennessä. Yhdysvalloissa vallitsi koulutusshokki, kun Neuvostoliitto oli saanut ensimmäisen Sputnikinsa taivaalle ennen heitä. Mutta Elvis Presley meni kiltisti armeijaan Saksan miehitysjoukkoihin ja kiillotti Setä Samulin kilpeä. Nikita Hrustsov ja NKP:n keskuskomitea katuivat katkerasti sitä, että Maailman nuorison ja ylioppilaiden festivaaliin Moskovaan oli 1957 ylipäätään päästetty länsimaalaisia, nailonsukkia, jazzia ja ennen muuta suoraa vaikuttamista neuvostokansalaisiin.
Suuri vapautuminen tapahtui 1960-luvulla ehkäisypillerin, pop-musiikin ja keskioluen vapauttamisen ansiosta. Kulminaatio oli juuri vuosi 1969. Seksuaalilainsäädännön muutoksen jälkeen Keskustan legendaarinen puoluesihteeri Pekka Silvola käveli Pursimiehenkadun puoluetoimiston käytävillä ja huikkasi useista ovista: ”Eläköön! Eläimiin sekaantuminen ei ole enää rangaistavaa!” Pian sen jälkeen poistettiin myös homoseksuaalisuus sairauksien luettelosta. 40 vuotta tuon ajankohdan jälkeen meillä keskustellaan siis vakavissaan jonkin paimentolaiskansan tuhansia vuosia vanhojen ohjeiden määrittämistä moraalikysymyksistä. Onkohan jossain jotain jäänyt ymmärtämättä?
Kun tunnen jonkin verran Keskustan kannattajien ajattelutapaa, veikkaan, että etenkään lestadiolaisäänestäjät eivät muuta äänestyskäyttäytymistään eivätkä moraalisia kannanottojaan tämänkään keskustelun vuoksi. En usko Rauhanyhdistysten lipeävän kannastaan avioliitosta vain naisen ja miehen liittona. Tämä ei siis ole se kysymys, joka kampeaisi pohjoisen Suomen arvokonservatiivit pois Keskustan piiristä. Paremminkin he vierastavat kristillisdemokraateissa pesiviä vapaita uskonsuuntia. Perussuomalaisten käyttövoimana on ennen muuta herraviha (tässä tapauksessa EU:n ja Kreikan sekä Irlannin rahallinen tukeminen), joka voittaa seksikkyydessään perusarvot.
Olen ihan samaa mieltä kanssasi, Markku, siitä, että arvokonservatiivien äänten kalastelu tuottaa maksimissaan viiden prosentin kannatuksen. Oma muistini ulottuu 1960-luvun rukouslauantaiden vastustamiseen. Ne kumottiin, kun huvikiellosta ärsyyntynyt nuoriso hulinoi ja särki yhteiskunnan omaisuutta päättäjien mielestä kohtuuttomasti. Ihmettelen vain edelleen, kun yritysten maksamasta yhteisöverosta osa menee edelleen kirkolle, vaikka kirkkoon kuulumattomat yrittäjät tätä vastustavat. Tapakristityt haluavat kirkkovihkimisen, lapsilleen kasteen näiltä kysymättä, ja vieläpä muutamat siunata kirkkoon kuulumattoman vainajan. Kirkko tilastoi kirkossa kävijöiden määrän: mukaan lasketaan koululaiset, jotka viedään suljettuna marssirivistönä muutaman kerran vuodessa palvelukseen, ja saadaan komeita lukuja.
Useimmat uskonnot haluavat ennen muuta kahlita ihmisen seksuaalisuutta. Tappaa saa hulppeasti Jumalan, Allahin tms. nimeen, mutta voi syntistä, jos tämä tekeekin sellaista, josta voi seurata uutta elämää. Ymmärrän säännöstelyn ravinnonpuutteen aikana: mayojen papit säätivät avioitumisiän 30 vuoteen, kun ruoka ei riittänyt kaikille. Nykyisin sellaisia sääntöjä ei totella sielläkään, missä rajoituksia kipeimmin tarvittaisiin.
P.S. Mielestäni Päivi Räsänen ja aiempi kristillinen, myöhempi kokoomuslainen Eija-Riitta Korhola käyttävät naiseuttaan täysin rinnoin ja häikäilemättä hyväkseen: jälkimmäinen esiintyi taannoin Men’s Health –lehden kannessa käsi katseenvangitsijana ns. ainoansa päällä. Vastuu on tietenkin katsojalla.
Kysymys on Markku Jokisipilä viime kädessä vain laajasta ilmiöstä nimeltään kulttuurin rappio. Seis, en sano että homouden kritiikitön hyväksyntä ja suoranainen hypetys aikaansaisi kulttuurin rappiota. Pikemminkin se on SEURAUS kulttuurin rappiosta.
Kuten Timo Vihavainen mielestäni oikein totesi, kulttuurin rappion kaksi varmaa merkkiä ovat seuraavat:
1. Aletaan pyydellä anteeksi omaa olemassaoloa, eikä olla enää ylpeitä omasta kulttuurista
2. Ei olla valmiita taistelemaan, tarvittaessa vaikka kuolemaan taistelukentällä oman kulttuurin puolesta.
Tämä ilmenee kaikissa länsimaissa mm. mateluna sellaisen kulttuurin edessä joka on varma itsestään. Esim islam. Ja kun kehua retostelemme rauhantahtoisuudellamme ja pasifismilla yleensäkin, niin unohdamme että kyse voi olla pikemminkin meidän henkisestä vetelyydestämme ja selkärangattomuudesta. Kun kulttuuri vajoaa mitättömäksi ja hiipuu se lopulta muuttuu pelkäksi siviilisaatioksi. Se on tunkeutujan helppo valloittaa.
Syy miksi esim. Suomi säilyi kuin ihmeen kaupalla hengissä sodasta oli juuri siinä, että tuon aikakauden suomalaisilla oli vahva vakaumus, vahva kulttuuri. He olivat mieluummin valmiita kuolemaan sen puolesta kuin alentumaan säälittäviksi perseennuolijoiksi.
Todennäköisesti suuri käänne tapahtui 1960-luvun puolivälissä. Sen jälkeen aste asteelta, vaihe vaiheelta kaikista länsimaiden ihmistä suomalaiset mukaanlukien on tullut pelkkiä anteeksipyytelijöitä jotka jatkuvasti katuvat sitä mitä "pahaa" länsimainen kulttuuri on tehnyt muille kulttuureille.
Meissä on nyt sellainen ominaisuus että me kunnioitamme esim. islamilaista kulttuuria joka on varma itsestään koska me itse emme ole varmoja itsestämme. Tämä on varma merkki heikkoudestamme.
"Meissä on nyt sellainen ominaisuus että me kunnioitamme esim. islamilaista kulttuuria joka on varma itsestään koska me itse emme ole varmoja itsestämme. Tämä on varma merkki heikkoudestamme."
Kaada itsellesi vaan.
Lähetä kommentti