Joku raja

Ohjaaja Katariina Lillqvistin Uralin perhonen -animaatioelokuvasta ryöpsähtänyt keskustelu alkaa hetki hetkeltä muistuttaa yhä enemmän taannoista Muhammed-pilakuvista käytyä kiivailua. Aamulehti ja Ilta-Sanomat ovat taitavilla vastakkainasetteluilla rakentaneet asetelmasta samanlaisen sananvapaus vastaan pyhät arvot -kiistan, jossa toinen osapuoli peräänkuuluttaa taiteeseen olennaisesti kuuluvaa oikeutta tarkastella asioita yllättävistä ja provosoivistakin näkökulmista, toiset taas vaativat, että kyllä se raja sentään johonkin on vedettävä. Kuten asiaan Mannerheimin suhteen kuuluu, sotaveteraanit on vedetty näkyvästi mukaan, puhuipa tämän suureksi osaksi jo manan majoille siirtyneen ryhmän puhetorveksi nostettu Mannerheim-ristin ritari Pentti Iisalo jopa "haudoissa kääntymisestä".

Mannerheimin homoseksuaalisuudella spekulointi on jo pitkään ollut suosittu suomalainen ajanviete, vaikka osa kansalaisista tällaiset ajatusleikit täysin kerettiläisinä ja suoranaisina pyhänhäväistyksinä ankarasti tuomitseekin. Väittäisin rankempiakin Mannerheim-tulkintoja nähdyn, vaikkapa kirjailija Juha Seppälän loisteliaassa Suomen historia -teoksessa (1998).

Aiheesta herneet nenäänsä vetäneille taiteen vapaa tulkinnallisuus ja intertekstuaalisuus eli vuorovaikutus ja -puhelu muiden aiheesta esitettyjen puheenvuorojen kanssa vaikuttavat olevan täysin tuntemattomia ilmiöitä, tai ainakin sellaisia, joita ei saa Mannerheimin kyseessä ollessa käyttää. Kun tiedotusvälineet ovat köyttä tarjonneet, ovat Mannerheim-kuvan koskemattomuutta ja pyhyyttä varjelevat tahot siihen mielihyvin tarttuneet. Nyt ollaan sitten siinä tilanteessa, että taiteen sallittujen ilmaisukeinojen rajoja ovat meille opettamassa puolustusvoimien ex-komentaja Gustav Hägglund ja ylipormestari Raimo Ilaskivi. "Saisi hävetä", totesi Hägglund ohjaajalle, Ilaskivi puolestaan vaati tekijöiden "päitä pölkylle" (ainakin toistaiseksi sentään vielä kuvaannollisesti) ja "mediassa kaiken kansan nähtäväksi". Totesipa Hägglund asemansa tuomalla arvovallalla vielä senkin, että tuskin Mannerheim sentään helvettiin joutui, niin kuin animaatiossa esitetään.

Jo klassiseksi argumentiksi on muodostunut todeta jotakin siihen suuntaan, että jos Neuvostoliiton suurhyökkäystä ei olisi torjuttu kesällä 1944, ei näidenkään hihhuleiden ja kulttuurivasurien tarvitsisi täällä edistyksellisiä mielipiteitään esitellä, ja että mielipiteenvaihto vieläpä todennäköisesti tapahtuisi venäjän kielellä. Tähän voisi varovana vastahuomautuksena todeta, että kai sentään pahimmat vaaran vuodet jo alkavat olla takana päin, kun Puna-armeijan syksyllä 1944 valtaansa alistamat baltitkin ovat jo olleet 17 vuotta itsenäisiä ja viro, latvia ja liettua ovat tätä nykyä EU:n virallisia kieliä.

Jokaisella on oikeus näkemykseensä, niin Lillqvistillä, Hägglundilla, Iisalolla kuin Ilaskivelläkin. Sen sijaan siinä vaiheessa, kun aletaan vaatia toisia sulkemaan suunsa, on syytä hälytyskellojen alkaa soida. Vähän provosoiden voisi kehottaa niitä, jotka nyt ovat syvällä rintaäänellä syyttämässä Lillqvistiä ja muita historiallisen ikonien suhteen taiteellisia vapauksia ottaneita "historian vääristelystä", miettimään oikein tarkkaan ja hartaasti, minkä puolesta kesällä 1944 lopulta oikein taisteltiin. Väittäisin, että aika selkeästi enemmän siellä kamppailtiin Lillqvistin sanan- ja mielipiteenvapauden puolesta kuin sen hyväksi, että Ilaskivi, Hägglund, Iisalo tai kukaan muukaan saisi tulevaisuudessa määrätä oikeaoppisten näkemysten sisällön sekä sallitun kritiikin ja huumorin rajat. Viimeksi mainittu taisi olla enemmän silloisen vastustajan erikoisalaa.

YLEä on kiistassa kovasti syytetty siitä, että se on ollut resursseillaan tukemassa suurimman suomalaisen muistoa häpäisevän tuotoksen tekoa. Kritiikki pitää sisällään ajatuksen siitä, että on olemassa "oikeata taidetta", johon kansallisen yleisradioyhtiön tulisi roponsa sijoittaa. Tätäkin ajatusta jalostaessa hyviä historiallisia esikuvia voisi hakea Moskovan ja Berliinin suunnilta. Itse olen sen verran optimisti, etten usko suomalaisen elämänmuodon, kansallisen olemassaolon ja itsetunnon olevan niin heikoissa kantimissa, että sen pönkittämiseksi tarvittaisiin mitään yhtä ainoaa oikeaa patrioottista tarinaa maan historiasta, vaikka sellaisen perään tässäkin keskustelussa kovasti on haikailtu.

Lillqvist ja hänen kriitikkonsa eivät loppujen lopuksi taida käydä edes samaa keskustelua. Isänmaallisuuden ja suhteellisuudentajun mahdollisia kitkapintoja voi miettiä vaikkapa Lillqvstin seuraavaa kommentia vasten:

Absurdeinta taistossa on se tosiseikka, että ylintä esivaltaa edustava raskaan sarjan haukka käy täysin vakavissaan 30-senttisen, raudasta ja paperimassasta rakennetun surrealistisen nuken kimppuun.

Ilmaisuvapauteen kuuluu oikeus esittää sellaisiakin mielipiteitä, jotka joidenkin toisten mielestä voivat olla epämiellyttäviä ja täysin vääriäkin. Tähän oikeuteen eivät muodosta poikkeusta sen paremmin marsalkat kuin profeetatkaan, ja hyvä niin.