sunnuntaina, helmikuuta 04, 2007

Sirppi, vasara ja hakaristi


Tuoreessa Parnasso-lehdessä 1/2007 on julkaistu kirjailija Sofi Oksasen artikkeli Mielessä paistava aurinko, jossa hän käsittelee neuvostodiktaattori Josif Stalinin vainoja. Oksanen esittää kirjoituksessaan perustellun kysymyksen siitä, miksi neuvostotilpehööri sirppi- ja vasaratunnuksineen on tänä päivänä käypää vitsikästä matkamuistotavaraa, kun taas kenellekään ei tulisi mieleenkään pukeutua hakaristiteepaitaan tai ylipäätäänkään nähdä natsitunnuksissa mitään humoristista. Sekä kansallissosialistinen Saksa että Neuvostoliitto olivat totalitaarisia diktatuureja, joissa massiiviset väkivalta- ja sortotoimet olivat olennainen osa järjestelmää. Miksi siis toisen muisteleminen hauskaa ja toisen moraalisesti arveluttavaa? Ottamatta kantaa siihen, tulisiko sirpin ja vasaran irrottaa yhtään sen isompia nauruja kuin hakaristinkään, voi tähän tarkastelutapojen erilaisuuteen löytää useampiakin historiallisia, poliittisia, ideologisia ja yksilötasonkin syitä.

1) Kansallissosialismin ja kommunismin erilaisuus ideologioina

Vaikka nämä 1900-luvun kaksi suurta totalitaarista aatetta tulivat lopulta käytännön toteutuksessaan muistuttamaan hyvin paljon toisiaan esimerkiksi väkivallan, sorron ja tuottamiensa kuolonuhrien määrän suhteen, olivat lähtökohdat erilaiset. Monet ovat yhä valmiita antamaan kommunismille anteeksi paljon siksi, että alkuperäinen ajatus, ihmisten välinen tasa-arvo ja kaikille tarpeidensa mukaan, oli kaunis. Kansallissosialismi sen sijaan yhdisti preussilaisen ja imperialistisen Saksan nationalismin ja militarismin ajatukseen ihmiskunnan jakautumisesta eriarvoisiin rotuihin. Alempien rotujen, erityisesti juutalaisuuden, kurissa pitämiseksi olivat kovimmatkin keinot oikeutettuja. Sama päti mm. vammaisiin ja homoseksuaaleihin. Rotuvihasta ponnistavaa aatepohjaa ei myöskään pyritty mitenkään salaamaan, vaan päinvastoin sitä julistettiin täysin avoimesti. Yhä löytyy monia ihmisiä, jotka uskovat, että kommunismista olisi tullut jotain aivan muuta, jos Lenin ei olisi kuollut ja Stalin päässyt pilaamaan hänen perintöään. Ideologisen lähtökohdan ja käytännön toteutuksen eroavuutta korostetaan myös puhumalla reaalisosialismista, mikä implisiittisesti pitää sisällään ajatuksen siitä, että todellinen sosialismi on tuomittu jäämään idealistiseksi utopiaksi. Kuvaavaa on, että esimerkiksi DDR:n kommunistista yhteiskuntakokeilua on nimitetty "hyvää tarkoittavaksi valheeksi". Osansa asiassa vaikkapa suomalaisten taistolaisten keskuudessa on myös sillä, että Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto esitti propagandassaan itsensä maailmanlaajuiseen rauhanliikkeen suojelijana ja mallimaana.

2) Suuri Isänmaallinen Sota

Erityisesti nyky-Venäjällä ja esimerkiksi Baltian maiden venäläisvähemmistöjen keskuudessa historiatulkinnat lähtevät siitä, että ihmiskunnan on kiittäminen juuri ja ennen kaikkea Neuvostoliittoa Hitlerin kansallissosialismin kukistamisesta. Kuten huomattiin vuoden 2005 voitonpäivän juhlaseremonioissa Moskovassa, tämä näkemys sai paljon ymmärtämystä ja jopa tunnustusta osakseen myös muualla maailmassa. Totta onkin, että länsiliittoutuneet antoivat Neuvostoliiton aivan tietoisesti kantaa pääkuorman Saksan vastaisessa sodassa. Puna-armeijan roolia Euroopan pelastajana painottavissa näkemyksissä tietenkin vaietaan siitä, mitä Neuvostoliiton miehittämillä alueilla tapahtui sodan jälkeen. Puhkikulunut klishee voittajien historiasta pätee tässä erittäin hyvin; toisin kuin niin sotilaallisen, poliittisen kuin moraalisenkin tappion kokeneessa Saksassa, neuvostoliittolaiset itse eivät kokeneet eikä heille pyritty ulkopuoleltakaan asettamaan mitään pakkoa lähimenneisyyden kipupisteiden ja valkoisten lehtien selvittämiseen.

3) Aika

Hitlerin Saksa eli järjestelmänä vain 12 vuotta, kun taas kommunismi/reaalisosialismi oli todellisuutta Neuvostoliitossa 70 vuotta ja Itä-Euroopan kansandemokratioissakin 40 vuotta. 12 vuoden mittainen ajanjakso voidaan vielä esittää jonkinlaisena mielipuolisena poikkeamana historian normaalilta reitiltä (näinhän esimerkiksi osassa saksalaisia puheenvuoroja on yritetty Hitlerin suhteen tehdä) tai sen olemassaolo voidaan yrittää vaikenemalla ja aktiviisella unohtamisella kieltää kokonaan, kun taas 40 vuotta ja varsinkin 70 vuotta ovat niin pitkiä ajanjaksoja, ettei historiaa voitaisi mitenkään kuvata uskottavalla tavalla ilman niitä. Neuvostoliitossa syntyi, kasvoi, eli ja kuoli kokonaisia sukupolvia, ja Itä-Euroopassakin elää valtava määrä ihmisiä, joiden elämässä 40 reaalisosialismin vuotta edustavat ajalliselta kestoltaan normaalitilannetta ja Kylmän sodan päättymisen jälkeisen 18 vuotta poikkeavuutta. Näille ihmisille sirppi ja vasara edustavat sitä todellisuutta, jossa he elivät, pitivät he siitä tai eivät. "Vapaassa" Lännessä saman ajan elelleiltä usein unohtuu, että tavalliset ihmiset pyrkivät totalistarisminkin aikakaudella elämään niin normaalia elämää kuin se oli mahdollista.

4) Tavallisten ihmisten roolin erilaisuus kommunismissa ja kansallissosialismissa

Hitlerin NSDAP:ta ja hänen poliittista ohjelmaansa kannatti saksalaisten enemmistö, ja hyvin monet heistä vieläpä hyvin aktiivisesti. Maidensa väestöä apatisoineeseen ja passivoittaneeseen reaalisosialismiin verrattuna kansallissosialismi todella oli kansanliike, koska se sai massat liikkeelle poliittisen agendansa taakse. Natsismin kansansuosio alkoi hitaasti heikentyä vasta operaatio Barbarossan käännyttyä tappiolliseksi, ja saksalaisten yksimielinen moraalinen tuomio järjestelmälle laskeutui vasta sodan jälkeen siinä vaiheessa, kun juutalaisten joukkomurha ja muut julmuudet tulivat julki kaikessa laajuudessaan. Saksalaiskirjailija Sebastian Haffner on todennut, että jos Hitler olisi kuollut ennen toisen maailmansodan alkua, saatettaisiin häntä tänään muistella yhtenä suurimmista saksalaisista valtiomiehistä. Kommunismilla alkuvaiheessa tietysti oli vastaava laaja tuki takanaan, mutta kun alkuperäiset lupaukset osoittautuivat katteettomiksi ja sosialismin todellisuus täysin toisenlaiseksi kuin oli toivottu, pakenivat kansanjoukot reaalisosialismin ankeutta passiivisuuteen. Kommunistissa maissa keskivertoihmistä voi nimittää paljon suuremmalla syyllä järjestelmän uhriksi kuin Hitlerin Saksassa elänyttä rodulliset vaatimukset täyttänyttä saksalaista. Näin ollen hän voi myös hyvällä omallatunnolla vetää päälleen sirppi ja vasara- tai harppi-t-paidan. Sen voi nähdä eräänlaisena kommunismista hengissä selvinneen pienen ihmisen historiallisena tölväisynä häntä ahdistaneelle nyt kuolleelle järjestelmälle. Reaalisosialismin tosikkomaisuuden huomioiden vitsiä voi pitää jopa hyvänä; ajatelkaapa vain, mitä Stalin tai Honecker sanoisivat siitä, että kapitalistit tahkovat rahaa heidän pyhien tunnustensa avulla.

5) Lähi-orientalismi

Vuonna 2003 edesmennyt kirjallisuusteoreetikko Edward Said toi termin orientalismi yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun vuonna 1978 julkaistulla samannimisellä kirjallaan. Tässä käyttötarkoituksessa orientalismi viittaa länsimaalaisten ihmisten 1700- ja 1800-lukujen imperialismiin pohjautuvien stereotypioiden ja ennakkoluulojen vääristämään näkemystä itäisistä kulttuureista ja kansoista. Samalla tavoin nyt puheena olevassa tapauksessa voi väittää, että läntiset mediat ja anglosaksinen tiedemaailma ovat jo kauan sitten antaneet kasvot Holokaustin uhreille ja tehneet juutalaisten joukkomurhasta lähtemättömän osan läntisen maailman kollektiivista historiatietoisuutta. Stalinin Gulagin uhrit sen sijaan sijaitsevat mielen kartalla huomattavasti idempänä ja ovat kasvotonta massaa. Sama ilmiö on jopa nähtävissä Holokaustin muistamisessa. Varsinkin populaarijulkisuudessa Holokaustia kuvataan lähes pelkästään Euroopan juutalaisväestön pakkosiirtoina keskitys- ja tuhoamisleireille, jolloin unohtuu, että toisen maailmansodan aikana surmansa saaneista juutalaisista lähes puolitoista miljoonaa tapettiin kotitalojensa seinustoille ampumalla Neuvostoliiton länsiosissa. Ehkäpä reaalisosialismia nykypäivänä naureskeltaessa se tulkitaankin nimenomaan todelliselle eurooppalaisuudelle vieraaksi "itäiseksi" tuontitavaraksi, kun taas kansallissosialismi kiistatta eurooppalaisine juurineen tässä suhteessa liippaa aivan liian läheltä.

6) Taudin uusimisen todennäköisyys

Vaikka entisissä kommunistisissa maissa tiettyä kaipuuta vanhaan eli ns. ostalgiaa onkin ilmennyt Kylmän sodan päättymisen jälkeen, tuskin kukaan aivan vakavissaan toivoo sielläkään vanhan komennon paluuta. Reaalisosialismin todellisuus oli karua, ankeata ja puutteen täyttämää. Enemmän kuin poliittisten vapauksien puuttumiseen itäblokin ihmiset kypsyivät arkielämän hankaluuteen; ruokakauppojen jonoihin, ravinnon puutteellisuuteen, kulutustavaroiden surkeaan laatuun, ahtaisiin ja synkkiin asumisoloihin, siihen, että nekin onnelliset, jotka autoon olivat oikeutettuja, saattoivat joutua jonottamaan Trabantin kaltaista romukasaa jopa 15 vuotta. Sen sijaan kansallissosialismissa kapitalismi toimi ja business kukoisti. Rodullisesti kelvollisten enemmistöllä meni viimeistään 1930-luvun puolivälissä hyvin: työttömyys oli poistettu, palkat olivat vähintään kohtuulliset, ruokaa ja tavaraa riitti, toisin sanoen tulevaisuudenodotukset olivat korkealla. Siinä missä reaalisosialismi lopulta epäonnistui kaikilla rintamilla, niin poliittisesti, taloudellisesti, kulttuurisesti kuin sosiaalisestikin, oli kansallissosialistisessa todellisuudessa varsinkin taloudellisella alalla monia sellaisia elementtejä, joilla on paljon yhteistä nykyisen liberaalikapitalismin kanssa. Näin ollen reaalisosialismin humoristinen nostalgisointi ymmärretään helposti ja lähes poikkeuksetta vitsiksi, kun taas kansallissosialismin suhteen mieleen hiipi aina epäilys siitä, että vaikkapa nyt hakaristipaitaan pukeutunut saattaa ihan tosissaan kaivata nykymaailmaan Hitlerin järjestelmän kaltaista komentoa.

Kaikesta edellämainitusta ja varmasti muistakin syistä johtuen kirjainyhdistelmät CCCP ja DDR käyvät nykypäivänä vitsinkin aiheiksi, kun taas lyhenne NSDAP herättää pelkästään kylmiä väreitä. Samasta ajatustavasta on oire Saksan EU-puheejohtajamaana esittämä ajatus natsisymbolien kriminalisoinnista koko unionissa. Kieltämällähän se ikävä historia parhaiten katoaa...

14 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tässäpä on hienosti paketissa, hyvin eriteltynä ja uloskirjoitettuna se mitä tuosta Oksasen jutusta johtuen alkoi omassakin päässä pyörähdellä.

Tuleeko paperiversionakin mahdollisesti?

Vasarahammer kirjoitti...

Kirjoituksessa eritellään kansallissosialismin ja kommunismin eroja erittäin pintapuolisesti ja kliseisesti. Kommunismin "pahuuden" analyysi on selvästikin jäänyt puolitiehen, ja on tyydytty perinteiseen hyvä tarkoitus, huono toteutus -selitykseen.

Kommunismissa vihollista ei pysty yksinkertaisesti toteamaan rodun tai kansallisuuden perusteella, vaan viholliskuva on abstraktimpi luokka. Tämä luonnollisesti tekee vihollisen määrittämisen vaikeammaksi, ja mahdollistaa mielivaltaiset tulkinnat.

Aatteeseen kuuluu myös ajatus väkivaltaisesta vallankumouksesta, jossa työväestö ottaa vallan itselleen ja hävittää omistavan luokan (porvaristo). Ideologiassa ei kuitenkaan tarkemmin määritetty, miten hävittäminen käytännössä toteutettaisiin, joten Lenin ja Stalin käyttivät parhaiten tuntemiansa keinoja eli väkivaltaa ja terroria. Mikään muu keino tavoitteen toteuttamiseksi tuskin olisi tuottanut toivottua lopputulosta eli porvariston hävittämistä luokkana.

Samanlainen kehitys on toteutunut kaikissa valtioissa, joissa kommunismia on kokeiltu käytännössä. Suurelta osin tähän on tietysti vaikuttanut neuvostokommunismin antama esimerkki.

Gulagin uhreista ja heidän kärsimyksistään on säilynyt erittäin vähän valokuvia. Lisäksi tragedia tapahtui Siperian takamailla, joten mikään valloittaja-armeija ei koskaan päässyt todistamaan leirijärjestelmän hirveyksiä.

Anonyymi kirjoitti...

Eiköhän vasarahammer tässä nyt puhu hieman eri asiasta kuin mistä Jokisipilä kirjoitti.

Anonyymi kirjoitti...

Hieno kirjoitus ! Luin itsekin tuon Parnasson artikkelin. Se oli myös raikas, nuoremman polven edustajan (ainakin itseeni verrattuna :)) näkökulma noihin ideologioihin.

Kommunismi ja kristinusko ovat mielestäni samankaltaisia. Teoriassa ja lähtökohdissa hyviä asioita, mutta joiden toteutus on ontunut. Vaikea ateistinkaan on Vuorisaarnan elämänohjeita kiistää, mutta kun opin toteutus on ollut sitten paljolti veristä uskonsotaa tms.

Venäjän historia on täynnä sekopäisiä hallitsijoita Iivana Julmaa ym., joten Stalinkin mahtuu sinne. Toisin sanoen sekasortoisella Venäjällä kaikki on ollut mahdollista. Siltä ei ole voinut paljoa edes odottaa. Eikä nykymenokaan oikein vala uskoa tulevaan.

Saksa taas oli eurooppalainen sivistysvaltio tapahtumahetkellä. On jotenkin käsittämätöntä, että sellainen tapahtumaketju kuin kansallissosialismi keskitysleireineen on voinut siellä tapahtua ja vasta pari sukupolvea sitten.

Molemmat esimerkkejä kuinka voi käydä, kun demokratia häviää diktatuurille.

Vasarahammer kirjoitti...

Viittasin kohtaan 1, jossa mm. sanottiin.

"Monet ovat yhä valmiita antamaan kommunismille anteeksi paljon siksi, että alkuperäinen ajatus, ihmisten välinen tasa-arvo ja kaikille tarpeidensa mukaan, oli kaunis."

Tuo ei minusta kuvaa kommunismin keskeistä ajatusta kovinkaan hyvin. Siitä puuttuu luokkataistelun teoria sekä ajatus vääjäämättömästä historiallisesta kehityksestä ja väkivaltaisesta vallankumouksesta.

Kommunismille ei pitäisi nauraa eikä sen kannattajia pitäisi päästää pälkähästä sen takia, että ideologian takana oli kaunis ajatus ja hyvät aikomukset.

Sekä kommunismi että kansallissosialismi olivat kollektivistisia ja valtiojohtoisia ideologioita, joiden keskeinen ero löytyy vihollisukuvasta.

Anonyymi kirjoitti...

Kommunismista puhuttaessa täytyy kuitenkin olla tarkkana, ettei sekoiteta keskenään sen eri muotoja, joiden kaikkien taustalla on sosialismiin (lat. socius = kumppani) pohjautuvia ajatuksia. Kommunismi per se on minustakin kaunis ajatus, mutta esimerkiksi Marxin teesit valtion "kuihtumisesta pois" ja Leninin idea valistuneesta (sic!)etujoukosta, joka johtaa kansaa kohti kommunismia mahdollistivat kaikenlaisia sovellutuksia, kuten marxismi-leninismin ja stalinismin, joihin yleensä viitataan, kun puhutaan vankileirien saaristosta yms. poliittisesta terrorista. Ja onpa stalinismia joskus sanottu kommunismin irvikuvaksikin...eikä kommunistista valtiota oikeastaan ole olemassakaan, koska kommunismissa puhtaaksi viljeltynä ei ole valtioita.

Anonyymi kirjoitti...

Pitäisi joskus jaksaa kahlata kansallissosialistista ideologiaa ja tutkia, löytyisikö sieltä ajatus tasa-arvosta. Voisi hyvinkin löytyä. Nimittäin ajatus arjalaisten tasa-arvosta. Arjalaiset ja alemmat rodut eivät tietenkään voi olla tasa-arvoisia keskenään.

Ihan niinkuin työläiset ja porvarit eivät voi olla tasa-arvoisia.

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Tutkija Ernst Nolte oli Saksassa 1986 käynnistämässä ns. historioitsijoiden kiistaa väitteellään, jonka mukaan (rajusti tiivistäen) kansallissosialismin toimeenpanema juutalaisten joukkomurha oli vain reaktiota sitä ajallisesti edeltäneeseen Stalinin kommunistiseen Gulagiin. Historikerstreitissa esitettiin myös näkemyksiä, joiden mukaan kansallissosialistinen Saksa oli hyvällä asialla taistellessaan Neuvostoliittoa vastaan, mutta iski kirveensä kiveen sodassa länsiliittoutuneita vastaan ja ennen kaikkea juutalaisia murhaamalla. Sellaisiakin puheenvuoroja on esitetty, joiden mukaan Saksa (ja Suomikin sen mukana 1941-1944) kävi Kylmää sotaa neukkuja vastaan jo ennen kuin Kylmä sota oli alkanutkaan, ja oli siten kommunistista totalitarismia vastaan eurooppalaisen sivistyksen puolesta käydyn taistelun pioneeri. Eli on sitä ideologisen aidan toisellakin puolella pyritty vetoamaan kauniisiin aikeisiin.

Tuo, mistä kommunismin versiosta puhutaan vai puhutaanko kommunismista ollenkaan, on varsin mielenkiintoinen ja tärkeä kysymys. Ideologioiden sisällön tarkka määrittely ei ole niitä helpoimpia tehtäviä. Esim. marxismi, leninismi ja stalinismi ovat kyllä osittain päällekkäisiä ja yhteneväisiä aatteita, mutta osin myös ristiriidassa keskenään. Sosiologi Emile Durkheim määritteli kommunismin laajasti pyrkimykseksi tyydyttää ihmisten tarpeet tasa-arvoisesti, ja totesi sitä esiintyneen jo muinaisissa heimoyhteisössä ja myöhemmin varsinkin luostareissa. Kommunismia voi olla myös ilman tavoitetta vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen (väkivaltaiseen) kumoamiseen, ajatellaanpa vaikka 1960- ja 1970-lukujen eurokommunismia.

Kommunismiin verrattuna kansallissosialismin keskeisestä sisällöstä vallitsee huomattava yhteisymmärrys, ja tämä varmaan on yksi merkittävä selittävä tekijä siinä, miksi sille lausuttu tuomio on ollut niin yksimielinen. Marxin teoriat kapitalismista kehittyvästä kommunismista ovat jääneet teorioiksi; yhtään niiden mukaista järjestelmää ei ole syntynyt. Marx ei myöskään juurikaan pyrkinyt kuvailemaan, miltä kommunistinen todellisuus käytännössä näyttäisi, kun sinne joskus päästäisiin.

Anonyymi kirjoitti...

Tuo Historikerstreit oli kyllä mielenkiintoinen debatti. Muistaakseni Nolten mielestä natsien harjoittama teollinen kansanmurha oli suorastaan loogista jatkoa bolshevikkien kulakkien tuhoamiselle. Bolshevismin muodostama vaara oli riittävä syy siihen, että saksalaiset ”kääntyivät” kansallissosialismiin. Nolte taisi tosin huomauttaa, että mikään murha, erityisesti joukkomurha, ei oikeuta toista murhaa, mutta ei voida myöskään jättää huomiotta tapahtumien mahdollisia yhteyksiä toisiinsa.

Jürgen Habermas puolestaan älähti heti ja kritisoi Noltea ja kumppaneita kolmannen valtakunnan hirmutekojen erityisluonteen häivyttämisestä vertaamalla niitä bolshevikkien tekoihin. Tällä tavoin Habermasin mukaan esimerkiksi juutalaisten teollisen joukkomurhan erityisyys kutistuu pelkästään tekniseksi innovaatioksi ja holokaustista tulee ainoastaan yksi tapaus kansanmurhien laajassa joukossa. Holokaustia ei voida Habermasin mukaan mitenkään nähdä reaktiona kommunismin uhalle eikä sille voi löytää rinnastuskohteita muista kansanmurhista, vaan se on ainutlaatuinen, singulaari tapaus maailmanhistoriassa.

Habermas hutki Noltea ja kumppaneita myös siitä, että heidän historiapoliittinen tavoitteensa oli Habermasin mielestä saksalaisten syyllisyydentuntojen vaivaaman kansallisen identiteetin eheyttäminen, joka puolestaan edellytti kolmannen valtakunnan rikosten anteeksiantamista. Tavoitteena oli, että historiankirjoituksen keinoin osoitettaisiin, että natsien julmuudet eivät olleet maailmanhistoriallisesti ainutkertaisia, jolloin Saksa pystyisi todella olemaan ehyt kansakunta muiden länsimaiden joukossa.

Voidaan aina pohtia, miten tarpeellinen "ehyt kansallinen identiteetti" ylipäätään on etenkin silloin, jos sen luomiseksi on harrastettava edellä mainitun kaltaisia "apologeettisiä tendenssejä".

En tiedä, miten paljon tämä liittyy itse asiaan, muttat ämä nyt putkahti mieleen tuosta Markun esille nostamasta Historikerstreitista. Voisihan sitä pohtia suomalaisen menneisyyspolitiikankin osalta, minkälaisia historiapoliittisia konstruktioita liittyy esimerkiksi jatkosotaan, sekä ennen kaikkea sitä, mikä niiden merkitys on ollut. Esimerkiksi kävisivät vaikkapa sotasyyllisyysoikeudenkäynti sekä sodan tiettyjen ideologisten ulottuvuuksien ja seurausten "muistuttaminen" ja tiettyjen, hankalilta näyttäytyvien puolien "unohduttaminen"...

Anonyymi kirjoitti...

En ota tässä kantaa Markku Jokisipilän analyysiin. (En pidä sitä kuitenkaan "pintapuolisena" enkä "kliseisenä".)

Kysymykseni on terminologinen. Jos pidämme sekä "kommunismia" että "kansallissosialismia" markkinointitermeinä, huomaamme pian että ne kohdistuvat kokonaan eri aikakausiin.

Mikäli kommunismin ideologeille suodaan sama "tekijänoikeus" kuin Hitlerille, on samalla tunnustettava että Markun ym. sanonnat tyyliin "entiset kommunistiset valtiot" ovat mielivaltaisia.

"Tulevat kommunistiset yhteiskunnat" olisi osuvampi.

Eiväthän mitkään kommunistit väittäneet esim. Neuvostoliittoa kommunistiseksi, ei edes imperiumin johto!

Ympäri maailmaa on tänäkin päivänä "kommunisteina" itseään pitäviä ihmisiä. Tuskin heistä monikaan pitää Varsovan Liiton maita esikuvinaan. (Useimmat eivät ole koskaan pitäneetkään.)

Millä mielivaltaisella nimellä kutsuttaisiin omaa yhteiskuntaamme - "Osto-ja-Myynti" vai "Historian Loppu"?

Anonyymi kirjoitti...

Itä-Euroopan yhteiskuntajärjestelmiä olisi mielestäni osuvampaa sanoa sosialistisiksi, koska todella kommunistista valtiota ei kai koskaan ollut.

Itse olen saanut sellaisen käsityksen, että yhteiskunnan kehityksen vaiheet matkalla pois kapitalismin "pakoista" ja valtiorakennelmista menisivät ideologian edustajien mukaan jotenkin näin:

1. kapitalismi ->
2. sosialismi a ->
3. sosialismi b ->
4. kommunismi (utopiaa?)

Toisaalta taas näiden käsitteiden viilaamista voisi harrastaa maailman tappiin asti, eikä välttämättä tulisi hullua hurskaammaaksi. ;)

Kai kommunisteiksi voidaan kuitenkin kutsua sellaisia, jota uskovat kommunismin ideaan edes jollain tasolla? Vai voidaanko?

Anonyymi kirjoitti...

Jouni,

Ymmärtääkseni voidaan.

Kommunismia tavoitteenaan pitävää voidaan sanoa kommunistiksi, samoin kuin Ruotsiin tai Espanjaan tasavaltaa ajavaa sanotaan republikaaniksi väittämättä kuitenkaan, että hänen aatteensa olisi jo toteutunut sekä Ruotsi ja Espanja näin tasavaltoja.

Ken väittää Neuvostoliittoa "kommunistiseksi" kommunistisen aatteen mustaamismielessä, ei loukkaa vain aatteen kannattajan tuntoja, vaan myös itseämme murentamalla oman historiografiamme logiikan työkalua.

Älkäämme osoittako sormella sen paremmin Irania kuin Vatikaania "Jumalan Valtakuntina".

Anonyymi kirjoitti...

Minusta on ehdottomasti parempi nauraa kommunismin vuoksi, kuin itkeä sen vuoksi.

Muistakaapa Ruusun Maku.

Anonyymi kirjoitti...

Jokisipilä kirjoitti: "Kommunismilla alkuvaiheessa tietysti oli vastaava laaja tuki takanaan, mutta kun alkuperäiset lupaukset osoittautuivat katteettomiksi ja sosialismin todellisuus täysin toisenlaiseksi kuin oli toivottu, pakenivat kansanjoukot reaalisosialismin ankeutta passiivisuuteen."

Alkuosa ei lainkaan pidä paikkaansa. Bolsevikit tulivat Venäjällä valtaan vähemmistönä (saivat vallankumouksen jälkeen pidetyissä ainoissa vapaissa vaaleissa, joissa valittin perustuslakia säätävään kokoukseen, neljänneksen äänistä) ja voittivat sisällissodan lähinnä siksi, koska vastustajat olivat hajanaisia vailla kunnon ohjelmaa, joka olisi vedonnut valtaväestöön eli talonpoikiin.

Hirvittävillä uhreilla Stalin onnistui muuttamaan NL:n teollisuusmaaksi ja avaamaan monille varsin vähäisellä koulutuksella tien yhteiskunnalliseen nousuun, joten osa suri häntä vilpittömästi kun hän kuoli 1953. Hrushtshevin aikana talous kasvoi nopeasti ja kansa, joka pääsi siitä ensimmäisen kerran hyötymään, vertasi elinolojaan oman maansa menneisyyteen.

Vasta stagnaation kaudella, kun talouskasvu hidastui, NL:oa alettiin vertailla muihin maihin eikä enää uskottu tulevaisuuteen.
Yksi indikaattori on miesten alkoholismi.

Paljon riippuu siitä, mikä aika valitaan tarkastelupisteeksi. Hitler olisi tosiaan kuollut suurena valtiomiehenä 1939, mutta 1945 Saksa oli rauniokasa.

Stalinin kuoleman jälkeen massaterroria ei enää ollut, vaan piti oikeasti tehdä jotain hallituksen vastaista, jotta vangittiin. 50-60-luvun taitteessa monet olivat optimistisia, että sosialismi voisi kehittyä.
Jopa virolaiset kokivat vuoden 1968 Tshekkoslovakian miehityksen käännekohtana.