tiistaina, toukokuuta 08, 2007

Kazanin lumileopardit

Moskovasta löytyy muutakin kuin Neuvostoliiton suurvalta-aseman perään haikailevia ja muiden asioihin innokkaasti puuttuvia poliitikkoja. Jo puolitoista viikkoa käynnissä olleet jääkiekon MM-kisat alkavat pikku hiljaa muuttua mielenkiintoisemmiksi, kun tosipelit lähestyvät. Veikkaaja-lehti nimesi Suomen jopa maailmanmestarisuosikiksi, mutta tähän saakka nähtyjen pelien perusteella suosikit löytyvät kuitekin muualta. Suomi ei näytä pystyvän karistamaan vanhaa vaivaansa, maalinteon vaikeutta, yhtään mihinkään. Huippuluokan maalivahtipeli ei auta, jos kenttäpelaajat eivät saa värkätyksi ainokaistakaan kassia, niin kuin kävi Ruotsi-pelissä. Jatkoa sai myös Ruotsi-otteluiden traumalista, kun muuten loistavasti pelannut Kari Lehtonen imaisi lähes tommysalomaiseen tyyliin sisään kiekon, joka olisi mennyt sekä yli että ohi maalin.

Eilen USA:n tyrmännyt Kanada ja ennen kaikkea isäntämaa Venäjä näyttävät pelottavan vahvoilta. Mikäli Venäjä hoitaa keskiviikkona Tshekin ja Suomi torstaina USA:n, niin kuin vedonlyöntikertoimet antaisivat olettaa, saa Suomi välierässä vastaansa puhtaalla pelillä alku- ja jatkosarjan hoitaneen punakoneen. Maalivahtilegenda, Venäjän jääkiekkoliiton presidentti Vladislav Tretjak on luvannut itselleen Putinille, että mestaruus jää nyt Venäjälle. Kun isäntämaa edellisen kerran voitti MM-kultaa, tapahtui tämä Moskovassa vuonna 1986 ja kaukalossa viiletti vastustajissaan silkkaa kauhua herättänyt CCCP. Ratkaisumaalin iski Vjatseslav Bykov, joka nyt toimii Venäjän päävalmentajana. Myös neljänneksi sijoittuneen Suomen kannalta kisoista tuli ikimuistoiset, kun Ruotsin Anders "Masken" Karlsson iski vielä viimeisen minuutin alkaessa turvallisessa 4-2 johdossa kohti ensimmäistä arvokisamitalia matkanneiden leijonien verkkoon kaksi maalia. Tv-haastattelussa hädin tuskin koossa pysynyt päävalmentaja Rauno Korpi pääsi nauttimaan mitalikahveja vasta 21 vuotta myöhemmin, kun hänen tyttärensä Kiira Korpi voitti taitoluistelussa EM-pronssia.

MM-kisojen kannalta on ollut siunauksellinen asia, että kisat pelataan Moskovassa. Kaupungissa vallitsee kiekkohuuma, jonka kaltaista harvoin näkee usein väjhän aneemisiksi jääneissä maailmanmestaruuskisoissa. Venäjän peleissä tupa on ollut joka ottelussa täynnä ja "Ros-si-ja! Ros-si-ja!"-huutomyrsky on varmasti saanut heikkohermoisemmat vastustajat puristamaan mailaansa entistä tiukemmin. Jotkut ovat nähneet kiekkohuumassa Putinin Venäjälle ominaista aggressiivista nationalismin hyökyäkin, mutta itse uskon selityksen löytyvän lähempää itse peliä. Venäjällä on upeat kiekkoperinteet, ja nyt kun vuosikausien ajelehtimisen jälkeen myös peli näyttää osuneen uomiinsa, ei ihme, että fanit ovat innoissaan. Kyllä siinä itselläkin kylmien väreiden saattelema kiekkonostalgia nousee pintaan, kun yhä vielä säveleltään paremmin Gimn Sovetskogo Sojuzana tunnettu Gosudarstvennyi gimn Rossiiskoi federatsii pärähtää soimaan:

Venäjä, pyhä mahtimme!
Venäjä, rakastettu maamme!
Mahtava tahto ja suuri maine
ovat ikiaikainen perintösi!


Jos vielä maailmanpolitiikan alalla nämä sanat edustavatkin enemmän toiveajattelua, jääkiekossa ne näyttävät ainakin tämänkertaisen maajoukkueen otteiden perusteella olevan täyttä totta. Mielenkiintoista on sekin, että Venäjän nykykiekosta löytyy linkkejä vanhaan punakoneeseen ainakin yhtä paljon kuin Putinin hallinnon ja ideologian sekä punaisen Kremlin välillä: Bykov päävalmentajana, Sergei Nemtshinov (ex-CCCP, ex-TsSKA, ex-Krylja Sovetov) apuvalmentajana, Tretjak kiekkoliiton pomona, 1980- ja 1990-lukujen superpakki sekä harvinaisen triplan (Stanley Cup, olympiakulta, MM-kulta) haltija Vjatseslav Fetisov urheiluministerinä. Samalla tavalla kuin Neuvostoliitto tuki huippu-urheilua massiivisesti maan kansainvälisen imagon kiillottamisen ja kansallisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen rakentamisen nimissä, myös nyky-Venäjä luottaa urheilun yhdistävään voimaan. Uuden Hodinka-hallin rakentamiseen paloi 80 miljoonaa euroa, joka pulitettiin kokonaisuudessaan julkisista varoista.

Penkkiurheilijan kannalta mukavimmat yhtäläisyydet nyky-Venäjän ja vanhan meiningin väliltä löytyvät kuitenkin jäältä: parhaimmillaan Venäjän peli on ollut uskomattoman taidokasta ja ihailtavaa seurattavaa. Esimerkiksi eilisessä Ruotsi-ottelussa Ak Bars Kazanin superketju Danis Zaripov-Sergei Zinoviev-Aleksei Morozov esitti ajoittain sellaista pyöritystä, että oksat pois. Varsinkin 4-2 maali toi mieleen Vladimir Krutovin, Sergei Makarovin ja Igor Larionovin jäisen pyörremyrskun 1980-luvun parhailta vuosilta: ensin Zinovjev painoi heittämällä ohi ruotsalaispakista kulmaan kiekon perään, vilkaisi matkalla kerran olkansa yli taaksepäin, syötti kulmasta rystyltä maalin eteen suoraan Morozovin lapaan, joka iski kiekon one-timerilla verkon perille. Ruotsin veskari Ersberg ei varmasti ehtinyt edes tajuta, mitä tapahtui. Seuraavaan peliin venäläiset saavat vielä takaisin riveihinsä pelikieltoa kärsineen Washington Capitalsin tähtihyökkääjä Aleksanderin Ovetshkinin, joka iski taalaliigassa kuluneella kaudella tehot 46+46. Etukäteen ongelmaksi ajateltu maalivahtipelikin näyttää hyvältä, kun Aleksander Eremenko on löytänyt huippuvireen.

Ei käy Tshekkiä kateeksi. Jos Suomi kohtaa välierässä Venäjän, on leijonienkin pystyttävä nousemaan aivan uudelle tasolle voittaakseen. Valmennusjohdon kannattaa ehkä myös soittaa Mika Noroselle, joka vartioi Ak Bars Kazanin maalia tällä kaudella. Morozovin, Zinovievin ja Zaripovin metkujen lisäksi Nortti saattaisi tietää jotain myös joukkuetoverinsa Eremenkon heikoista kohdista. Siltä varalta, ettei tänäkään vuonna tavata torilla, on toinen silmä hyvä pitää NHL:n pudotuspeleissä. Jo nyt on nimittäin selvää se, että Stanley Cupin finaaleissa pelaa ainakin yksi suomalainen. Läntisen konferenssin finaalissa vastakkain asettuvat nimittäin Teemu Selänteen Anaheim ja Valtteri Filppulan Detroit Red Wings. Itäisen konferenssin finaalistakin saattaa sinivalkoista väriä olla matkalla kohti loppuottelusarjaa, mikäli Teppo Nummisen ja Toni Lydmanin Buffalo Sabres onnistuisi raivaamaan Ottawa Senatorsin tieltään. Mikäpä olisi komeampaa kuin nähdä finaalissa suomalaisen jääkiekon todelliset toteemit, aikoinaan yhdessä jo kuopatun Winnipeg Jetsin riveissä pelanneet Selänne ja Numminen.

Suomalaisen kiekkofanin kannalta asiat voisivat olla huonomminkin: Stanley Cup tulee 50-prosenttisella todennäköisyydellä, eikä se MM-kultakaan ihan mahdoton ole, joskaan Moskovan turnajaisissa ei ainakaan tähän saakka nähdyn perusteella liikuta ihan samoissa prosenteissa.

3 kommenttia:

Jouni kirjoitti...

Pakko myöntää, että näissä kisoissa olen katsellut mieluummin Venäjän kuin Suomen pelejä juuri punakoneen uuden ilmeen takia. Eivätkä korviahuumaavat shaibu, shaibu -huudot vähennä kiinnostusta yhtään.

Minusta Suomen pelistä puuttuu tällä hetkellä juuri se, mikä Venäjällä toimii erinomaisesti: one-timerit poikittaissyötöistä. Suomi ei saa edes ylivoimalla rakennetuksi sellaista maalivahdille inhottavaa, terävää poikittaissyöttöä, josta kiekko on "helppo" laittaa sisään. Ja muutenkin ylivoima suorastaan huutaa rightin puolen kaveria takatolpalle. Minusta liian usein on nähty niitä piiiiiitkän oman kuljetuksen jälkeen rätkäistyjä vetoja vastustajan molarin syliin.

Suomalaisessa jääkiekossa on jo pitkään mun mielestä näkynyt, ettei enää ole sellaisia kavereita, jotka elävät maaleista ja maalinteosta. Osataan kaikkea hyvin, muttei mitään erinomaisesti. Onkohan vieläkin suurimmalla osalla junnuvalmentajista teesinä, että pitää päästää vähemmän maaleja kuin vastustaja?

Omien kokemusteni mukaan ainakin futiksessa peli muuttuu huomattavasti, kun harjoittelua aletaan suunnittelemaan ja pelikirjaa laatimaan sen pohjalta, miten tehdään enemmän maaleja kuin vastustaja. Eli siirrytään defensiivisestä ajattelusta offensiiviseen. Asiat ei tietysti ole ihan noin yksinkertaisia, mutta noin niin kuin laajemmin ajatellen.

Jouni kirjoitti...

Tulosveikkausta kehiin: Rossija vie välierän 3-2.

Jouni kirjoitti...

Vikaan meni, muttei jostain syystä harmita yhtään. ;)