Karsintasarja 1944

Erkki Tuomioja oli iltapäivälehden mukaan nimennyt Tali-Ihantalan torjuntavoiton myytiksi, perusteella, että jos Stalin olisi halunnut Suomeen tulla, niin kyllä hän olisi tullut myös. Jukka Kemppinen tuntuu ajatuksesta jonkin verran närkästyneen ja kommentoi sitä omassa blogissaan. Kemppinen esittää keskeiset vasta-argumentit ansiokkaasti ja mukavana pakettina. Itse luulen ymmärtäneeni, mitä Tuomioja ajoi takaa, ja tuo Kemppisen luonnehdinta ex-ulkoministerin ajatuksista "inhottavina" ampui mielestäni hieman yli. Vastaavia näkemyksiä ovat esittäneet muutkin historian asiantuntijat. Kemppiselle särähti sana "myytti", jonka hän katsoi sisältävän ajatuksen siitä, ettei tulkinta pohjimmiltaan pidä paikkaansa.

Itse ymmärrän myytin kuitenkin pikemminkin niin, että se on tulkinta, jonka suhteen ei enää ole niin väliä, onko se "totta" vai ei, koska sen yleinen merkitys yhteisössä on kasvanut niin painavaksi. Ihan riippumatta siitä, pitääkö myytti paikkansa vai ei, se puhuttelee ihmisiä jollakin syvemmällä tasolla ja tuo ilmi heidän tärkeinä pitämiään arvoja. Myytin pohjana on aina tapahtunut todellisuus, joskin se voi taivutella ja muotoilla tätä todellisuutta tarpeen mukaan. Yhteisön jäsenet saattavat jopa täysin hyvin tietää sen, ettei myytti ole sataprosenttisen tarkka kuvaus tapahtuneesta, mutta se on heille sivuseikka, koska myytin todellinen tehtävä on jossain muualla kuin mahdollisimman tarkassa tapahtumakuvauksessa. Valhe ja myytti eivät kuitenkaan missään nimessä ole synonyymejä keskenään.

Suomalaisesta historiapolitiikasta paljon kirjoittanut professori Seppo Hentilä on todennut jatkosodan tulkintojen muuttuneen Suomessa radikaalisti 1990-luvun mittaan. NL:n suurhyökkäyksen ja miehityksen välttämistä alettiin kutsua torjuntavoitoksi, ja jatkosota kohotettiin talvisodan rinnalle osana moraalisesti puhdasta suomalaisen kansakunnan eksistentiaalista kamppailua ekspansionistista suurvaltanaapuria vastaan. Kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa tällaisella tulkinnalla oli vahvaa tilausta, jota professori Juha Siltala on osuvasti kuvannut "Suomen antikommunistisen menneisyyden markkina-arvon nousuksi". Historioitsijat tuottivat suuren määrän tähän uuteen tilanteeseen istuvia puheenvuoroja, ja "torjuntavoitosta" tuli yleisesti hyväksytty kesän 1944 tapahtumia kuvaava yleiskäsite. Professori Eino Jutikkala, joka aikanaan oli ollut tapahtumiin osallistumassakin, meni vielä asteen pidemmälle ja nimesi jatkosodan lopputuloksen Suomen kannalta "strategiseksi voitoksi".

Perinteisen päivämäärä- ja hyökkäyskäskyreferoinnin ohella Kemppisen edellämainitussa kirjoituksessa oli yksi erittäin oivaltava toteamus:

Myönnän että ”torjuntavoitto” on outo termi. Sellaisesta voi puhua esimerkiksi palloilulajeissa, joissa joukkue saa hävitä toiselle joukkueelle korkeintaan niin ja niin paljon voittaakseen turnauksen tai vaihtoehtoisesti välttääkseen putoamisen.

Myös Ihantalassa maaliero ratkaisi.

Jatkan Kemppisen ajatusta. Stalingradin taisteluun saakka Suomessa pelattiin mestaruudesta, joskin jatkuvasti sarjataulukossa alemmas kohti play off -viivaa valuen. Strategisen aloitteen siirryttyä itärintamalla Puna-armeijalle Suomi sitten putosi tuon viivan alapuolelle, ja joukkueen johto tajusi, että Kanada-malja oli karannut ulottumattomiin niin kuin myös muutkin mitalisijat. Tämän jälkeen taisteltiin enää SM-liigassa säilymisestä. Mestaruusjahtina alkanut kausi muuttui vähemmän glamoröösiksi ja katkeraksi kamppailuksi putoamispeikkoa vastaan.

Suomi oli kuin HIFK, joka syksyllä fantasioi Jokereita vastaan pelattavasta finaalisarjasta, vain havaitakseen keväällä vääntävänsä karsintapelejä Vaasan Sportia vastaan. Jos joukkueen johto olisi kesällä 1941 siirretty aikakoneella kolmea vuotta myöhempään tilanteeseen, olisi Tali-Ihantala näyttäytynyt heille suhteessa senhetkiseen tavoitteenasetteluun korkeintaan Mestis-joukkueesta jatkoajan jälkeisessä rangaistuslaukauskilpailussa otettuna 3-2 -voittona jos sinäkään. Ymmärrys tämän saavutuksen suuruudesta syntyi vasta vuosina 1943-45, osin vielä myöhemminkin.

Sarjapelien alkaessa Kanada-malja oli kolmen kannaksen raja ja Suur-Suomi. Kun joukkue jäi ulos pleijareista, kauden tavoitteeksi revisioitiin sarjapaikan eli itsenäisyyden pelastaminen. Kauden loppuvaiheissa kävi sitten ilmi, että tämän tavoitteen Suomi onnistui saavuttamaan, toisin kuin esimerkiksi Romania tai Unkari, jotka putosivat ja juuttuivat Mestikseen yli 40 vuodeksi, tai Viro, Latvia ja Liettua, joiden joukkueet lopetettiin kokonaan ja siirrettiin osaksi punakonetta.

Myöhemmin ja erityisesti Neuvostoliiton hajottua on sitten tullut tavaksi esittää, että lähdettäessä kauteen 1941 tavoitteena oli vain ja ainoastaan sarjapaikan säilyttäminen, ei suinkaan Kanada-malja. Kun muistaa, miten kallis kaudesta pelaajahankintojen ja loukkaantumisten muodossa lopulta tuli, tällainen jälkikäteinen rationalisointi on pelkästään ymmärrettävää. Joukkue oli jotenkin saatava motivoitua myös edessä olevaan melko lailla pysyvältä näyttävään jatkuvaan kamppailuun pudotuspeliviivan tuntumassa.

Mahalaskusta opittiin ja jatkossa uusiin kausiin lähdettiin huomattavasti varovaisemmilla tavoitteilla. Koko pelikirja meni uusiksi, pitkistä avauksista ja ylhäältä karvauksesta siirryttiin keskialueen sumputukseen ja pelin ajattelemiseen puolustuksen kautta. Ykkösketjun tähdet joutuivat pitkään pelikieltoon ja tilalle värvättiin kahden suunnan pelin taitajia ja puolustavia hyökkääjiä. Pelin painopisteen siirryttyä omalle kenttäpuoliskolle ketterän ja hyvin peliä lukevan maalivahdin merkitys nousi ensiarvoisen tärkeäksi, ja tässä suhteessa joukkue onnistui hankinnoissaan erinomaisesti. Uudet molarit torjuivat läpiajot ja poimivat pahankin maskin takaa tulleet laukaukset kopeiksi, ja ehtivät kaiken tulituksen keskellä vielä pitää koko muunkin joukkueen ankarassa ojennuksessa.

Kuva: Suomi voittaa vuonna 1978 alle 18-vuotiaiden EM-tittelin Jari Kurrin tehdessä jatkoaikamaalin Neuvostoliiton verkkoon.