keskiviikkona, helmikuuta 20, 2008

Uhrien vastuu

Yksi näkyvimmistä, kuuluvimmista ja epämiellyttävimmistä länsimaisista ja sitä kautta suomalaisistakin ilmiöistä on jatkuvasti käynnissä oleva kilpailu uhrin statuksesta. Media on pullollaan omaa uhriuttaan mainostavia ihmisryhmiä ja yksilöitä, ja joka päivä kilpailuun ilmoittautuu uusia innokkaita osallistujia. Konkreettisen sorron ja väkivallan uhreja on tietysti aina ollut ja tulee olemaan, mutta tässä trendiuhriudessa on kysymys jostain muusta, jostakin tulkinnanvaraisemmasta, jostakin, jota on vaikeaa todentaa, mutta samalla myös kiistää. Syrjintää, häirintää, ahdistelua, kiusaamista, rakenteellista sortoa, väheksyntää, alentuvaa kohtelua, alistamista, käsittelemättömiä traumoja, kärsimystä, you name it.

Ei mene viikkoa ilman, etteikö joku julkkistaivaan laskeva tähti hakisi uralleen uutta nostetta paljastamalla iltapäivä- tai aikakauslehdelle antamassaan haastattelussa olleensa joko koulukiusattu tai joutuneensa sukupuolisen häirinnän kohteeksi. Juttua ryyditetään osuvilla kuvilla, jossa kovia kokenut julkisuuden henkilö traumojensa läpikäynnistä herkistyneenä katsoo vetoavasti kameraan kostein silmin. Poliittisen kalastelun alalla alkuvuoden kovinta valuuttaa ovat kokemukset seksuaalisesta ahdistelusta.

Useimmiten näiden kokemusten yhteisenä nimittäjänä on se, ettei niiden tueksi joko ajan kulumisen, häirinnän luonteen, asian yleisen arkaluontoisuuden, salailun tai suoranaisen vaikenemisen salaliiton vuoksi voida esittää konkreettisia todisteita. Tämän asiantilan kätevänä kääntöpuolena on se, ettei niitä siten voida varmuudella osoittaa sepitetyiksikään. Uhri on uhrin statukseensa oikeutettu, kunnes toisin todistetaan, ja kuka nyt ryhtyisi lyötyä lyömään evidenssiä peräämällä. Tekijät pidetään kasvottomina ja nimettöminä, ei sen vuoksi, että heitä ei haluttaisi tai voitaisi yksilöidä, vaan siksi, että uhri pelkää joutuvansa eskaloidun häirinnän tai suoranaisen koston kohteeksi.

Syytös heitetään ilmoille ja se kohdennetaan osoittamalla tiettyyn suuntaan, mutta ei liian tarkasti. Seksuaalisesta ahdistelusta syytettyjä mieskansanedustajia nimetessään Hesari rikkoi yhtä urhitaktiikan perussäännöistä: älä kuvaile sortokokemustasi niin tarkoin, että tarinasi pystyttäisiin aukottomasti tarkastamaan ja osoittamaan todeksi tai keksityksi, tai yksilöi sortajiasi yksiselitteisellä tavalla tunnistettaviksi. Kun syyttävä sormi osoittaa riittävän tarkasti tiettyyn kohteeseen ja varsinkin jos nimiä mainitaan, syytetyille syntyy oikeus katsoa syyttäjänsä kortit. Todistamisen taakka siirtyy uhrina esiintyneen harteille ja yhtäkkiä onkin tosi kyseessä.

Taktisesti viisainta ja myös retorisesti tehokasta on esittää sortajat kasvottomina ja anonyymeinä, samaan aikaan kaikkialla mutta ei missään täsmällisesti läsnäolevina. Juuri tästä syystä erilaiset "rakenteellisen sorron" kertomukset ovat niin suosittuja. Uhriuden vaaliminen edellyttää taitoa tehdä sopivalla tavalla epämääräisiä yleistyksiä. Liika epämääräisyys tuhoaa yleistysten uskottavuuden ja puhuttelevuuden, liika täsmällisyys taas tekee ne alttiiksi vasta-argumenteille ja tarkistuslaskennoille. Kun syrjintää on kaikkialla ja jatkuvasti ja se kaiken lisäksi on kätkettyä, se kiillottaa entisestään urhin kärsimyksen jo valmiiksi kirkkaana hohtavaa kruunua. Taitavan retorikon käsissä se, ettei sorrosta ole mitään konkreettisia todisteita, kääntyy kaikkein vahvimmaksi osoitukseksi syrjinnän olemassaolosta ja voimasta.

Trendiuhrius ei ole mikään prosessi, jossa olisi alku ja loppu, vaan pysyvä tila, josta uhrina esiintyvä ei haluakaan pois. Julkinen uhrius on käyttökelpoista pääomaa, jonka avulla voidaan tavoitella monenlaisia päämääriä. Juuri tästä syystä uhriuden julkinen kyseenalaistaminen tai suhteelllistaminen herättää niin voimakkaita defenssireaktiota. Uhriudesta ei haluta tinkiä tai luovuttaa senttiäkään, koska se väistämättä merkitsisi neuvotteluasemien heikkenemistä.
Julkinen uhrius on politiikkaa ja mielikuvamarkkinointia, silloinkin, kun se on totta. Uhriuden esiintuomisella tavoitellaan yleisön sympatioita ja lähtökohtaista etulyöntiasetelmaa kamppailuissa rajallisista resursseista, mitä ne sitten yksittäisissä tapauksissa ovatkin. Uhrikokemuksilla voidaan selittää omia virheitä ja epäonnistumisia sekä vaatia erityiskohtelua. Uhrius nostaa kynnystä tarkastella yksilöä tai ryhmää kriittisesti, usein nostaa sen kokonaan arvostelun yläpuolellekin. Kritiikki voidaan torjua väittämällä sen vievän huomion kaikkein tärkeimmästä eli urhin kokemasta sorrosta.

Uhrin status on tavoiteltu, koska siihen liittyvät kärsimykset tekevät kantajastaan ylevämmän. Uhrius on väline oman moraalisen ylemmyydeen alleviivaamiseen; sääli kääntyy myötätunnoksi, myötätunto ihailuksi. Uhrius esitetään sankaruutena, ei tekemisen vaan kestämisen kautta. Uhriuden ei tarvitse olla monumentaalista, jo pelkkä "loukatuksi" tuleminenkin antaa mukavaa nostetta. Erilaista ja eri ryhmiin kohdistuvaa tunteiden, maineen tai kunnian "loukkaamista" näyttääkin tapahtuvan päivittäin.

Mitä teki osa Hesarin irstailusta syyttämistä miesedustajista? Heittäytyivät tietenkin julkisuudessa uhreiksi ja valittelivat menetettyjä yöuniaan, järkkynyttä terveyttään ja epämiellyttävän julkisuuden aiheuttamia monenmoisia kärsimyksiä itselleen ja lähipiirilleen. "Kalapuikkosektori" pyrki repimään positiivista imagonlisää samasta poliittisten säälipisteiden laarista, jossa vain hetkeä aikaisemmin olivat mellastaneet kroonisia ahdistelukokemuksiaan toitottaneet naisparlamentaarikot.

Nykyjulkisuudessa uhriudesta on tullut eräänlainen suoja-alue, jonne kilvan pyritään, koska siellä säännöt ovat väljemmät ja arvostelukriteerit lempeämmät. Uhrikokemuksien julkista tilittämistä pidetään ihailtavana rohkeutena, ja usein vuodatetut nyyhkytarinat tarjoillaan yleisölle karvoineen päivineen, ilman tarkistuksia ja suhteuttamista, kyseenalaistamisesta puhumattakaan. Vallitsevassa ilmapiirissä ei tule kysymykseenkään, että traumoistaan ja kokemastaan sorrosta julkisuudessa avautuvaa henkilöä tai ryhmää syytettäisiin säälin kerjäämisestä ja valittamisesta, puhumattakaan siitä, että esitettäisiin kriittisiä kysymyksiä näiden kertomusten todenmukaisuudesta.

Ei ole tavatonta, että julkisuudessa totuutena tarjoiltu uhrius lähemmässä tarkastelussa osoittautuu liioitelluksi tai jopa täysin sepitetyiksi. Uhrius tuo mukanaan sympatioita, ympäristön tukea ja mahdollisesti myös rahallisia etuuksia, ehkäpä julkisuuttakin, mikä tekee siitä identiteettinä puoleensavetävän. Omaan kohtaloonsa tyytymätön yksilö saattaa kehitellä epäonnistumistensa syiksi erilaisia harhakuvitelmia ja lopulta myös oppia uskomaan niihin täytenä totena. Uhrius toimii sopivassa tilanteessa myös kätevänä poliittisena tai muuna lyömäaseena.

Sepitetty uhrius, todellisten urhikokemusten liioittelu ja henkilökohtaisen tai ryhmäidentiteetin rakentaminen uhrina olemisen ympärille ovat pohjimmiltaan keinoja välttää omia vastuuta ja velvollisuuksia. Kärsimystensä kautta uhri kohoaa tilivelvollisuuden yläpuolelle. Riittävän pitkälle vietynä kilvoittelu uhrin statuksesta johtaa tilanteeseen, jossa älyllisen dialogin sijaan keskitytään syyllisten etsimiseen, vainoharhaisten syytösten ympäriinsä roiskimiseen ja omaa passiivisuutta oikeuttavien tekosyiden keksimiseen.

14 kommenttia:

meri kirjoitti...

eriomainen teksti. tämän haluan tatuoida aivopoimuihini.

Vasarahammer kirjoitti...

Alle minuutin satunnaisotannalla päivän Iltalehdestä löytyi taas yksi uhri. Äitiyslomalla olevia naiskansanedustajia "syyllistetään".

Syyllistetty

Tapsa P kirjoitti...

Mutta entäpä sitten, kun todella olet uhri - vaikkapa raiskauksen uhri - ja vastapuolen asianajaja lataa tuollaisen puolustus- ja syytössaarnan.

Etenkin lapsiuhrit ovat aina vaarassa mennä pesuveden mukana.

Anonyymi kirjoitti...

Ei tämä uhrius pelkästään yksilöihin liity. Esimerkiksi kehitysmaissa eläväthän ovat kollektiivisesti "länsimaiden" uhreja. Jostain kumman syystä myös suomalaiset (kollektiivisena ryhmänä) ovat muka jollain tavoin "riistäneet" joitakin kehitysmaita, minkä vuoksi maksamme velkaa ottamalla pakolaisia ja jakamalla kehitysapua.

Ja myös tässä kritisointi on mahdotonta: olet natsi tai vähintään rasisti (joka tietenkin on lähes yhtä paha asia kuin ihmisarvon menettäminen).

Mielenkiintoinen artikkeli valkoisen miehen taakasta:
http://www.halla-aho.com/scripta/mietteita_kansainvaelluksesta.html

Anonyymi kirjoitti...

Ja olisiko muuten mahdollista, että tällaista uutisoitaisiin esimerkiksi Suomessa:
http://www.youtube.com/watch?v=xYAm9Gv-Zcc

Ja mitäs muuten Hesarin juttujen perusteella olette Kosovosta mieltä? Linkki:
http://lamar.colostate.edu/~grjan/kosovohistory.html

Simon Elo kirjoitti...

Yritätkö kalastella säälipisteitä väittämällä olevasi uhrikulttuurin uhri? ;)

Antti Leppänen kirjoitti...

Aivan kuin osallistuisit tällä jutulla Maciej Zaremban DN:n artikkelisarjallaan Ruotsissa nostattamaan keskusteluun, mutta ehket vielä sitä ole lukenut.
Sarjan ensimmäisessä artikkelissa Först kränkt vinner on linkit myös muihin osiin. (Jutun herättämää huomiota ja myös Ruotsin blogistiikan vilkkautta kuvaa se, että sillä on tällä haavaa 198 Twingly-linkkiä.)

Johan Stjernberg kirjoitti...

Muistatko vielä historiallista tapausta ennen Lahden kisoja, missä liuta Hiihtoliiton johtoon kuuluvia urheilumielisiä; joukossa Esko Aho, Matti Louekoski, Marjo Matikainen-Kallström; oikeudessa todettiin kärsineen henkisesti puolentoista miljoonan markan edestä STT:n päätoimittaja Kari Väisäsen todistamattomien dopingsyytösten takia. Tästäkö lähti liikkeelle mainitsemasi uhrirumba? Ja johan on markkinat, kun jopa tenniksen pelaaminen on niin arkaluontoinen asia erään poliitikon mielestä että sen paljastuminen aihettaa sen kaltaista henkistä kärsimystä että oitis on tehtävä rikosilmoitus.

Vasarahammer kirjoitti...

Tuossa Hiihtoliiton vahingonkorvausoikeudenkäynnissä yksityiset Hiihtoliiton luottamushenkilöt hakivat STT:ltä korvauksia, koska Hiihtoliitto ei organisaationa lain mukaan voinut näin tehdä.

STT:n juttu perustui virheellisille todisteille eivätkä Lahden tapahtumat vuonna 2001 tuota asiaa muuta.

Jukka Kemppinen kirjoitti...

Onnitteluni, Jokisipilä.

Todella tärkeä teksti.

Alla viitattu Dagens Nyheterin juttusarja on sekin todella hurja.

Jussi kirjoitti...

Saul Bellow väitti Kierkegaardin tarkoittaneen, että totuus on menettänyt voimansa ihmisiin nähden ja että siksi hirvittävän tuskan ja pahan täytyy opettaa se ihmisille uudestaan.

Siis, että helvetin ikuisten rangaistusten pitää saada takaisin todellisuutensa, ennen kuin ihmiskunta voi jälleen vakavoitua.

Jäin hetkeksi miettimään tuota vakavoitumista, mutta siis...

että siis turvalliset ja mukavat
ns tavalliset ihmiset mielellään leikittelevät kriiseillä, vieraantumisilla, apokalypseillä ja kaikenlaisella epätoivolla.

että nuo edellä mainitut ovat jostakin saaneet päähänsä, että elämme tuomittua aikaa.

että ihmiset pelottelevat toisiaan eräänlaisen moraalisen harjoittelun ajamina.

että suuri joukko ihmisiä ihannoi ja puolustaa kärsimystä, koska he kuvittelevat samalla, että he sillä tavalla pysyvät lojaaleina sivistykselle.

että henkinen ympyrä kiertyy umpeen ihmisen elinaikana.

että ihminen viimeisinä hetkinään pystyy käyttämään kärsimystä hyväkseen jollakin tavalla ja että hän siksi voi kuolla kirkastuneena.


Vaikka


tavallisemmin kärsimys rusentaa ihmiset

tuhoaa heidät, eikä kirkasta mitään.

että useimmat ihmiset kadottavat itsensä niin, että heidän kuolemansa on pelkästään täydellinen tappio

*

Ihmisillä on voimakas mielikuvitus, kyky uneksia ja he rakentavat helposti kovin itseriittoisia kuvitelmia...

että he turvautuvat joskus kärsimykseen, häiritäkseen omaa autuuttaan

testaavat itseään, jotta tietäisivät olevansa valveilla.

sellaiselle kärsimykselle ei todellakaan voi vaatia minkäänlaista moraalista arvoa!


että kärsimystä ei pidä tulkita kenellekään

että ihmisen käsitys tuskasta on päässyt liiaksi hienostumaan....

Anonyymi kirjoitti...

Kaikki ihmiset törmäävät joihinkin luettelemistasi asioista itsessään. Eikä se tee meistä säälittäviä tapauksia. Mekanismi opitaan varhain ja se lienee ollut myös yksi syy siihen että meitä on 6 miljardia, eikä paljon vähemmän. Naapurin itkevä lapsi käyttää parhaillaan loukatuksitulemistaan sosiaalisena uhripodiumina omien tunteidensa tai oman tuntonsa ilmaiseen.

Anonyymi kirjoitti...

oma lukunsa ovat sitten nämä toisten puolesta loukkaantuvat. Esim. sotaveteraanien "tiedetään" loukkaantuvan milloin mistäkin.

me ollaan koskiveneitä kaikki kirjoitti...

Noin sakea vuodatus "sepitettyä uhriutta" vastaan jättää vähän sellaisen maun, että maailmassa ei todellisia uhreja olekaan.

Veikkaanpa kuitenkin, että jos Jokisipilä sanoisi nykysuomalaisten suhtautumisen viime sotiin ja YYA-aikaan olevan teennäistä uhrivalitusta ja alhaista pisteiden keruuta säälimarkkinoilla, niin vastalauseiden myrsky olisi loputon.

Tai että sotamuistelot tippa linssissä ovat vain harhakuvitelmaa, johon trendiuhrit ovat lopulta itsekin hurahtaneet uskomaan. Uhrin asemaa ja sen suomaa suoja-aluetta niillä vain tavoitellaan, jotta saataisiin etua ja lyömäaseita kamppailuun rajallisista resursseista - ja jotta omia virheitä ei käsiteltäisi kriittisesti.

Mannerheimin korsetinkäyttökin riennetään äkkiä selittämään kunniallseksi uhriuden kautta: hänen selkänsähän oli niin kovin kipeä.

Yksi ero, joka Jokisipilän kirjoituksessa jäi huomiotta, oli "kalapuikkosektorin" saama kohtelu verrattuna "naisparlamentaarikkoihin". Kalapuikkoja nimittäin syytettiin turhasta valituksesta ja säälin keräilystä, naisia ei. Samoin kävi Arno Kotrolle, kun hän taannoin julkaisi "miesasialiikkeen manifestinsa". Pidettiinhän sitäkin eräillä tahoilla aika suorasukaisesti munattomien valittajamiesten turhana narinana.

Puoluejärjestelmäkin perustuu kaiketi uhriuteen. "Oikeassa olevat" järjestyvät omaksi puolueekseen, koska "väärässä olevat" eivät aja uhrien aseman parantamista. Kokoomuslaiset ovat SAK:n ja verojen uhreja. Demarit ovat työnantajien ja riiston uhreja. Kepulaiset ovat EU:n ja tukiaisia vastustavien kaupunkilaisten uhreja. Vihreät ovat ydinvoiman uhreja.
jne.

Ja yleensä kuka tahansa, joka on eri mieltä ja kritisoi jotakin, on kritisoimansa asian uhri.

Seurauksena voisi periaatteessa olla keskustelun kaikkinainen lopahtaminen, koska kukaan ei enää uskalla sanoa mitään, jotta ei leimautuisi noloksi tanjasaarelaksi. Mutta silloin oltaisiin taas keskustelemattomuuden uhreja, joten sitäkään kautta ei päästä eroon ikuisesta noidankehästä.

Itse suhtaudun epäilevästi väitteeseen, että uhripuhe olisi nykyajan tuotetta. Varmaankin melkein mikä tahansa uskonsota tai kostonkierre on historiassa perusteltu "uhrit vastaan sortajat" -periaatteella. Voi tietenkin olla, että nykyaika on lisännyt tilaisuuksia ja foorumeita tuon metodin käytölle.

Jonkin ilmiön yleisyys ja sitkeys ihmisten käyttäytymisessä ei tietenkään pakota ketään pitämään kyseisestä ilmiöstä, mutta inhimilliseksi ja suhteellisen väistämättömäksi piirteeksi se on kuitenkin tunnustettava.