Joku raja

Ohjaaja Katariina Lillqvistin Uralin perhonen -animaatioelokuvasta ryöpsähtänyt keskustelu alkaa hetki hetkeltä muistuttaa yhä enemmän taannoista Muhammed-pilakuvista käytyä kiivailua. Aamulehti ja Ilta-Sanomat ovat taitavilla vastakkainasetteluilla rakentaneet asetelmasta samanlaisen sananvapaus vastaan pyhät arvot -kiistan, jossa toinen osapuoli peräänkuuluttaa taiteeseen olennaisesti kuuluvaa oikeutta tarkastella asioita yllättävistä ja provosoivistakin näkökulmista, toiset taas vaativat, että kyllä se raja sentään johonkin on vedettävä. Kuten asiaan Mannerheimin suhteen kuuluu, sotaveteraanit on vedetty näkyvästi mukaan, puhuipa tämän suureksi osaksi jo manan majoille siirtyneen ryhmän puhetorveksi nostettu Mannerheim-ristin ritari Pentti Iisalo jopa "haudoissa kääntymisestä".

Mannerheimin homoseksuaalisuudella spekulointi on jo pitkään ollut suosittu suomalainen ajanviete, vaikka osa kansalaisista tällaiset ajatusleikit täysin kerettiläisinä ja suoranaisina pyhänhäväistyksinä ankarasti tuomitseekin. Väittäisin rankempiakin Mannerheim-tulkintoja nähdyn, vaikkapa kirjailija Juha Seppälän loisteliaassa Suomen historia -teoksessa (1998).

Aiheesta herneet nenäänsä vetäneille taiteen vapaa tulkinnallisuus ja intertekstuaalisuus eli vuorovaikutus ja -puhelu muiden aiheesta esitettyjen puheenvuorojen kanssa vaikuttavat olevan täysin tuntemattomia ilmiöitä, tai ainakin sellaisia, joita ei saa Mannerheimin kyseessä ollessa käyttää. Kun tiedotusvälineet ovat köyttä tarjonneet, ovat Mannerheim-kuvan koskemattomuutta ja pyhyyttä varjelevat tahot siihen mielihyvin tarttuneet. Nyt ollaan sitten siinä tilanteessa, että taiteen sallittujen ilmaisukeinojen rajoja ovat meille opettamassa puolustusvoimien ex-komentaja Gustav Hägglund ja ylipormestari Raimo Ilaskivi. "Saisi hävetä", totesi Hägglund ohjaajalle, Ilaskivi puolestaan vaati tekijöiden "päitä pölkylle" (ainakin toistaiseksi sentään vielä kuvaannollisesti) ja "mediassa kaiken kansan nähtäväksi". Totesipa Hägglund asemansa tuomalla arvovallalla vielä senkin, että tuskin Mannerheim sentään helvettiin joutui, niin kuin animaatiossa esitetään.

Jo klassiseksi argumentiksi on muodostunut todeta jotakin siihen suuntaan, että jos Neuvostoliiton suurhyökkäystä ei olisi torjuttu kesällä 1944, ei näidenkään hihhuleiden ja kulttuurivasurien tarvitsisi täällä edistyksellisiä mielipiteitään esitellä, ja että mielipiteenvaihto vieläpä todennäköisesti tapahtuisi venäjän kielellä. Tähän voisi varovana vastahuomautuksena todeta, että kai sentään pahimmat vaaran vuodet jo alkavat olla takana päin, kun Puna-armeijan syksyllä 1944 valtaansa alistamat baltitkin ovat jo olleet 17 vuotta itsenäisiä ja viro, latvia ja liettua ovat tätä nykyä EU:n virallisia kieliä.

Jokaisella on oikeus näkemykseensä, niin Lillqvistillä, Hägglundilla, Iisalolla kuin Ilaskivelläkin. Sen sijaan siinä vaiheessa, kun aletaan vaatia toisia sulkemaan suunsa, on syytä hälytyskellojen alkaa soida. Vähän provosoiden voisi kehottaa niitä, jotka nyt ovat syvällä rintaäänellä syyttämässä Lillqvistiä ja muita historiallisen ikonien suhteen taiteellisia vapauksia ottaneita "historian vääristelystä", miettimään oikein tarkkaan ja hartaasti, minkä puolesta kesällä 1944 lopulta oikein taisteltiin. Väittäisin, että aika selkeästi enemmän siellä kamppailtiin Lillqvistin sanan- ja mielipiteenvapauden puolesta kuin sen hyväksi, että Ilaskivi, Hägglund, Iisalo tai kukaan muukaan saisi tulevaisuudessa määrätä oikeaoppisten näkemysten sisällön sekä sallitun kritiikin ja huumorin rajat. Viimeksi mainittu taisi olla enemmän silloisen vastustajan erikoisalaa.

YLEä on kiistassa kovasti syytetty siitä, että se on ollut resursseillaan tukemassa suurimman suomalaisen muistoa häpäisevän tuotoksen tekoa. Kritiikki pitää sisällään ajatuksen siitä, että on olemassa "oikeata taidetta", johon kansallisen yleisradioyhtiön tulisi roponsa sijoittaa. Tätäkin ajatusta jalostaessa hyviä historiallisia esikuvia voisi hakea Moskovan ja Berliinin suunnilta. Itse olen sen verran optimisti, etten usko suomalaisen elämänmuodon, kansallisen olemassaolon ja itsetunnon olevan niin heikoissa kantimissa, että sen pönkittämiseksi tarvittaisiin mitään yhtä ainoaa oikeaa patrioottista tarinaa maan historiasta, vaikka sellaisen perään tässäkin keskustelussa kovasti on haikailtu.

Lillqvist ja hänen kriitikkonsa eivät loppujen lopuksi taida käydä edes samaa keskustelua. Isänmaallisuuden ja suhteellisuudentajun mahdollisia kitkapintoja voi miettiä vaikkapa Lillqvstin seuraavaa kommentia vasten:

Absurdeinta taistossa on se tosiseikka, että ylintä esivaltaa edustava raskaan sarjan haukka käy täysin vakavissaan 30-senttisen, raudasta ja paperimassasta rakennetun surrealistisen nuken kimppuun.

Ilmaisuvapauteen kuuluu oikeus esittää sellaisiakin mielipiteitä, jotka joidenkin toisten mielestä voivat olla epämiellyttäviä ja täysin vääriäkin. Tähän oikeuteen eivät muodosta poikkeusta sen paremmin marsalkat kuin profeetatkaan, ja hyvä niin.

Uhrien vastuu

Yksi näkyvimmistä, kuuluvimmista ja epämiellyttävimmistä länsimaisista ja sitä kautta suomalaisistakin ilmiöistä on jatkuvasti käynnissä oleva kilpailu uhrin statuksesta. Media on pullollaan omaa uhriuttaan mainostavia ihmisryhmiä ja yksilöitä, ja joka päivä kilpailuun ilmoittautuu uusia innokkaita osallistujia. Konkreettisen sorron ja väkivallan uhreja on tietysti aina ollut ja tulee olemaan, mutta tässä trendiuhriudessa on kysymys jostain muusta, jostakin tulkinnanvaraisemmasta, jostakin, jota on vaikeaa todentaa, mutta samalla myös kiistää. Syrjintää, häirintää, ahdistelua, kiusaamista, rakenteellista sortoa, väheksyntää, alentuvaa kohtelua, alistamista, käsittelemättömiä traumoja, kärsimystä, you name it.

Ei mene viikkoa ilman, etteikö joku julkkistaivaan laskeva tähti hakisi uralleen uutta nostetta paljastamalla iltapäivä- tai aikakauslehdelle antamassaan haastattelussa olleensa joko koulukiusattu tai joutuneensa sukupuolisen häirinnän kohteeksi. Juttua ryyditetään osuvilla kuvilla, jossa kovia kokenut julkisuuden henkilö traumojensa läpikäynnistä herkistyneenä katsoo vetoavasti kameraan kostein silmin. Poliittisen kalastelun alalla alkuvuoden kovinta valuuttaa ovat kokemukset seksuaalisesta ahdistelusta.

Useimmiten näiden kokemusten yhteisenä nimittäjänä on se, ettei niiden tueksi joko ajan kulumisen, häirinnän luonteen, asian yleisen arkaluontoisuuden, salailun tai suoranaisen vaikenemisen salaliiton vuoksi voida esittää konkreettisia todisteita. Tämän asiantilan kätevänä kääntöpuolena on se, ettei niitä siten voida varmuudella osoittaa sepitetyiksikään. Uhri on uhrin statukseensa oikeutettu, kunnes toisin todistetaan, ja kuka nyt ryhtyisi lyötyä lyömään evidenssiä peräämällä. Tekijät pidetään kasvottomina ja nimettöminä, ei sen vuoksi, että heitä ei haluttaisi tai voitaisi yksilöidä, vaan siksi, että uhri pelkää joutuvansa eskaloidun häirinnän tai suoranaisen koston kohteeksi.

Syytös heitetään ilmoille ja se kohdennetaan osoittamalla tiettyyn suuntaan, mutta ei liian tarkasti. Seksuaalisesta ahdistelusta syytettyjä mieskansanedustajia nimetessään Hesari rikkoi yhtä urhitaktiikan perussäännöistä: älä kuvaile sortokokemustasi niin tarkoin, että tarinasi pystyttäisiin aukottomasti tarkastamaan ja osoittamaan todeksi tai keksityksi, tai yksilöi sortajiasi yksiselitteisellä tavalla tunnistettaviksi. Kun syyttävä sormi osoittaa riittävän tarkasti tiettyyn kohteeseen ja varsinkin jos nimiä mainitaan, syytetyille syntyy oikeus katsoa syyttäjänsä kortit. Todistamisen taakka siirtyy uhrina esiintyneen harteille ja yhtäkkiä onkin tosi kyseessä.

Taktisesti viisainta ja myös retorisesti tehokasta on esittää sortajat kasvottomina ja anonyymeinä, samaan aikaan kaikkialla mutta ei missään täsmällisesti läsnäolevina. Juuri tästä syystä erilaiset "rakenteellisen sorron" kertomukset ovat niin suosittuja. Uhriuden vaaliminen edellyttää taitoa tehdä sopivalla tavalla epämääräisiä yleistyksiä. Liika epämääräisyys tuhoaa yleistysten uskottavuuden ja puhuttelevuuden, liika täsmällisyys taas tekee ne alttiiksi vasta-argumenteille ja tarkistuslaskennoille. Kun syrjintää on kaikkialla ja jatkuvasti ja se kaiken lisäksi on kätkettyä, se kiillottaa entisestään urhin kärsimyksen jo valmiiksi kirkkaana hohtavaa kruunua. Taitavan retorikon käsissä se, ettei sorrosta ole mitään konkreettisia todisteita, kääntyy kaikkein vahvimmaksi osoitukseksi syrjinnän olemassaolosta ja voimasta.

Trendiuhrius ei ole mikään prosessi, jossa olisi alku ja loppu, vaan pysyvä tila, josta uhrina esiintyvä ei haluakaan pois. Julkinen uhrius on käyttökelpoista pääomaa, jonka avulla voidaan tavoitella monenlaisia päämääriä. Juuri tästä syystä uhriuden julkinen kyseenalaistaminen tai suhteelllistaminen herättää niin voimakkaita defenssireaktiota. Uhriudesta ei haluta tinkiä tai luovuttaa senttiäkään, koska se väistämättä merkitsisi neuvotteluasemien heikkenemistä.
Julkinen uhrius on politiikkaa ja mielikuvamarkkinointia, silloinkin, kun se on totta. Uhriuden esiintuomisella tavoitellaan yleisön sympatioita ja lähtökohtaista etulyöntiasetelmaa kamppailuissa rajallisista resursseista, mitä ne sitten yksittäisissä tapauksissa ovatkin. Uhrikokemuksilla voidaan selittää omia virheitä ja epäonnistumisia sekä vaatia erityiskohtelua. Uhrius nostaa kynnystä tarkastella yksilöä tai ryhmää kriittisesti, usein nostaa sen kokonaan arvostelun yläpuolellekin. Kritiikki voidaan torjua väittämällä sen vievän huomion kaikkein tärkeimmästä eli urhin kokemasta sorrosta.

Uhrin status on tavoiteltu, koska siihen liittyvät kärsimykset tekevät kantajastaan ylevämmän. Uhrius on väline oman moraalisen ylemmyydeen alleviivaamiseen; sääli kääntyy myötätunnoksi, myötätunto ihailuksi. Uhrius esitetään sankaruutena, ei tekemisen vaan kestämisen kautta. Uhriuden ei tarvitse olla monumentaalista, jo pelkkä "loukatuksi" tuleminenkin antaa mukavaa nostetta. Erilaista ja eri ryhmiin kohdistuvaa tunteiden, maineen tai kunnian "loukkaamista" näyttääkin tapahtuvan päivittäin.

Mitä teki osa Hesarin irstailusta syyttämistä miesedustajista? Heittäytyivät tietenkin julkisuudessa uhreiksi ja valittelivat menetettyjä yöuniaan, järkkynyttä terveyttään ja epämiellyttävän julkisuuden aiheuttamia monenmoisia kärsimyksiä itselleen ja lähipiirilleen. "Kalapuikkosektori" pyrki repimään positiivista imagonlisää samasta poliittisten säälipisteiden laarista, jossa vain hetkeä aikaisemmin olivat mellastaneet kroonisia ahdistelukokemuksiaan toitottaneet naisparlamentaarikot.

Nykyjulkisuudessa uhriudesta on tullut eräänlainen suoja-alue, jonne kilvan pyritään, koska siellä säännöt ovat väljemmät ja arvostelukriteerit lempeämmät. Uhrikokemuksien julkista tilittämistä pidetään ihailtavana rohkeutena, ja usein vuodatetut nyyhkytarinat tarjoillaan yleisölle karvoineen päivineen, ilman tarkistuksia ja suhteuttamista, kyseenalaistamisesta puhumattakaan. Vallitsevassa ilmapiirissä ei tule kysymykseenkään, että traumoistaan ja kokemastaan sorrosta julkisuudessa avautuvaa henkilöä tai ryhmää syytettäisiin säälin kerjäämisestä ja valittamisesta, puhumattakaan siitä, että esitettäisiin kriittisiä kysymyksiä näiden kertomusten todenmukaisuudesta.

Ei ole tavatonta, että julkisuudessa totuutena tarjoiltu uhrius lähemmässä tarkastelussa osoittautuu liioitelluksi tai jopa täysin sepitetyiksi. Uhrius tuo mukanaan sympatioita, ympäristön tukea ja mahdollisesti myös rahallisia etuuksia, ehkäpä julkisuuttakin, mikä tekee siitä identiteettinä puoleensavetävän. Omaan kohtaloonsa tyytymätön yksilö saattaa kehitellä epäonnistumistensa syiksi erilaisia harhakuvitelmia ja lopulta myös oppia uskomaan niihin täytenä totena. Uhrius toimii sopivassa tilanteessa myös kätevänä poliittisena tai muuna lyömäaseena.

Sepitetty uhrius, todellisten urhikokemusten liioittelu ja henkilökohtaisen tai ryhmäidentiteetin rakentaminen uhrina olemisen ympärille ovat pohjimmiltaan keinoja välttää omia vastuuta ja velvollisuuksia. Kärsimystensä kautta uhri kohoaa tilivelvollisuuden yläpuolelle. Riittävän pitkälle vietynä kilvoittelu uhrin statuksesta johtaa tilanteeseen, jossa älyllisen dialogin sijaan keskitytään syyllisten etsimiseen, vainoharhaisten syytösten ympäriinsä roiskimiseen ja omaa passiivisuutta oikeuttavien tekosyiden keksimiseen.

Karsintasarja 1944

Erkki Tuomioja oli iltapäivälehden mukaan nimennyt Tali-Ihantalan torjuntavoiton myytiksi, perusteella, että jos Stalin olisi halunnut Suomeen tulla, niin kyllä hän olisi tullut myös. Jukka Kemppinen tuntuu ajatuksesta jonkin verran närkästyneen ja kommentoi sitä omassa blogissaan. Kemppinen esittää keskeiset vasta-argumentit ansiokkaasti ja mukavana pakettina. Itse luulen ymmärtäneeni, mitä Tuomioja ajoi takaa, ja tuo Kemppisen luonnehdinta ex-ulkoministerin ajatuksista "inhottavina" ampui mielestäni hieman yli. Vastaavia näkemyksiä ovat esittäneet muutkin historian asiantuntijat. Kemppiselle särähti sana "myytti", jonka hän katsoi sisältävän ajatuksen siitä, ettei tulkinta pohjimmiltaan pidä paikkaansa.

Itse ymmärrän myytin kuitenkin pikemminkin niin, että se on tulkinta, jonka suhteen ei enää ole niin väliä, onko se "totta" vai ei, koska sen yleinen merkitys yhteisössä on kasvanut niin painavaksi. Ihan riippumatta siitä, pitääkö myytti paikkansa vai ei, se puhuttelee ihmisiä jollakin syvemmällä tasolla ja tuo ilmi heidän tärkeinä pitämiään arvoja. Myytin pohjana on aina tapahtunut todellisuus, joskin se voi taivutella ja muotoilla tätä todellisuutta tarpeen mukaan. Yhteisön jäsenet saattavat jopa täysin hyvin tietää sen, ettei myytti ole sataprosenttisen tarkka kuvaus tapahtuneesta, mutta se on heille sivuseikka, koska myytin todellinen tehtävä on jossain muualla kuin mahdollisimman tarkassa tapahtumakuvauksessa. Valhe ja myytti eivät kuitenkaan missään nimessä ole synonyymejä keskenään.

Suomalaisesta historiapolitiikasta paljon kirjoittanut professori Seppo Hentilä on todennut jatkosodan tulkintojen muuttuneen Suomessa radikaalisti 1990-luvun mittaan. NL:n suurhyökkäyksen ja miehityksen välttämistä alettiin kutsua torjuntavoitoksi, ja jatkosota kohotettiin talvisodan rinnalle osana moraalisesti puhdasta suomalaisen kansakunnan eksistentiaalista kamppailua ekspansionistista suurvaltanaapuria vastaan. Kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa tällaisella tulkinnalla oli vahvaa tilausta, jota professori Juha Siltala on osuvasti kuvannut "Suomen antikommunistisen menneisyyden markkina-arvon nousuksi". Historioitsijat tuottivat suuren määrän tähän uuteen tilanteeseen istuvia puheenvuoroja, ja "torjuntavoitosta" tuli yleisesti hyväksytty kesän 1944 tapahtumia kuvaava yleiskäsite. Professori Eino Jutikkala, joka aikanaan oli ollut tapahtumiin osallistumassakin, meni vielä asteen pidemmälle ja nimesi jatkosodan lopputuloksen Suomen kannalta "strategiseksi voitoksi".

Perinteisen päivämäärä- ja hyökkäyskäskyreferoinnin ohella Kemppisen edellämainitussa kirjoituksessa oli yksi erittäin oivaltava toteamus:

Myönnän että ”torjuntavoitto” on outo termi. Sellaisesta voi puhua esimerkiksi palloilulajeissa, joissa joukkue saa hävitä toiselle joukkueelle korkeintaan niin ja niin paljon voittaakseen turnauksen tai vaihtoehtoisesti välttääkseen putoamisen.

Myös Ihantalassa maaliero ratkaisi.

Jatkan Kemppisen ajatusta. Stalingradin taisteluun saakka Suomessa pelattiin mestaruudesta, joskin jatkuvasti sarjataulukossa alemmas kohti play off -viivaa valuen. Strategisen aloitteen siirryttyä itärintamalla Puna-armeijalle Suomi sitten putosi tuon viivan alapuolelle, ja joukkueen johto tajusi, että Kanada-malja oli karannut ulottumattomiin niin kuin myös muutkin mitalisijat. Tämän jälkeen taisteltiin enää SM-liigassa säilymisestä. Mestaruusjahtina alkanut kausi muuttui vähemmän glamoröösiksi ja katkeraksi kamppailuksi putoamispeikkoa vastaan.

Suomi oli kuin HIFK, joka syksyllä fantasioi Jokereita vastaan pelattavasta finaalisarjasta, vain havaitakseen keväällä vääntävänsä karsintapelejä Vaasan Sportia vastaan. Jos joukkueen johto olisi kesällä 1941 siirretty aikakoneella kolmea vuotta myöhempään tilanteeseen, olisi Tali-Ihantala näyttäytynyt heille suhteessa senhetkiseen tavoitteenasetteluun korkeintaan Mestis-joukkueesta jatkoajan jälkeisessä rangaistuslaukauskilpailussa otettuna 3-2 -voittona jos sinäkään. Ymmärrys tämän saavutuksen suuruudesta syntyi vasta vuosina 1943-45, osin vielä myöhemminkin.

Sarjapelien alkaessa Kanada-malja oli kolmen kannaksen raja ja Suur-Suomi. Kun joukkue jäi ulos pleijareista, kauden tavoitteeksi revisioitiin sarjapaikan eli itsenäisyyden pelastaminen. Kauden loppuvaiheissa kävi sitten ilmi, että tämän tavoitteen Suomi onnistui saavuttamaan, toisin kuin esimerkiksi Romania tai Unkari, jotka putosivat ja juuttuivat Mestikseen yli 40 vuodeksi, tai Viro, Latvia ja Liettua, joiden joukkueet lopetettiin kokonaan ja siirrettiin osaksi punakonetta.

Myöhemmin ja erityisesti Neuvostoliiton hajottua on sitten tullut tavaksi esittää, että lähdettäessä kauteen 1941 tavoitteena oli vain ja ainoastaan sarjapaikan säilyttäminen, ei suinkaan Kanada-malja. Kun muistaa, miten kallis kaudesta pelaajahankintojen ja loukkaantumisten muodossa lopulta tuli, tällainen jälkikäteinen rationalisointi on pelkästään ymmärrettävää. Joukkue oli jotenkin saatava motivoitua myös edessä olevaan melko lailla pysyvältä näyttävään jatkuvaan kamppailuun pudotuspeliviivan tuntumassa.

Mahalaskusta opittiin ja jatkossa uusiin kausiin lähdettiin huomattavasti varovaisemmilla tavoitteilla. Koko pelikirja meni uusiksi, pitkistä avauksista ja ylhäältä karvauksesta siirryttiin keskialueen sumputukseen ja pelin ajattelemiseen puolustuksen kautta. Ykkösketjun tähdet joutuivat pitkään pelikieltoon ja tilalle värvättiin kahden suunnan pelin taitajia ja puolustavia hyökkääjiä. Pelin painopisteen siirryttyä omalle kenttäpuoliskolle ketterän ja hyvin peliä lukevan maalivahdin merkitys nousi ensiarvoisen tärkeäksi, ja tässä suhteessa joukkue onnistui hankinnoissaan erinomaisesti. Uudet molarit torjuivat läpiajot ja poimivat pahankin maskin takaa tulleet laukaukset kopeiksi, ja ehtivät kaiken tulituksen keskellä vielä pitää koko muunkin joukkueen ankarassa ojennuksessa.

Kuva: Suomi voittaa vuonna 1978 alle 18-vuotiaiden EM-tittelin Jari Kurrin tehdessä jatkoaikamaalin Neuvostoliiton verkkoon.

Päivän tarjous

Muistan lapsena joskus fantasioineeni, millaista olisi, jos jäisi sulkemisajan jälkeen kauppaan eikä kukaan huomaisi mitään. Pari herraa, jotka tosin olivat kyllä töissä, toteuttivat tämän fantasian joulunpyhinä espoolaisessa K-Supermarket Aslakissa. Tuloksena ei ollut tyhjiä kaljapulloja, suoraan pötköstä syödyn lauantaimakkaran kuoria ja hiirtenkorville selailtuja miestenlehtiä, vaan jotain paljon luovempaa ja kekseliämpää: marketin alakerran varaston kuljetuslavoista alkava ja sisääntuloporttien luo suklaarasioihin päättyvä kuuden ja puolen minuutin dominoketju!

Kiinnittäkää huomiota eri tavaroiden kaatumisominaisuuksiin, dominopotentiaalin esiintyminen mm. eri mehupurkeissa vaihtelee suunnattomasti. Erityisen hilpeitä ovat loppukiriosuuden käynnistävät (4.08-4.48) hyvän matkaa toistasataa kaljalaatikkoa. Eläinystävällistä karhunkaatoa! Jos siis Espoon suunnalla joskus joulun jälkeen tölkki avatessa vähän roiskahti, ei kannata hermostua, kuohut olivat seurausta hyvästä ja jalosta projektista! Ja niin, löytyyhän saatteesta disclaimeri, jonka mukaan "no products were harmed during making of the movie"! Pakasteita, esim. kalapuikkoja, ei siis liene mukana ollut.