Pätevää todellisuuspakoa

Miltä kuulostaisi seuraavanlainen menu:

* Mannerheim äärioikeistolaisen Suomen diktaattorina

* Suur-Suomi, jonka itäraja kulkee Vienanlahdesta Laatokkaan sulkien sisäänsä Kuolan niemimaan, Inkerinmaan ja Leningradin

* Ansa Ikonen illallispöydässä natsi-Saksan propagandaministeri Joseph Goebbelsin daamina

* Erik von Frenckellin ilonkyyneleet Helsingin vuoden 1940 olympialaisten avajaisissa

* suomalaisten kommunistien vallankaappaus kesällä 1940 ja sitä seuranneet väestönsiirrot Siperiaan

* Urho Kekkonen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin estäjänä

* Neuvostoliitolle kiitollisuudenvelassa ollut presidentti Ahti Karjalainen Suomen puolueettomuspolitiikan uskottavuuden hautaajana 1970-luvulla

* EU:n ulkopuolelle vuonna 1994 jättäytynyt Suomi Pohjois-Euroopan Albaniana

Mm. näitä vaihtoehtoisia tapahtumaskenaarioita esitellään tänään julkistetussa Entäs jos... Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa -teoksessa (toim. MJ ja Mari K. Niemi). EJ I:n saamasta kiittävästä vastaanotosta ja suuresta suosiosta rohkaistuneena Ajatus Kirjat jatkoi valitsemallaan tiellä ja tuotti vuosi sitten julkaistulle kirjalle jatko-osan. Kapakkailtojen tyypillisestä suosikkipuuhasta, jossittelusta, on näin siis saatu aikaiseksi jo kaksi akateemisen historiantutkimuksen pätevyyskriteerit täyttävää kirjaa. Kansainvälisessä historiantutkimuksessa jossittelu eli fiinimmin ilmaistuna kontrafaktuaalinen historia on ollut pop jo 1990-luvulta alkaen, ja nyt vihdoin aletaan olla samalla sivulla myös meillä.

Nyt julkaistu teos sisältää monia todellisia helmiä. Ajatelkaapa vaikkapa professori Osmo Jussilan hahmottelemaa Suur-Suomea, jossa olisi vietetty massiivisia Hitlerin valtaannousun muistojuhlia ja jossa kaikki koululaiset olisivat osanneet Jääkärimarssin sanat ulkoa. Aatteessa vahva suursuomalainen olisi voinut istahtaa vaikkapa Helsingin vanhan kirkon viereisen Adolf Hitler -puiston penkille tutkimaan Mein Kampfin suomenkielistä juhlapainosta. Tai dosentti Maria Lähteenmäen "nyrkin ja hellan välissä" -Suomea, jossa naiset eivät saaneetkaan äänioikeutta vuonna 1906. Aina hilpeä dosentti Vesa Vares puolestaan hahmottelee kolme vaihtoehtoista mallia oikeistodiktatuuri-Suomelle istuttaen Härmän mussolinin paikalle vuorotellen niin Vihtori Kosolan, P.E. Svinhufvudin kuin Mannerheiminkin.

Itse kirjoitin ensimmäiseen EJ-teokseen Suomen toisen maailmansodan aikaisista vaihtoehtoisista todellisuuksista. Esittelin kymmenen keskeistä valintatilannetta ja pitäydyin tiukasti ensimmäisessä valinnassa, ts. en jatkanut vaihtoehtoisen historian hahmottelua kuin muutaman siirron eteenpäin. Osa arvostelijoista piti tätä turhana varovaisuutena. Tällä kertaa minun kohdallani tätä riskiä ei taida olla. Saadakseni Helsingin 1940 olympialaiset järjestetyiksi minun oli nimittäin tapettava Hitler, saatava aikaiseksi rauha Saksan, Englannin ja Ranskan välille, saatava Neuvostoliitto perääntymään Baltiasta ja luopumaan Bessarabiaa ja Bukovinaa koskevista vaatimuksistaan, sekä haalittava kasaan valtavat määrät lyhytkestoista lainarahaa pitääkseni suomalaisten olympiahaaveet elossa talvisodankin ajan. Mutta suomalaisena urheilunationalistina on todettavam että lopputulos kyllä oli vaivan väärti. Kuvitelkaapa itse seuraava näky olympiastadionin avajaisseremoniasta heinäkuun 20. päivältä 1940:

Yleisö kohahti uudelleen, sillä totutusti kisojen virallinen avajaisjulistus kuului isäntämaan valtionpäämiehelle. Tämä oli ollut Helsingissäkin alun perin tarkoitus, mutta parrasvaloja kaihtanut ja sairaalloinen presidentti Kyösti Kallio ei ollut halunnut ottaa tehtävää vastaan. Protokollan mukaan arvojärjestyksessä seuraavana olisi ollut pääministeri Risto Ryti, mutta hänen mielestään tehtävä kuului itseoikeutetusti Mannerheimille, ylivoimaisesti tunnetuimmalle suomalaiselle.

Kun tämä koko läntisen maailman ihailema talvisodan sankarisotilas asteli nyt suoraryhtisenä puhujalavalle, puhkesi yleisö valtaviin, spontaaneihin suosionosoituksiin. Tässä oli mies, joka oli pysäyttänyt Stalinin raakalaismaisen puna-armeijan Euroopan itäisimmän vartiolinnakkeen muurien ulkopuolelle. Mannerheim seisoi pitkän tovin hiljaa ja antoi katseensa kiertää yleisöä. Sitten hän nyökkäsi kevyesti, napsautti kantapäänsä yhteen ja lausui mikrofoniin sanat, joihin purkautui vuosien odotus: "Julistan nykyajan kahdennettoista olympiakisat Helsingissä avatuiksi".

Mitä itse kisoissa ja niiden jälkeen tapahtui, se selviää kirjasta.