Uhrien vastuu

Yksi näkyvimmistä, kuuluvimmista ja epämiellyttävimmistä länsimaisista ja sitä kautta suomalaisistakin ilmiöistä on jatkuvasti käynnissä oleva kilpailu uhrin statuksesta. Media on pullollaan omaa uhriuttaan mainostavia ihmisryhmiä ja yksilöitä, ja joka päivä kilpailuun ilmoittautuu uusia innokkaita osallistujia. Konkreettisen sorron ja väkivallan uhreja on tietysti aina ollut ja tulee olemaan, mutta tässä trendiuhriudessa on kysymys jostain muusta, jostakin tulkinnanvaraisemmasta, jostakin, jota on vaikeaa todentaa, mutta samalla myös kiistää. Syrjintää, häirintää, ahdistelua, kiusaamista, rakenteellista sortoa, väheksyntää, alentuvaa kohtelua, alistamista, käsittelemättömiä traumoja, kärsimystä, you name it.

Ei mene viikkoa ilman, etteikö joku julkkistaivaan laskeva tähti hakisi uralleen uutta nostetta paljastamalla iltapäivä- tai aikakauslehdelle antamassaan haastattelussa olleensa joko koulukiusattu tai joutuneensa sukupuolisen häirinnän kohteeksi. Juttua ryyditetään osuvilla kuvilla, jossa kovia kokenut julkisuuden henkilö traumojensa läpikäynnistä herkistyneenä katsoo vetoavasti kameraan kostein silmin. Poliittisen kalastelun alalla alkuvuoden kovinta valuuttaa ovat kokemukset seksuaalisesta ahdistelusta.

Useimmiten näiden kokemusten yhteisenä nimittäjänä on se, ettei niiden tueksi joko ajan kulumisen, häirinnän luonteen, asian yleisen arkaluontoisuuden, salailun tai suoranaisen vaikenemisen salaliiton vuoksi voida esittää konkreettisia todisteita. Tämän asiantilan kätevänä kääntöpuolena on se, ettei niitä siten voida varmuudella osoittaa sepitetyiksikään. Uhri on uhrin statukseensa oikeutettu, kunnes toisin todistetaan, ja kuka nyt ryhtyisi lyötyä lyömään evidenssiä peräämällä. Tekijät pidetään kasvottomina ja nimettöminä, ei sen vuoksi, että heitä ei haluttaisi tai voitaisi yksilöidä, vaan siksi, että uhri pelkää joutuvansa eskaloidun häirinnän tai suoranaisen koston kohteeksi.

Syytös heitetään ilmoille ja se kohdennetaan osoittamalla tiettyyn suuntaan, mutta ei liian tarkasti. Seksuaalisesta ahdistelusta syytettyjä mieskansanedustajia nimetessään Hesari rikkoi yhtä urhitaktiikan perussäännöistä: älä kuvaile sortokokemustasi niin tarkoin, että tarinasi pystyttäisiin aukottomasti tarkastamaan ja osoittamaan todeksi tai keksityksi, tai yksilöi sortajiasi yksiselitteisellä tavalla tunnistettaviksi. Kun syyttävä sormi osoittaa riittävän tarkasti tiettyyn kohteeseen ja varsinkin jos nimiä mainitaan, syytetyille syntyy oikeus katsoa syyttäjänsä kortit. Todistamisen taakka siirtyy uhrina esiintyneen harteille ja yhtäkkiä onkin tosi kyseessä.

Taktisesti viisainta ja myös retorisesti tehokasta on esittää sortajat kasvottomina ja anonyymeinä, samaan aikaan kaikkialla mutta ei missään täsmällisesti läsnäolevina. Juuri tästä syystä erilaiset "rakenteellisen sorron" kertomukset ovat niin suosittuja. Uhriuden vaaliminen edellyttää taitoa tehdä sopivalla tavalla epämääräisiä yleistyksiä. Liika epämääräisyys tuhoaa yleistysten uskottavuuden ja puhuttelevuuden, liika täsmällisyys taas tekee ne alttiiksi vasta-argumenteille ja tarkistuslaskennoille. Kun syrjintää on kaikkialla ja jatkuvasti ja se kaiken lisäksi on kätkettyä, se kiillottaa entisestään urhin kärsimyksen jo valmiiksi kirkkaana hohtavaa kruunua. Taitavan retorikon käsissä se, ettei sorrosta ole mitään konkreettisia todisteita, kääntyy kaikkein vahvimmaksi osoitukseksi syrjinnän olemassaolosta ja voimasta.

Trendiuhrius ei ole mikään prosessi, jossa olisi alku ja loppu, vaan pysyvä tila, josta uhrina esiintyvä ei haluakaan pois. Julkinen uhrius on käyttökelpoista pääomaa, jonka avulla voidaan tavoitella monenlaisia päämääriä. Juuri tästä syystä uhriuden julkinen kyseenalaistaminen tai suhteelllistaminen herättää niin voimakkaita defenssireaktiota. Uhriudesta ei haluta tinkiä tai luovuttaa senttiäkään, koska se väistämättä merkitsisi neuvotteluasemien heikkenemistä.
Julkinen uhrius on politiikkaa ja mielikuvamarkkinointia, silloinkin, kun se on totta. Uhriuden esiintuomisella tavoitellaan yleisön sympatioita ja lähtökohtaista etulyöntiasetelmaa kamppailuissa rajallisista resursseista, mitä ne sitten yksittäisissä tapauksissa ovatkin. Uhrikokemuksilla voidaan selittää omia virheitä ja epäonnistumisia sekä vaatia erityiskohtelua. Uhrius nostaa kynnystä tarkastella yksilöä tai ryhmää kriittisesti, usein nostaa sen kokonaan arvostelun yläpuolellekin. Kritiikki voidaan torjua väittämällä sen vievän huomion kaikkein tärkeimmästä eli urhin kokemasta sorrosta.

Uhrin status on tavoiteltu, koska siihen liittyvät kärsimykset tekevät kantajastaan ylevämmän. Uhrius on väline oman moraalisen ylemmyydeen alleviivaamiseen; sääli kääntyy myötätunnoksi, myötätunto ihailuksi. Uhrius esitetään sankaruutena, ei tekemisen vaan kestämisen kautta. Uhriuden ei tarvitse olla monumentaalista, jo pelkkä "loukatuksi" tuleminenkin antaa mukavaa nostetta. Erilaista ja eri ryhmiin kohdistuvaa tunteiden, maineen tai kunnian "loukkaamista" näyttääkin tapahtuvan päivittäin.

Mitä teki osa Hesarin irstailusta syyttämistä miesedustajista? Heittäytyivät tietenkin julkisuudessa uhreiksi ja valittelivat menetettyjä yöuniaan, järkkynyttä terveyttään ja epämiellyttävän julkisuuden aiheuttamia monenmoisia kärsimyksiä itselleen ja lähipiirilleen. "Kalapuikkosektori" pyrki repimään positiivista imagonlisää samasta poliittisten säälipisteiden laarista, jossa vain hetkeä aikaisemmin olivat mellastaneet kroonisia ahdistelukokemuksiaan toitottaneet naisparlamentaarikot.

Nykyjulkisuudessa uhriudesta on tullut eräänlainen suoja-alue, jonne kilvan pyritään, koska siellä säännöt ovat väljemmät ja arvostelukriteerit lempeämmät. Uhrikokemuksien julkista tilittämistä pidetään ihailtavana rohkeutena, ja usein vuodatetut nyyhkytarinat tarjoillaan yleisölle karvoineen päivineen, ilman tarkistuksia ja suhteuttamista, kyseenalaistamisesta puhumattakaan. Vallitsevassa ilmapiirissä ei tule kysymykseenkään, että traumoistaan ja kokemastaan sorrosta julkisuudessa avautuvaa henkilöä tai ryhmää syytettäisiin säälin kerjäämisestä ja valittamisesta, puhumattakaan siitä, että esitettäisiin kriittisiä kysymyksiä näiden kertomusten todenmukaisuudesta.

Ei ole tavatonta, että julkisuudessa totuutena tarjoiltu uhrius lähemmässä tarkastelussa osoittautuu liioitelluksi tai jopa täysin sepitetyiksi. Uhrius tuo mukanaan sympatioita, ympäristön tukea ja mahdollisesti myös rahallisia etuuksia, ehkäpä julkisuuttakin, mikä tekee siitä identiteettinä puoleensavetävän. Omaan kohtaloonsa tyytymätön yksilö saattaa kehitellä epäonnistumistensa syiksi erilaisia harhakuvitelmia ja lopulta myös oppia uskomaan niihin täytenä totena. Uhrius toimii sopivassa tilanteessa myös kätevänä poliittisena tai muuna lyömäaseena.

Sepitetty uhrius, todellisten urhikokemusten liioittelu ja henkilökohtaisen tai ryhmäidentiteetin rakentaminen uhrina olemisen ympärille ovat pohjimmiltaan keinoja välttää omia vastuuta ja velvollisuuksia. Kärsimystensä kautta uhri kohoaa tilivelvollisuuden yläpuolelle. Riittävän pitkälle vietynä kilvoittelu uhrin statuksesta johtaa tilanteeseen, jossa älyllisen dialogin sijaan keskitytään syyllisten etsimiseen, vainoharhaisten syytösten ympäriinsä roiskimiseen ja omaa passiivisuutta oikeuttavien tekosyiden keksimiseen.