Kommunismin hauskuudesta

Jatketaan vielä edellisen kirjoituksen aihepiirissä. Väittäisin, että noin yleisten käsitysten tasolla kuolemanvakava huumorintajuttomuus liitetään keskeisenä piirteenä sekä kansallissosialismiin ja kommunismiin. Jälkimaailmalla varsinkin sanaltaan vapaissa demokratioissa on oikeus tehdä pilaa kaikenlaisista asioista, mm. vaikkapa totalitaarisista diktatuureista, ja niin on myös tehty. Yksi selkeä ero kommunismin ja kansallissosialismin humoristisessa tarkastelussa kuitenkin on. Siinä missä kommunismista voidaan laskea leikkiä ymmärtävässä ja jopa myötätuntoisessa sävyssä, mitä suuntausta keskusteluissa usein mainitut t-paidatkin mielestäni edustavat, natsismin parodioissa ei koskaan asetuta pikkuvarpaallakaan vitsin kohteen saappaisiin.

En ole mikään totalitaristisen huumorin asiantuntija, mutta yhden spekulatiivisen vastauksen voisin syyksi tähän eroon tarjota, tälläkään kertaa ottamatta varsinaisesti kantaa aatteiden keskinäiseen paremmuuteen sen enempää vitsikkyyden kuin muidenkaan muuttujien suhteen. Kommunistinen huumori oli aito ja todennettavissa oleva todellinen historiallinen ilmiö myös kommunistisen blokin sisällä. Itäblokissa kommunismia ja/tai sen käytännön toteutusta irvailevat vitsit olivat elävää kansanperintöä, jonka olemassaolon myös maiden johtajat tunsivat. Kansallissosialistinen huumori sen sijaan on epäkäsite, jolle ei ole löydettävissä minkäänlaista vastinetta tapahtuneesta menneisyydestä. Kansallissosialismi oli vakavastiotettava aate sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Kommunistisesta huumorista on kirjoitettu useampia kirjoja niin historiantutkimuksen kuin kansanperinteen keräämisenkin näkökulmilta. Alan klassikko lienee vuonna 1963 Tshekkoslovakiasta Yhdysvaltoihin loikanneen Petr Beckmannin Hammer and Tickle: Clandestine Laughter in the Soviet Empire (1980). Vuonna 1993 kuollut Beckmann oli fyysikko, joka kenties parhaiteen tunnetaan piin laskemisen historiaa käsittelevästä kirjastaan A History of π (1971). Derkkulan pilkkaamisesta kiinnostuneille voi suositella Reinhard Wagnerin kirjoja DDR-Witze (1994) ja DDR-Witze 2 (1996). Romanian kieltä osaaville on tarjolla todellinen helmi, Calin Bogdan Stefanescun vuonna 1991 julkaistu kirja 10 ani de umor negru romanesc, joka sisältää 900 erilaista Ceausescun Romaniaa käsittelevää vitsiä. Romanialaiskollegalta saadun sisältöreferaatin pohjalta voin vain valittaa, ettei teosta ole käännetty englanniksi.

Viime vuonna Tribecan filmifestivaaleilla ensi-iltansa sai Ben Lewisin ohjaama dokumentti Hammer & Tickle - The Communist Joke Book, joka käsitteli huumoria eräänlaisena totuuden kielenä itäblokin sorron leimaamassa arkipäivässä, poliittisen toisinajattelun foorumina ja keinona kiertää sananvapauden rajoitukset. Yksi Lewisin haastateltavista, itäsaksalainen Ernst Röhl, kuvasi huumori-instituutiota omassa maassaan näin: "Joka viikko tuli uusia upeita vitsejä. Erikoista oli, ettei kukaan tuntunut tietävän, mistä ne tulivat. Keksijä oli kollektiivi - kansa, ihmiset". Huumorin roolista Neuvostoliitossa vakavasti (heh heh) kiinnostuneille voi suositella myös Seth Benedict Grahamin Pittsburghin yliopistossa hyväksyttyä ja netistä vapaasti saatavilla olevaa väitöskirjaa A Cultural Analysis of Russo-Soviet Anekdot (2003).

Pistetään lopuksi pari näytepalaa.

Mikä oli Ceausescun Romaniassa talvella kylmempää kuin kylmä vesi? Lämmin vesi!

Vanhempi venäläinen naishenkilö käy lokakuun vallankumouksen jälkeen Moskovan eläintarhassa, näkee ensimmäistä kertaa elämässään kamelin ja toteaa: "Katsokaa, mitä bolshevikit ovat tehneet hevoselle!"

Milloin pidettiin ensimmäiset kommunistiset vaalit? Silloin kun Jumala näytti Eevan Aatamille ja sanoi: "No niin, valitsepa vaimosi".

Tshekkoslovakialainen juttu vuoden 1968 miehityksen ajoilta: Miksi Tshekkoslovakia on maailman puolueettomin maa? Siksi, ettei se sekaannu edes omiin sisäisiin asioihinsa.

Joukko lampaita yritti poistua Neuvostoliitosta rajan yli. Rajavartija: -Miksi haluatte lähteä Neuvostoliitosta? Lampaat: -Koska KGB on määrännyt kaikki norsut pidätettäviksi. Vartija: - Mutta tehän olette lampaita, ette norsuja! Lampaat: -Yritäpä kertoa se KGB:lle.

Tätä viimeistä juttua väitetään itsensä Stalinin kertoneen. Gruusialaisdelegaatio kävi Kremlissä, tapasi Stalinin ja lähti. Sen jälkeen Stalin alkoi etsiä piippuaan eikä löytänyt sitä. Hän kutsui paikalle pelätyn NKVD:n johtajan Lavrenti Berijan ja määräsi tämän ottamaan gruusialaiset kiinni ja selvittämään, kuka oli vienyt piipun. Viisi minuuttia Berijan lähdön jälkeen Stalin kuitenkin löysi piippunsa. Hän kutsui taas Berijan paikalle ja sanoi, että käsky oli ollut turha, ja että gruusialaiset saisivat mennä. Berija totesi hämmentyneenä käskyn perumisen olevan liian myöhäistä: "Puolet delegaatiosta ehti jo tunnustaa vieneensä teidän piippunne ja loput kuolivat kuulustelujen aikana".