Laatu ja hevonpaska

Tänään julkaistussa Turun Sanomien kolumnissani pohdin meneillään olevan yliopistouudistuksen arvopohjaa. Juttu löytyy myös lehden nettisivuilta.

Turun Sanomat 19.6.2008
Korkean tason hevonkakkaa

Internetissä on vuosikausia kiertänyt vitsinä niin sanottu hevonpaskabingo, jossa kokouksis sa tai seminaareissa merkitään rasteja ruutuun sitä mukaa, kun asiantuntija-alustajat käyttävät ”synergian”, ”brändin”, ”ydinosaamisen” tai ”laatujohtamisen” kaltaisia muotitermejä. Vitsi on vastareaktio nykyisin kaikkialle työntyvälle konsulttikielelle.

Meillä myös yliopistot, joiden pitäisi olla muotioikuista ja poliittisista heilahduksista vapaan kriittisen ajattelun tyyssijoita, ovat lähteneet mukaan tähän jargonistiseen höpötykseen. Niiden strategiat pullistelevat ”korkeaa laatua”, ”huippuosaamista”, ”innovaatioita”, ”sidosryhmiä” ja ”kehittämistä”.

*

Termit kertovat siitä suuresta muutoksesta, jota suomalaisessa yliopistomaailmassa ollaan runnomassa läpi. Johtotähtenä on ajatus siitä, että myös yliopistoja on johdettava liike-elämästä otettujen johtamismallien mukaisesti. Tärkeimpiä arvoja ovat tehokkuus, tuottavuus ja tuloksellisuus sekä tieteellisen toiminnan näkeminen tuotantona.

Tämän hetken kuumin juttu yliopistojen uudistamisessa on tavarantuotannosta lähtöisin oleva laatu ja sen varmistaminen. Esimerkiksi Turun yliopiston strategiassa puhutaan laatutyöstä, laatujärjestelmästä, laatupolitiikasta, laatutavoitteista, laadunarvioinnista ja laadunvarmistusmekanismeista.

*

Runsaan 15 vuoden kokemuksella tiedän, että yliopistoissa on ongelmia. Monissa viroissa istuu vääränlaisia henkilöitä. On opettajia, joille tulisi antaa lähestymiskielto luentosaleihin, ja tutkijoita, jotka eivät ole koskaan julkaisseet mitään relevanttia. Virantäytöt ovat korvamerkittyine määrittelyineen usein täyttä pelleilyä, jossa aidosta kilpailusta ei voi puhuakaan.

Resursseja on liian vähän, ja nekin on käytetty tavalla, joka tehokkaasti ehkäisee kunnon tutkimusedellytysten syntyä. Tietyiltä aloilta maistereita ja tohtoreita valmistuu aivan liikaa, toisilta taas auttamattomasti liian vähän. Poliittisen korrektiuden nimissä tuetaan tutkimusaloja, joilla ei ole tieteen kanssa juuri mitään tekemistä.

Varsinkin ihmistieteissä on paljon sisäänlämpiävää puuhastelua. Pienet tutkijaporukat julkaisevat tutkimuksia, joita ei kukaan pienilukuisen sisäpiirin ulkopuolella pysty edes ymmärtämään. Reaalimaailmasta vieraantuneita norsunluutornilaisia ei ole kovin vaikeaa löytää.

*

Yliopistomaailmaan on saatava ryhtiä, eikä vaatimus tehokkuudesta ole kohtuuton. Usko markkinaoppien siunauksellisuuteen ympäristössä, jossa perustarkoituksena voitontavoittelun sijaan uuden tiedon löytäminen, on kuitenkin hölmöyttä. Koko ajatus siitä, että huippututkimusta pystyttäisiin synnyttämään hallinnollisilla päätöksillä ja organisatorisilla laatikkoleikeillä, on nurinkurinen.

Tulokset tulevat tekemisestä, eivät suunnittelusta. Visioita kyllä kaivataan, mutta olisi rienausta väittää nykyistä sanahelinäistä strategiapaperisaastaa sellaiseksi.

Huvittavinta on, että uudistusta ovat vetämässä virkamiehet, joilla itsellään ei ole kokemusta sen paremmin tutkimuksesta ja opetuksesta kuin tuottavasta työstä ja aidosta kilpailustakaan.

*

Välillä tulee mieleen, ettei kilpailevien yksityisten yliopistojen synty Suomeen olisi välttämättä lainkaan paha asia. Saataisiinpa kunnon kilpailua, oikeaa tulosvastuullisuutta ja vaihtoehtoisia toimintamalleja. Sitä odotellessa täytyy vain toivoa, että valtionhallinnon tehokkuusohjelma puree yliopistojen ohella myös opetusministeriön korkeakouluyksikköön.

Vertaisarviointi, se, että tutkijoiden tuloksia arvioivat toiset asiantuntijat, on vuosisatojen ajan ollut tae tieteen edistymisestä. Markkinaideologiasta sokaistuneet poliitikot ja byrokraatit yrittävät nyt korvata sen liikkeenjohdon opeilla, ja vieläpä vanhentuneilla sellaisilla. Miksiköhän Oxfordin, Cambridgen tai Harvardin yliopistot eivät elämöi laatujärjestelmästrategioillaan? Ehkäpä siksi, että nobelistien listaaminen on jonkin verran vakuuttavampaa.

Mitä kovempi keli, sitä kovemmat jätkät

Pekingin olympialaiset lähestyvät, ja itselläni on ilo seurata ihan työn puolesta sekä soutua, ratamelontaa että koskipujottelua. Mikä parasta, suomalaisia menestyssaumoja mitaleille saakka löytyy kahdesta ensin mainitusta. Soudussa olympiaglooriaa tavoittelee naisten kevyessä pariairokaksikossa pari Sanna Stén - Minna Nieminen, melonnassa taas kajakkiyksikössä Anne Rikala ja kaksikossa pari Rikala - Jenni Mikkonen.

Soudussa kansainväliset kisat ovat tähän saakka sujuneet ennen kaikkea kiinalaismerkeissä. Soudussa kilpaillaan 14 olympialähdössä, ja kahden maailmancupin osakilpailun jälkeen näyttää siltä, että Kiinalla on realistiset mahdollisuudet ottaa viisikin voittoa. Viimeksi soudetussa Luzernin maailmancup-regatassa kiinalaisvenekunta nappasi voiton viidessä olympialähdössä, hopeaa yhdessä (miesten kahdeksikko!) ja pronssia kahdessa. Maajoukkueiden mc-pistetaulukossa Kiina johtaa kahden osakilpailun jälkeen 112 pisteellä ennen Iso-Britanniaa (95 pistettä), Saksaa (87 pistettä), Australiaa (71 pistettä) ja Ranskaa (54 pistettä). Kun muistelee, millä tasolla Kiinan soutu oli vielä kymmenen vuotta sitten, suoritus on vähääkään liioittelematta käsittämätön.

Pohjoismaat eivät ole kansainvälisessä soudussa laajalla rintamalla jyränneet, mutta Pertti Karppisen kaltaisia yksittäisiä huippuvenekuntia on jatkuvasti löytynyt, ennen kaikkea Norjasta ja Tanskasta. Yksi mielenkiintoisimmista Pekingin venekunnista löytyykin Tanskasta, nimittäin miesten kevyen luokan (keskipaino 70 kg, yksittäinen soutaja 72.5 kg) nelosesta. Tanskan nykyisen joukkueen juuret ulottuvat aina syksyyn 1993 saakka, ja vaikka miehistö on vuosien mittaan suuresti vaihdellut, on periaatteessa aina ollut kyse yhdestä ja samasta joukkueesta. Joukkue on eri kokoonpanoissaan aina näyttänyt samalta teknisesti, se on kisannut samankaltaisella taktiikalla ja harjoittelu on noudattanut samaa kaavaa. Joukkue on tanskalaisen soudun kaikkien aikojen menestyneinen venekunta; kaksi olympiavoittoa (1996 ja 2004), kuusi maailmanmestaruutta (1994, 1997, 1998, 1999, 2002, 2003), kaksi MM-hopeaa (1995, 2001) ja yksi olympiapronssi (2004).

Valtaisan mitalikasan arvoa nostaa entisestään se tosiasia, että kevyt nelonen on yksi kansainvälisen soudun kovatasoisimpia veneluokkia. Kevyen luokan miehillä olympialähtöjä on vain kaksi, eli pariairokaksikko ja tämä nelonen, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki maailman parhaat kevyen luokan miessoutajat soutavat näissä kahdessa lähdössä. 1990-luvun jälkipuoliskolla monet pitivät tanskalaisnelosta kaikkien aikojen nopeimpana venekuntana kaikki lähdöt huomioiden. Punavalkoisilla jopa oli pari vuotta hallussaan nelosen maailmanennätysaika, vaikka kevyiden soutajien laskennallisesti tulisi veneluokasta riippuen olla 10-15 sekuntia raskaita kilpakumppaneitaan hitaampia. ME-aika 5:45.60 syntyi Luzernin maailmancupissa kesällä 1999. Vuosina 1998 ja 1999 kevyttä luokkaa ylivoimaisesti dominoineet juutit ottivat Henleyn regatassa mittaa myös tuon ajan raskaan luokan parhaasta joukkueesta, legendaarisen Steven Redgraven kipparoimasta brittinelosesta. Britit voittivat, mutta kummallakin kerralla ero jäi vajaaksi veneenmitaksi eli vain 2-3 sekunniksi.

Yhteinen nimittäjä tanskalaisnelosen kaikille 13 arvokisamitalille löytyy nykyisen kokoonpanon tahti-istuimelta. Eskild Ebbesen on soutanut tässä joukkueessa syksyn 1993 ensimmäisistä aironvedoista lähtien. Vuodet 2005-2006 koko joukkue oli telakalla, mutta kun tanskalaiset kesällä 2007 palasivat kilparadoille, istui uransa Ateenan olympialaisten jälkeen jo kertaalleen lopettanut Ebbesen ns. moottoripaikalla toisena keulasta. Viime vuoden MM-kisoista tuloksena oli perinteiden valossa vaatimaton kuudes sija, mutta tärkeintä oli olympiapaikan varmistuminen. Täksi vuodeksi mukaan liittyi vielä toinenkin vanha sotaratsu, vuodet 1997-2004 joukkueessa soutanut Thomas Ebert. Ensimmäisestä maailmancupista Münchenistä tuomisina oli seitsemäs sija, mutta sen jälkeen palaset loksahtivat kohdalleen, ja Luzernissa tanskalaiset olivat jo hopeapallilla, vain 0.44 sekuntia voittaneille kiinalaisille hävinneinä.

Yksi joukkueen tavaramerkeistä on ollut jatkuvasti kohti kauden pääkisaa koventuva vauhti, ja Pekingiin tanskalaiset lähtevät yhtenä voittajasuosikeista. Ebbesen ja Ebert ovat lukemattomia kertoja osoittaneet olevansa kivikovia kilpailijoita ja kääntäneet tiukkoja loppukiritaisteluja säännönmukaisesti edukseen. Erityisesti Ebbesenillä on jotain sellaista, mitä englanniksi kuvataan termillä "presence". Kun hän on mukana, kaikki kilpailijat tietävät ja tuntevat sen takaraivossaan. Vastustajat tietävät, ettei niin turvallista eroa viimeisen viidensadan metrin alkaessa olekaan, etteikö omintakeisella todella aggressiivisella tyylillään soutava Ebbesen sitä pystyisi sitä kuromaan kiinni. Joukkuetoverit taas voivat luottavaisina katsella Ebbesenin v-selkää ja luottaa siihen, että kun miestä aletaan tosissaan mitata, tahtiairo pystyy vastaamaan haasteeseen ja vielä korottamaankin. Se ei vaadi kuin hurmoksen, ja siihen Ebbesen saa itsensä ja joukkueensa psyykatuksi aina.

Painakaa mieleenne: Eskild Ebbesen, 36 vuotta, 184 senttiä, 72.5 kiloa (kilpailukauden ulkopuolella 80 kilon tietämissä), 2000 metrin ergometrisoutuennätys 6:03.2 vuonna 1999 ja vielä yli kolmekymppisenäkin 6:06.4 vuonna 2004. Minun ja varmasti monen muunkin soutuihmisen mielestä yksi kaikkien aikojen parhaista urheilijoista ellei paras.Mikäli Thomas Poulsenin välilevy ei olisi poksahtanut kesällä 2000 vain kolme kuukautta ennen Sydneyn olympialaisia, Ebbesen olisi jo nyt kolminkertainen olympiavoittaja. Pekingissä sarjalle tulee ainakin jonkinväristä jatkoa, ja iän puolesta Ebbesen voi olla mukana vielä Lontoossakin vuonna 2012. Todellista voittamisen kulttuuria!

Paavolle

Urani turkulaisen Aamuset-lehden kolumnistina päättyi ainakin toistaiseksi seuraavaan järjen voittoa käsittelevään kaunapläjäykseen. Pestin loppumisen syynä ei suinkaan ollut tämä kolumni, vaan arkisemmin päällekkäisten kiinnitysten välttäminen.

Aamuset 21.5.2008

Paavon taikamoukari heilahti

Ex-pääministeri Paavo Lipponen antaa mm. allekirjoittaneelle oikein isän kädestä tuoreessa kirjassaan "Järki voittaa". Demarimooseksen kivitaululta saavat aimo ripityksen niin kaunadosentit, viherpiipertäjät, mediapellet kuin kaikki muutkin vainoharhaisia salaliittoteorioitaan kehittelevät nilkit ja satraapit sekä utopistisiin haihatteluihinsa tikahtuvat hipit.

Lipponen ei ole tyytyväinen keskustelun tasoon, vaan kaipaa "rentoa herjanheittoa" ja "ranskalaista älymiekkailua". Itse hän kuitenkin käy taistoon vuosikausien patoutuneesta kiukusta valetulla moukarilla. Vastustajilleen hän ei soisi mitään hammastikkua järeampää asetta, joskin onnistuu loukkaantumaan verisesti niistäkin saamistaan pikku pistoista. Ajoittain hän vihtoo ruoskallaan siihen malliin, että sählykaverinikin jo epäili hänen nuoruudessaan harrastaneen vesipallon sijaan uppopalloa.

Jälkimaine yhtenä maan historian poliittisesti painavimmista pääministereistä ei riitä Lipposelle. Hän haluaa kansakunnan kaapin päälle myös älykkönä. Pyrkyä on kuin taannoin EU:n komission johtoon, mutta arvostelujen ja kommenttien perusteella noste jää tälläkin kertaa vajaaksi. Tiitisen lista pysyy lukkojen takana, mutta korvaavana tuotteena saamme nyt Lipposen listan maan intellektuaaleista ja älykääpioistä.

Entinen internationalisti hilaa Suomen lippua salkoon rystyset valkoisina ja käskee meitä olemaan historiastamme ja identiteetistämme ylpeitä. Kansallista menneisyyttä kriittisesti tarkastelevia hän syyttää oman pesän likaamisesta ja alemmuudentunnosta. Sitä hän ei havaitse, etta hän itse glorifioi toista maailmansotaa ja väistelee kysymyksiä Kylmän sodan kauden politiikasta tavalla, jonka perusteella luulisi hänen saaneen menneisyydenhallintaoppinsa jossain päin Balkania.

Rennon herjan vaatija käy itse totista taistoa oikeassa olemisen ja Totuuden puolesta. Ellei sitten kirjoittanut opustaan nimeä myöten kieroksi vitsiksi. Piruuttaan, niin kuin Lipponen itse sanoisi. Nahkurin orsilla tavataan.

Nuorissa on tulevaisuus

Katsokaapa näitä herroja. Ikää 19-23 vuotta, kotimaa Australia ja kutsumuksena rock'n'roll sanan varsinaisessa merkityksessä. Kombon nimi on Airbourne ja jos AC/DC olisi uskonto (taitaa se ollakin), on jannuilla itseoikeutettu paikka myöhempien aikojen ylipappeina. Mukana on runsaasti huumoria ja Spinal Tap -tyylistä itseironiaa, mutta kieli poskessa -touhua ei vedetä överiksi saakka. Asenne on tiukka ja biisit omassa tyylilajissaan loistavia. Varsinkin vokalisti Joel O'Keeffe hoitaa tonttinsa sellaisella katu-uskottavuudella ja suoraviivaisuudella, joka väistämättä tuo mieleen Bon Scottin ja varsinkin Brian Johnsonin.

Tällainen rempseä ilmakitarahevi on tietysti tehty livesoittoa varten. Tässä mielessä ei nyt tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, sillä Airbourne potkaisee tulevana perjantaina käyntiin Sauna Open Air -festivaalin Tampereella päälavalla kello 15. Jos ette usko, että huonomminkin voisi viikonloppunsa käynnistää, katsokaa itse.

Diamond In The Rough

Running Wild (kukas siellä rekan puikoissa istuukaan...)

On kuulemma AC/DC:ltäkin tulossa uusi levy loppuvuodesta...