Olympialaiset avataan Pekingissä huomenna. Soutu alkaa lauantaina, kuten myös oma rupeamani Eurosportin selostuskopissa. Soudun lisäksi selostan koskipujottelut ja ratamelonnan, viimeksi mainitun yhdessä kajakkiyksikköjen 200 metrin EM-pronssimitalistin, viisi kertaa MM-kisojen top-vitoseen sijoittuneen ja kahdet olympialaiset käyneen Kimmo Latvamäen kanssa. Tunnelmaan virittäytyminen on hyvässä käynnissä, ohessa todisteena tänään Turun Sanomissa julkaistu kolumnini.
On meillä harraste terve verraton
(Turun Sanomat 7.8.2008)
Pekingin olympialaiset alkavat huomenna ja lukemattomat ihmiset ympäri maailmaa liimautuvat televisioiden ääreen seuraamaan suurta draamaa. Suomen henkinen hyvinvointi riippuu jälleen kerran keihäsfinaalin tuloksesta.
*
Välillä mietityttää, onko kilpaurheilussa mitään järkeä. MM-tasolla itse soutaneena, soutuliiton entisenä valmennuspäällikkönä ja kaupallisen urheilukanavan kommentaattorina pitäisi kai vastata myönteisesti. Tästä huolimatta en ole vakuuttunut.
Terveenä pysyy vähemmälläkin, eikä fyysistä huippukuntoa nykyaikana tarvita oikein missään. Suot on kuokittu, puut kaatuvat koneellisesti, eikä ravinnonsaanti ole kiinni metsästystaidoista. Siirtymisiin on kulkuvälineet, eikä töissäkään hiirtä napsutellessa iske sen paremmin hiki kuin happivelkakaan.
Miksi ylipäätään on tärkeää edetä A:sta B:hen mahdollisimman nopeasti, hypätä mahdollisimman pitkälle tai korkealle tai törmäillä rajatulla alueella pallon tai kiekon perässä? Miksi tällaista puuhaa pitäisi muiden seurata tv:stä tai tukea verorahoin?
*
Suomessa urheilu on totuttu ottamaan vakavasti. Kytkentä kansallisuusaatteeseen, homogeenisen kansakunnan aatteelliseen kivijalkaan, on ollut vahva. Huippu-urheilun avulla on kohennettu kansallista itsetuntoa ja lisätty maan kansainvälistä arvostusta. Hiihdossa ja kestävyysjuoksussa kiteytyi suomalaisuuden ydin, suosta, metsästä ja hangesta ponnistava impivaaralainen realismi, jossa karut luonnonolosuhteet käännetään kovalla työllä eduksi. Keihäänheitto puolestaan on vastoinkäymiset ja vihan voimaksi kääntävän perkele-sisun vertauskuva.
1980-luvun lopulle vallinneen yhtenäiskulttuurin aikana kaikki tiesivät, mikä oli se ”Suomen kansa”, jota urheilusankarit haastatteluissaan kiittivät ja jolle he saavutuksensa omistivat. Kansa tunsi yhteenkuuluvuutta ja kiitollisuutta siitä, että suomalaisten arvojen pätevyys ja kilpailukyky oli jälleen vahvistettu. Nationalistinen rituaali huipentui Yleisradion voittajan kasvokuvan kera soittamaan Porilaisten marssiin.
*
Paljon on muuttunut. 1990-luvun lama särki illuusion kansallisesta konsensuksesta ja ihmisillä oli urheilua tärkeämpääkin pohdittavaa. Yya muuttui EU:ksi ja urheilusta tuli osa kapitalismin koneistoa. Kun kansallislajit ryvettyivät, hiihto dopingissa, pesäpallo sopupeleissä ja kestävyysjuoksu menestymättömyydessä, kansa äänesti kaukosäätimillään jääkiekon, formuloiden ja jalkapallon puolesta.
Nykyhuiput asuvat suureksi osaksi Suomen ulkopuolella ja taistelevat kansakunnan sijaan Ferrarin, Anaheim Ducksin, Liverpoolin tai ihan vain tilipussinsa puolesta. Seuraintalojen pateettiset mitalijuhlat, jossa kotiin palaavaa juroa sankaria tervehtivät Suomen liput, kylän ihmiset vauvasta vaariin ja kunnan napamiesten lupaukset tontista, ovat menneisyyttä.
*
Yleisurheilun EM-kisoissa Münchenissä 2002 maratonin voittanut Janne Holmén katui kunniakierrostaan Suomen lipun kanssa, koska ei olisi halunnut sotkea urheilua ja nationalismia toisiinsa. Perinteisten urheiluniilojen oli vaikea niellä ajatusta, että kestävyysjuoksun pelastajaksi nousi suomea kankeasti puhuva Ruotsissa asuva ahvenanmaalainen, joka kaiken lisäksi oli vielä kääntynyt muslimiksi naituaan marokkolaisnaisen. Holménin ohella suomalaisvärejä Pekingin maratonilla puolustaa kenialaissyntyinen Francis Kirwa.
Ryppyotsaisen nationalismin otteen heikentyminen ei kuitenkaan ole heikentänyt urheilun vetovoimaa. Näytelmä, jossa kaksi miljoonaa suomalaista seuraa, kun yksi elämänsä alumiiniputken viskomiselle omistanut nuori mies yrittää voittaa joukon kaltaisiaan, on absurdiudessaan upea.
Urheilu on pakoa rationaalisuudesta lapsuuden fantasiamaailmaan, jossa sankaruus on yhä puhdasta ja uroteot suuria. Kun leipä on selvyys, ovat sirkushuvit entistä tärkeämpiä.
*
Entäpä ne verorahat? Kyllä sitä julkista rahaa turhempaankin syydetään. Voisin heti mainita esimerkiksi muutaman yliopistollisen oppiaineen, jonka rahat voisi minun puolestani saman tien siirtää vaikkapa melontamaajoukkueen leiritykseen.
2 kommenttia:
Kovin ikävää etteivät nuorten kilpaurheilun parissa puuhastelevat niilot ymmärrä tämän äärimmäisen ohuen fantasiamaailman ja todellisuuden eroa. Todennäköisesti koska heillä itsellään on vielä hiiden hirvi hiihtämättä ja sitä myötä myös kyinen pelto kaskeamatta. Ehkäpä nuorten kasvamista olisi syytä tukea, ei lukita fallistisiin harhoihin ja päihteiden tuomaan autuuteen?
Urheilu on absurdia jos sen erottaa kontekstistaan. Prosessi on tärkeämpi kuin tulos. Urheilua olisikin syytä tarkastella enemmän prosessin kautta. On sama mitä lajia prosessissa harjoitetaan jos se auttaa yksilöä toimimaan sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa, kokemaan mielihyvää ja oppimisen tai opettamisen riemua. Toimivan valmennusjärjestelämän tavoite onkin mahdollisimman hyvä prosessi, ei mahdollisimman hyvä tulos. Paradoksaalista on se että tavoittelemalla parasta prosessin laatua saavuttaa yleensä paremman tuloksen kuin silloin kun tavoittelee suoraan parasta tulosta.
Lähetä kommentti