perjantaina, marraskuuta 21, 2008

Presidenttifoorumi


Pääsin keskiviikkona osallistumaan presidentti Tarja Halosen järjestämään kahdeksanteen Presidenttifoorumiin, aiheena "Suomen historian vaietut vuodet" eli tarkemmin sanottu vuoden 1918 sisällissota ja jatkosota. Tasavallan presidentin kanslia oli kutsunut paikalle asiantuntevan joukon henkilöitä tieteen, taiteen, julkisen sanan ja muiden yhteiskuntaelämän osa-alueiden edustajia lausumaan asiasta oman näkemyksensä.

Etukäteen pyydetyissä alustuksissa professori Heikki Ylikangas esitti historiografisen katsauksen vuoden 1918 tapahtumista tehdystä tutkimuksesta ja dosentti Ulla-Maija Peltonen taas teoreettisemman puheenvuoron vuoden 1918 traumojen purkamisesta tutkimuksen keinoin. Jatkosodasta puhuivat Suomen tapahtumia laajempaan kontekstiin sijoittanut professori Henrik Meinander, sodan ja sotahistorian uudempia, aiemmin laiminlyötyjä näkökulmia esitellyt dosentti Sari Näre ja hiljattain Suomen valtiollisen poliisin ja Gestapon yhteistyöstä väitellyt tohtori Oula Silvennoinen.

Jatkosotakeskustelu pyöri pitkälti erillissotateeman ympärillä. Sekä Meinander että Silvennoinen totesivat erillissotateesin ennen kaikkea poliittiseksi työkaluksi, joka historiallisena tapahtumakuvauksena on sekä riittämätön että vääristynyt. Silvennoinen totesi mielenkiintoisesti, ettei koko erillissotateesiä oikeastaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ole enää oikeasti tarvittu mihinkään, kun menneisyydenkäsittelyn ulko- ja sisäpoliittiset paineet ovat helpottaneet. Professori Ohto Manninen veti keskustelua omassa kommenttipuheenvuorossaan takaisin erillissotatulkinnan suuntaan.

Itse totesin tulkinnan riippuvan näkökulmasta. Sotilaallisesti, strategisesti ja taloudellisesti ajateltuna puhe Suomen erillisestä sodasta on höpötystä, mutta kun tullaan ideologiselle ja maailmankuvien tasolle, on rajauksia syytä tehdä. Pyrin kiinnittämään huomiota myös siihen, että sama näkemys oman historian erillisyydestä ja ainutlaatuisesta on löydettävissä oikeastaan minkä tahansa kansallisen historiatulkinnan taustalta, oli se sitten suomalainen, neuvostoliittolainen tai saksalainen. Olen Meinanderin ja Silvennoisen kanssa siinä hyvin samaa mieltä, että tänä päivänä on hyvä pohtia sitäkin, tarvitaanko koko keskustelua sotamme erillisyydestä enää lainkaan, ainakaan siinä sävyssä kuin sitä on käyty.

Juupas-eipäs -väittelyä kiinnostavampaa on pohtia sitä, mitä erillissota-ajatukselle maassamme annettu valtava painoarvo kertoo suomalaisesta kansallisesta identiteetistä ja historiallisesta kokemuksestamme. Mitä ovat ne menneisyyden pirut, joita koetamme erillisyytemme ja ainutlaatuisuutemme nimiin vannomalla hätistää pois? Dosentti Martti Turtola katsoi niiden olevan juutalaisten joukkotuho ja väitteet osuudestamme siinä, itse taas näkisin taustalla ainakin yhtä vahvana suomalaisten haluttomuuden tulla pistetyksi samaan ryhmään Romanian ja Unkarin (=Itä-Euroopan) kanssa. Ja totta kai sen kiistämisen, että jatkosodan taustalta olisi löydettävissä muita selittäviä motivaatiotekijöitä kuin talvisota ja sen syttymiseen johtanut elokuun 1939 sopimus kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton välillä.

Mielenkiintoista oli, että foorumin jäsenistön keskuudessa erillissotanäkemyksen kannattajat näyttivät jäävän vähemmistöksi, ja tässä sävyssä keskustelu seuraavana päivänä myös esimerkiksi HS:ssa uutisoitiin. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että olisi lähdetty 1960- ja 1970-lukulaisen ulkopoliittisesti motivoituneen historiallisen itseruoskinnan tielle, vaan siitä, että nyt meillä alkaa jo pikkuhiljaa olla varaa tarkastella asiaa laajemmastakin kuin vain tiukan kansallisesta perspektiivistä käsin. Näin ainakin toivon.

Historiantutkimuksessa asioita ei tietenkään tule arvioida niiden lopputuloksesta käsin, mutta mielestäni kansanedustaja, ex-oikeusasiamies Jacob Söderman oli oikeilla jäljillä todetessaan, että kyllä jatkosotaa rohkenee lähestyä siltä kannalta, ettei tapahtumien saama ratkaisu ollut Suomen kannalta suinkaan huonoin mahdollinen. Tämä ei tietenkään merkitse mitään moraalista velvollisuutta olla tutkimatta myös sodan kansallisesti vähemmän mairittelevia piirteitä, vaikka keskustelussa välillä kuulee tällaisiakin näkemyksiä. Kypsään kansalliseen historiatietoisuuteen mahtuvat asioiden kaikki puolet. Kylmän sodan päättymistä seuranneelle historiakeskustelun hyvitys- ja rehabilitaatiovaiheelle oli totta kai aikansa, paikkansa, ja tilauksensa, mutta kuinka tarpeellisia ja relevantteja nämä historiallis-kansallisen itsepuolustuksen asenteet enää ovat edes poliittisessa retoriikassa, tutkimuksesta nyt puhumattakaan?

Historiakeskustelussa on tärkeää, että osapuolet tunnustavat toistensa oikeuden omiin tulkintoihinsa, vaikka ne olisivat hyvinkin erilaisia kuin omat. On tärkeää, että puheenvuoroja kuullaan niin tutkimuksen, kaunokirjallisuuden, politiikan, julkisen sanan kuin yleisönkin suunnilta. Professori Ylikangas kiteytti asian vuodesta 1918 puhuessaan, että erilaisten tulkintojen runsaus on todiste tutkimuksen ja keskustelun korkeasta tasosta, niiden vähyys taas päinvastaisesta ilmiöstä. Itse totesin Kylmän sodan päättymisen jälkeisen tilateen olevan tässä mielessä siunauksellisen, koska ainakin periaatteessa on mahdollista käydä koko Euroopan laajuista keskustelua historian vaikeimmistakin kysymyksistä ilman, että ideologiset tai muut raja-aidat olisivat kahlehtimassa tulkinnanvapautta ja rajaamassa keskustelijoiden piiriä.

Päivän mieleenpainuvimmasta ajatuksesta vastasi foorumin emäntä. Presidentti Halonen totesi muistinvaraisesti siteerattuna loppupuheenvuorossaan, että enemmän kuin kakku, josta voi poimia parhaat palat, kansallinen historia on kuin keitto, joka on lusikoitava sellaisenaan ja kokonaan.

27 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Työpöydälleni kotimaan asiain pinoon ystävällisesti tuoduista Presidenttifoorumin raporteista voin yhteenvetäen todeta seuraavaa.

Puheenvuorot osoittavat ensinnäkin historiantutkimuksen voimakasta riippuvaisuutta tutkijoiden itsensä henkilöstä ja toiseksi asettavat kysymyksen alle yrityksen suomalaisten omin voimin löytää riittävän objektiivinen näkemys Jatkosodasta.

Miten voi olla mahdollista, että isot miehet vuodesta toiseen taistelevat Jatkosodan luonteesta?

Se on mahdollista lähtökohtaisesti siksi, ettei ole edes pyritty kunnolliseen käsitemäärittelyyn.

Joku käsittää erillisyyden yhdellä, toinen toisella ja kolmas vuorotellen ensimmäisellä ja toisella tavalla.

On silkkaa höperehtämistä puolustaa erillissotateesiä esimerkiksi sillä, että lopetimme eri aikaan kuin Saksa. Totta ihmeessä, koska hävisimme sodan aiemmin.

Ehkä olisi syytä myös kysyä, jos kävimme erillissotaa, niin olisimmeko hyökänneet myös ilman Barbarossaa? Tuskinpa...

Haluan ystävällisesti ohjeistaa tutkijoita kokoontumaan käsitemäärittelyn merkeissä. Silloin ainakin tietäisimme, miksi kukakin höperehtää mitä höperehtää.

Teidän nöyrin,
P.Tärkeä

Anonyymi kirjoitti...

KASITTEENMAARITTELY:

Olisi mielenkiintoista nahda vaikka Jokisipilan antamana historiantutkimuksen kannalta 'oikea' maaritelma 'erillissodasta' ja
sen vaihtoehdosta.

Toisaalta Mannerheimilla ei missaan vaiheessa ollut saksalaista komentajaa, eika
han suostunut ottamaan Pohjois-Suomea piikkiinsa. Ei lahdetty
Tihvinan suuntaan eika Leninmgradin, kuten saksalaiset vaativat. Saksa ei nain maarannyt, kun heilla ei ollut yli-ylipaallikkon valtaa. -- Jos ollaan liittoutuneita, niin eikos koko orkesterilla ole yksi ja ehdoton komentaja, jota pikkupaallikot piukan paikan tullen tottelevat.

Toisaalta aseet ja leipa jopa joukkoja tuli Saksasta. Edelleen Saksan hyokkays Leningradin suuntaan voisi tuntua suomalaisten ideoimalta-- mutta kun suomalaiset sotilaat eivat tee paperilla/lle juuri mitaan, niin asioista ei ole aivan taytta selvyytta.

terv. t.uolevi

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä, nimenomaan olisi kiintoisaa vertailla ne erillissota -käsitemäärittelyt eri tutkijoiden kohdalla.

Itse en ole sallinut kannakseni muodostua, että voisin määritellä sodan erilliseksi pelkästään vaikkapa rauhanteon nojalla.

Saksa ei virallisesti määrännyt meitä, mutta käytännössä kyllä. Esimerkiksi päähyökkäyksemme ajankohta ja suunta olivat saksalaisen ohjeistuksen mukaiset. Tässä asiassa kannattaa lukea Jokipiin "Jatkosodan synty".

Teidän nöyrin,
P.Tärkeä

Anonyymi kirjoitti...

Erillissotateesejä on tosiaan monta. Sitä oli liikkeellä viime maailmanpalon aikaan, kumpikaan puoli ei ollut mikään yhtenäinen blokki vaan kukin kävi omia sotiaan.

Kolmen vallan sopimus on hyvä esimerkki. Siihen liittyneet eivät tulleet mukaan sopimuspuolten olemassaoleviin sotiin (Britanniaa ja Kiinaa vastaan), ja osa tulevistakin sodista rajattiin sopimuksen ulkopuolelle, erillissodiksi.

Sitten kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, sekin oli erillissota. Britannia ei oikopäätä julistanut sotaa Unkaria, Romaniaa tai Suomea vastaan, vaan yritti saada niitä rajoittamaan sodankäyntiään. Saksa ei myöskään yrittänyt saada liittolaisiaan osallistumaan sotaan Britanniaa vastaan.

Sen sijaan sota Yhdysvaltoja vastaan ei ollut samanlainen erillissota. Kun Yhdysvallat totesi Pearl Harborin jälkeen joutuneensa sotaan Japania vastaan, Saksa, Italia, Unkari ja Romania julistivat sodan Yhdysvaltoja vastaan.

Vain Suomi jäi käymään erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan. Se ei ollut mikään sattuma, vaan Hitlerin oli pakko pitää Suomi kolmen vallan sopimuksen ulkopuolella niin kauan kuin Neuvostoliitto oli sopimuksessa ulkojäsenenä. Barbarossan alun jälkeen sillä ei nyt ollut niin väliä, eikä Suomi muutenkaan ollut kovin tärkeä liittolainen Yhdysvaltoja vastaan käytävässä sodassa.

Marjo kirjoitti...

Eikö NL:kin esitä käyneensä erillissotaa käyttämällä nimitystä Suuri Isänmaallinen Sota? Itä-Karjalassakin sotamuistomerkeissä lukee "1941-45".

Kaiken kaikkiaan, jokaisella maalla on oma näkökulmansa sotaan.

Anonyymi kirjoitti...

M.J:n yhteenvedossa on jälleen seuraava sanonta:

"1960- ja 1970-lukulainen ulkopoliittisesti motivoitunut historiallinen itseruoskinta".

Mikä se oli? Itse olin tuolloin - uskokaa tai älkää! - jo lukutaitoinen sekä historiasta kiinnostunut.

Noita itseruoskintateoksia ei tullut vastaan.

Anonyymi kirjoitti...

ERILLISSOTA/ LIITTOUTUMA

Onkohan oikein ymmartaa, etta Suomi
kavi erillissotaa liittolaisensa (Saksan) kanssa, kuten mm. Jukka Tarkka blogissaan kirjoittaa.

Eli tama nuorten historioitsijoiden ajatus hylata erillissota termi kokonaan ja kayttaa sotaliitto termia, taitais olla vahan vaarin, kun nama asiat ei taida olla toistensa taysia vaihtoehtoja.

terv. t. uolevi

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Se, ettei Mannerheim "suostunut ottamaan Pohjois-Suomea piikkiinsä", ei kyllä ole argumentti erillissodan puolesta, koska tämähän tarkoitti sitä, että maahan tuli suuri määrä saksalaisia joukkoja ja valtioalueen puolustaminen tuli isolta osaltaan olemaan vieraan valtion käsissä.

Käsitteitä käytetään hyvin eri tavoin, se on selvää. Erillissotaa puolustavissa näkemyksissä liittolaisuus ymmärretään tiukimmalla mahdollisella tavalla, eli pitää olla valtiosääntö- ja kansainvälisen oikeuden kriteerit täyttävä muodollisesti pätevä kirjallinen liittosopimus, lähes sataprosenttinen yksimielisyys kaikista tavoitteista, vieläpä yhteinen sodanjohtokin.

Monet hyväksyvät liittolaisuuden määritelmäksi sen, että kahdella tai useammalla taholla on tiettyjä yhteisiä tavoitteita, joiden saavuttamiseen yhteisesti sovituin ja koordinoiduin toimin pyritään. Näin nähtynä Suomi ja Saksa, samoin kuin tietysti Neuvostoliitto, Yhdysvallat ja Iso-Britannia olivat keskenään liittolaisia.

1960- ja 1970-lukujen historialliselle itseruoskinnalle olivat esikuvana ja kannustimena presidentti Kekkosen puheissaan esittämät tulkinnat toisesta maailmansodasta, esim. siitä, miten talvisota oli ollut 1930-luvun huonon ulkopolitiikan aiheuttama turha konflikti. Niin kuin muissakin asioissa, historiantulkinnoissakin perässähiihtäjiä löytyi. Tietynlaisia ajatuksia esittävät saivat oikeaoppisuuden vartijoilta herkästi syytteitä neuvostovastaisuudesta. Kekkoselle tällaiset lausunnot olivat tietysti ensi sijassa ulkopoliittista ja toiseksi sisäpoliittista taktista retorikkaa. Se, että niitä luettiin "wie es eigentlich gewesen ist" -tyyliin, kertoo ainakin yhtä paljon ajankohdan poliittisista oloista kuin tuolloisen historiakeskustelun pätevyydestä.

Aika vaikeaa olisi ollut sovittaa marxilaiseen historiankirjoitukseen tai taistolaiseen maailmankuvaan ajatusta siitä, että sota Neuvostoliittoa vastaan olisi ollut jollain tasolla hyvä ja puolusteltavissa oleva asia. Se on kuitenkin huomattava, että talvi- ja jatkosotia huomattavasti tärkeämpiä ja keskeisimpiä asioita näille kahdelle olivat tuotantorakenteesta lähtevät yhteiskuntaselitykset sekä sodanvastaisuuden ja rauhankasvatuksen korostaminen yleisellä tasolla.

Anonyymi kirjoitti...

Jos Markku J. ei todellakaan pidä sotaan joutumista huonona ulkopolitiikkana vaan onnistuneena, ymmärrän hänen vaivansa paremmin.

Itse kallistuisin tässä asiassa enemmän Kekkosen kannalle, mikäli on totta että juristipresidentti harrasti historiankirjoitusta (asia, joka kyllä oli tuolloin näkymättömissä).

Eikö Kekkonen 1960-luvulla nimenomaan "suojellut" professori Arvi Korhosta? Ainakin tuolloin sanottiin Korhosen olevan osa "hovista".

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Anonyymille: se on ihan hyvä pohdinnan aihe, olisiko Suomi voinut välttää talvisodan paremmalla ulkopolitiikalla. Juhani Suomi pohti tätä väitöskirjassaan "Talvisodan tausta" 1973 ja tuli siihen tulokseen, että Suomi (maa, ei tutkija itse) kantaa osavastuunsa sodan syttymisessä.

Jos oletetaan, että sota olisi jäänyt fiksummalla politiikalla syttymättä, täytyy pohtia, mikä olisi ollut vaihtoehtoinen tapahtumakulku syksystä 1939 eteenpäin. Kirjoitin tästä Entäs jos? Vaihtoehtoista Suomen historiaa -kirjassa, sen ykkösosassa. Pakko oli jossitelun jälkeen todeta, että aika ohut, kapea ja liukas oli se lauta, joka olisi vienyt Suomen toisen maailmansodan vuolaan ja kuohuvan virran yli niin, ettei osaa matkasta olisi joutunut tekemään itse uimalla.

Mutta: vaikka ajateltaisiinkin, että lopputulos olisi ollut sama joka tapauksessa, on totta kai tärkeää tietää, millaista Suomen ulkopolitiikka oli. Puheet "saksalaismielisestä 1930-luvusta" ovat vääristyneitä, mutta kyllä molemminpuolisen epäluulon ilmapiirin syntymiseen syitä löytyy rajajoen molemmilta rannoilta.

Kaiken kaikkiaan kysymys talvisodan syttymisestä on kuitenkin monitahoisuudessaan ja moninaisissa maan ulkopuolelle ulottuvissa kytkennöissään sellainen, ettei metaselitykseksi kannattane valita sitä, oliko Suomen ulkopolitiikka onnistunutta tai epäonnistunutta.

Anonyymi kirjoitti...

MANNERHEIMIN PIIKKI JA ERILLISSOTA

Minulle maistuu se, etta Suomi oli Saksan liittolainen ja Saksa oli Suomen liittolainen. MUTTA silti minulle maistuu myos Suomen erillissota, koska yhteiset tavoitteet ja koordinointi jattavat Suomen omaan omituiseen asemaansa.

Esimerkiksi Saksa pyrki A-A (Arkangel-Astrakan) linjalle, Suomi ehka ei. Suomi ei hyokannyt Leningradiin eika edes hyokannyt Leningradin pohjoispoulelle 'kaveria auttaakseen' pyynnoista huolimatta. Koordinointi ei pelannut Syvarilta Tihvinan suuntaan eika Muurmanin radan katkaisuajatuksen loppuvaiheessa.

---

Eikos Mannerheimille ehdotettu saksalaisten toimesta pohjoisen saksalaisjoukkojen ylipaallikkyytta, kun saksalaiset jo varjottelivat Vermanjoella ja suomalaiset Kiestingissa. Mannerheim kieltaytyi, koska ei halunnut saksalaista komentajaa paallensa. - Koordinointi ei pelannut-- Pirun suomalaiset,
pelasivat erillista peliaan ja
noudattivat saksalaisten toiveita vain silloin kun heille sopi.

terv. t. uolevi

Anonyymi kirjoitti...

Meillä on aina - vähintään 70 vuotta, ehkä 90 - ollut liikaa niitä, jotka ovat olleet
moittimassa ulkopolitiikkakeskustelua
"itseruoskinnaksi".

Näihin ei ole historioitsijan pakko kuulua, oli foorumin koollekutsuja kuka tahansa.

Länsieurooppalainen sivilisaatio on - vaivoin, mutta kuitenkin - vapauttanut itsensä näin kapeasta "isänmaallisuudesta".

Mutta onhan Suomella kaverinsa sekä idässä että etelässä...

Anonyymi kirjoitti...

”aika ohut, kapea ja liukas oli se lauta, joka olisi vienyt Suomen toisen maailmansodan vuolaan ja kuohuvan virran yli niin, ettei osaa matkasta olisi joutunut tekemään itse uimalla”

Järkeily on ennestään tuttu, nimellä ”ajopuuteoria”.

Miksi muuten talvisodasta(kin) riideltiin niin kiivaasti tasavallan johdossa, jos kerran vaihtoehtoista politiikkaa ei ollut? On liian halpaa sanoa Mannerheimia ja Paasikiveä ”itseruoskijoiksi”.

Markun mainitsemasta rajajoesta (”Sestroretsk”) on kunniallisuuden nimissä sanottava, että se oli yhtä lähellä Pietaria kuin sittemmin Porkkala Helsinkiä.

Anonyymi kirjoitti...

Itse näen ongelmallisena sen, että Jatkosotaan hyvin viileästi suhtautuvia liittolaisuuden havainnoivia henkilöitä hyvinkin herkästi haastetaan hokemalla "no esittäkää sitten vaihtoehto".

Tämä on se karttakeppi, jolla näpeilleni yhä uudelleen lyödään erityisesti saittien poliitillisissa keskusteluissa: "esitä vaihtoehto"!

Eihän - Pyhä Isä - kyse ole ollenkaan siitä, olisiko jotakin pitänyt tehdä toisin, vaan siitä, minkälainen luonteeltansa oli se sota, joka käytiin.

En lataa arvoilla sitä arviota, ettei sota ollut erillissotaa. En väitä kenenkään tehneen väärin, taikka oikein, mutta näin erillissodan puolustajat - boldaan ystävällisesti - aina asian ymmärtävät.

Hyvin usein tullaan silmilleni myöskin väitteillä, että kumoamalla erillissotateesiä syyllistän suomalaisia ja vedän lokaan kunniaamme.

Enkä vedä.

Kysymys sodan erillisyydestä tulee hyvin huolella pitää erillänsä kysymyksestä tekojen oikeutuksesta.

Se, mitä kaikkea teimme, on jo suhteellisen tarkoin tiedossa. Se, minkä termin taikka otsakkeen näille teoille antaisimme, on yhä selvittämättä ja se saa jopa suhteetonta huomiota, mutta toisaalta markkinoi hyvin otsakkeen alla käytävää keskustelua.

Teidän nöyrin,
P.Tärkeä

Anonyymi kirjoitti...

Haluan vielä todeta virallisen liittolaisuuspaperin vaatijoille, että erityisesti historiankirjoittajilla on liiallista taipumusta korottaa paperit ylitse tekojen.

Sota käytiin liitossa, mutta ei ollut liitto, koska siitä ei löydy paperia.

Jos Jatkosodasta ei löytyisi virallisia papereita, sitä ei ollut.

Haluaisin kiinnitettävän erityistä huomiota siihen, että nämä samat paperit ovat myöskin manipulatsioonin välineitä, joita käyttäen johto kirjoittaa mieleistänsä historiaa.

Kritiikitön suhtautuminen virallisiin papereihin on höperehtämistä.

Teidän nöyrin,
P.Tärkeä

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Ajopuuteorian esiin nostaneelle anonyymille:

Wipert von Blücher 1950 ja häntä siteeraten Arvi Korhonen 1961: "Suomi tempautui suurvaltapolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas virta tempaa mukaansa ajopuun."

Jokisipilä 2008: "Aika ohut, kapea ja liukas oli se lauta, joka olisi vienyt Suomen toisen maailmansodan vuolaan ja kuohuvan virran yli niin, ettei osaa matkasta olisi joutunut tekemään itse uimalla."

Tässä on enemmän kuin aste-ero, vaikka piruuttani käytinkin lähes samaa kielikuvaa. Pitää nähdä metsä (ajo)puilta. Ajopuu on passiivinen, se vaan olla möllöttää eikä voi mitään sille kun virta vie. Itse asiassa se on jo valmiiksi joessa ja ainakin osittain pinnan alla. Itse puhuin joen yli kulkevasta laudasta (huom. en siis kiistänyt, etteikö sellainen olisi voinut olla olemassa, vaikka kyllä kapea, ohut ja liukas) ja uimisesta (mikä on mitä suurimmassa määrin aktiivista toimintaa).

Kyllä se mitä tehtiin, tehtiin itse ja aloitteellisesti, vaikka pelialueen määrittely ja kaukalon reunojen pystytys muualla (Moskova, Berliini, Tukholma, Lontoo, Washington) tehtiinkin. Onkin mielenkiintoista, että ajopuuteorian nimiin vannovat (joita yhä heitäkin löytyy) ovat samaa porukkaa kuin ne, jotka alleviivaavat Suomen johdon patrioottista taitoa tehdä joka kohdassa parhaita mahdollisia valintoja.

Jos mitään vaihtoehtoja ei ollut, olisi ollut aivan sama, mikäli Rytin, Mannerheimin ja Tannerin tilalla olisivat olleet James Potkukelkka, Pihtiputaan mummo ja Muumi-peikko. Näin nähtynä ajopuuteoria suorastaan halveksuu välirauhan ajan Suomen johtajien poliittista älyä ja kykyä. Ajopuun ei tarvitse valita, riittää, kun vain virrassa lilluttelee ja aina välillä pituusakselinsa ympäri pyöriskelee.

Korhonen peesasi "Barbarossassaan" Blücherin synninpäästökielikuvaa, mikä näin lähes suoraan suden suusta kuultuna suomalaisille historioitsijoille kyllä kelpasi, lähes yhtä mieluusti kuin Hitlerin sateenvarjo Ryti & co:lle syksyllä 1940.

Ero välttämättömän nyanssien havaitsemisen ja hiusten halkomisen välillä ei aina ole hiuksenhieno.

Karttakepistä saaneelle anonyymille: voin kertoa, että ilmiö on tuttu ja siitä on kokemusta minullakin. Ei ole ihan yksi kerta kun minulle on sanottu, että Rytin-Ribbentropin sopimuksella saadun aseavun määrän ja rintamalle saapumisen ajankohdan selvittäminen on imelää jälkiviisautta, johon vakavasti otettava historiantutkijan ei olisi tullut sortua. Silloin olen miettinyt ja välillä ihan ääneenkin kysynyt, että mitä sitten olisi pitänyt tehdä? Jättää tutkimatta vai? Sehän se vasta vakavasti otettavaa historiointia olisikin.

Anonyymi kirjoitti...

Tuosta aseavun saapumisesta ja määrästä on todettava löytösi olleen peräti innostavan.

Olen sallinut itselleni muodostua jonkinlaisen riippuvaisuuden näihin sota-aikoja koskeviin tutkimuksiin.

Kun sain hyppysiini "Aseveljiä vai liittolaisia", ajattelin, että vedetäänpä tästä nyt sitten yksi tällainen sinikantinen keskipaksu tutkimus...

Aloitettuani lukemisen, ahmin teoksen sukkelaan kannesta kanteen. En riippuvaisuudestani, vaan siitä johtuen, että nopeasti havaitsin tutkijan tehneen löytöjä aihelmasta, jossa niitä ei enää pitänyt olla mahdollista tehdä.

Itse nimitän imeläksi jälkiviisaudeksi nimenomaan sitä, jonka tutkija tässä mainitussa teoksessa torjui, eli että muka tarvitsimme sopimuksen, jotta saimme torjuntataistelun aseet käyttöömme.

Tutkija Jokisipilän todistettua, että aseet itse asiassa jo lojuivat varastoissamme ennen sopimusta, on imelä jälkiviisaus tullut torjutuksi, eikä harjoitetuksi.

Tällainen höperehtämistä torjuva tutkimus on mieleistäni.

Ihmettelen, jos ei kyseinen teos innosta myöskin muita yhä tutkimaan myöskin itsestänsä selvyytenä pidettyä imelää jälkiviisautta, eli kansallisia myyttejä muissa kohdin.

Teidän nöyrin,
P.Tärkeä

Anonyymi kirjoitti...

OHUT, KAPEA JA LIUKAS LAUTA

Tama on hieno kuva. Ylla oleva Markku Jokisipilan selvitys ja vertailu ajopuuteoriaan tuntuu hyvalta ja taysin toimivalta.
Hieno juttu!

terv.
t. uolevi

Anonyymi kirjoitti...

ASEAVUN SAAPUMINEN JA MAARA

Voihan siina Jokisipilan sinikantisessa olla jotain uutta verrattuna esim. V. Teran selvityksiin, mutta paatelma,
etta se mita maassa oli oli riittavaa, ei oikein maistu.

Govorov pyysi paljon terasta ja alumiinia seka 2 AK (armeijakuntaa)
lisaa paastakseen Imatra-Lappeenranta-Suurpaala tasalle.
Jos Stavka olisi antanut sanotut 2 AK, oliskohan suomalaisten rojut riittaneet?? Tatahan eivat Suomen paattajat voineet tietaa,
paljonko voimaa Nouvostoliitto panee viela Suomen suunnalle.
Mielestani oli oikein varautua kaikella milla voitiin!

Vaikka noita kahta AK:aa ei olisi ollut 'uhkaamassa', jo Ihantalan, Noksuan kannaksen, Vuosalmen ja U-aseman taistelut kaytiin liian vahilla reserveilla. Puna-armeijan murto taisi olla aivan hiuskarvan varassa. Ehka noilla taistelutantereilla olisi syyta toistaa 'Tassa auttoi herra'.

terv. t. oulevi

Anonyymi kirjoitti...

SILVENNOINEN: SUOMEN SODANPAAMARA OLI TUHOTA NEUVOSTOLIITTO???

Nuorista tutkijoista Silvennoinen yltyi lehtireferaatin mukaan paattelemaan, etta Suomen sodanpaamaara oli tuhota Neuvostoliitto.

Onko tallaiselle jotain pohjaa,
vai meneeko tama sinne sotaliitto ajattelun piikkiin ??

terv. t. uolevi

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Ehkä vähän vahvasti ja mutkia oikoen ilmaistu tuo Silvennoisen ajatus Suomen sodanpäämääristä. Oikeammin voisi todeta jotain siihen suuntaan, että Suomen sodanpäämääränä oli Hitlerin rinnalla ottaa itselle maksimihyöty irti siitä, kun Saksa tuhoaisi Neuvostoliiton. Mitä aktiivisempaa panosta tässä itse pystyttiin esim. hyvin hoidetun sodankäynnin suhteen osoittamaan, sitä paremmat olisivat neuvotteluasetelmat aikanaan karhun raatoa paloitellessa. Itä-Karjalaan mentiin, jotta sitten kun se päivä koittaisi, voitaisiin Berliinin suuntaan esittää uskottava vaatimus alueen liittämisestä Suomeen.

Neuvostoliiton tuhoaminen ei ollut Suomen sodanpäämärä, koska hyvin tajuttiin, etteivät voimat tällaiseen tavoitteeseen riittäisi, mutta Neuvostoliiton tuhoutuminen kyllä tuonne Stalingradiin saakka oli se lopputulos, jota sodasta toivottiin ja johon siihen saakka myös aika vankasti uskottiin. Se, tarkoitettiinko tuhoutumisella NL:n katoamista kokonaan kartalta tai joutumista pienennettynä ja satelliitiksi alistettuna Saksan alaisuuteen, riippui siitä, keneltä asiaa kysyi. Se oli kuitenkin selvää, ettei näissä visioissa Neuvostoliittoa enää ollut sen muotoisena olemassa kuin mitä se oli 1930-luvun mittaan sekä talvisodan ja välirauhan aikana opittu tuntemaan.

Anonyymi kirjoitti...

SUOMEN TAVOITTEENA NEUVOSTOLIITON HAVITTAMINEN??

www.presidentti.fi sivuilta loytyy Silvennoisen esitys 19.11.2008, jossa lukee mm.:
'...Suomi ei lahtenyt rajoitettuun erillissotaan, vaan sen tavoitteena, kuten Saksankin, oli Neuvostoliiton havittaminen tai vahintaan sen pysyva heikentaminen.
-- Mahtavana nakee nuori historioitsija Suomen osan ! --

mm. wikipediasta loytyy Barbarossa suunnitelman alta Hitlerin Direktiivi nr. 21 joulukuulta 1940, joka lienee koko Barbarossa- suunnitelman peruskasky tyonjakoineen, tavoitteineen kaikkineen. Hitlerin Direktiivi 21 antaa aika hyvan kuvan siita kuka hommat hoitaa ja kuka on statisti omassa kolossaan.

Barbarossa suunnitelman mukaan nayttaa Suomen osana olleen mm. edeta Laatokan molemmin puolin ja (vain !) sitoa mahdollisimman paljon neuvostojoukkoja [mutta ei esimerkiksi tuhota niita!] Saksalaisille joukoille Hitler kylla latelee tuhoamiskaskyja.

Arvattavasti suomalaisille sopi hyvin, etta Saksa tuhoaa Neuvostoliiton, ja Suomi poimii mm. Ita-Karjalan yms juuri siihen tapaan kuin Jokisipila edella esittaa.

terv. t. uolevi

Jussi Jalonen kirjoitti...

Jokisipilän mainitsema "erillissota"-teesin selittäminen suomalaisten haluttomuudella tulla pistetyksi samaan ryhmään Romanian, Unkarin ja muiden entisten itäblokin valtioiden kanssa saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Ironista siinä on kylläkin se, että esimerkiksi romanialainen historiankirjoitus on viljellyt "paralleelisodan" käsitettä vieläkin aktiivisemmin kuin Suomi.

Vieläkin ironisempaa on, että sama "oikean viiteryhmän" identiteettihäiriö ilmenee kaikissa muissakin asioissa, kuten vaikka NATO-jäsenyyttä koskevassa keskustelussa. Gustav Hägglund perusteli aikoinaan päätöstä pysyä puolustusliiton ulkopuolella sillä, että toisin kuin muita uusia jäsenvaltioita, Suomea ei miehitetty toisen maailmansodan aikana. Kun presidentti Haloselta kysyttiin, kannattaisiko Suomen hakea jäsenyyttä samalla kierroksella Romanian ja Slovakian kanssa, vastaus oli "emmehän me nyt oikein taida kuulua tähän ryhmään".

Vieraiden valtioiden nostaminen vertailukohdiksi positiivisessa tai negatiivisessa mielessä on jotenkin leimallista nimenomaan suomalaiselle keskustelulle, ja aina yhtä hupaisaa. _Pace_ Heikki Ylikangas: "Ei ole Suomelle kunniaksi jäädä tässä asiassa Japanin kanssa jälkijunaan. Se tuottaisi maallemme oikeus- ja sivistysvaltiona huomattavaa vahinkoa."




Cheers,

J. J.

Anonyymi kirjoitti...

Englanti ja USA kävivät ensisijaisesti sotaa kansallissosialismia vastaan, joka puolestaan soti neuvostososialismia vastaan. Näin toteutui "viholliseni vihollinen on ystäväni" -tyylinen absurdi liittolaisuus NL:n ja USA:n kesken. Suomen sotatavoite ei ollut tuhota mitään vaan onnistuneimmillaankin vain Neuvostoliiton sosialistisen järjestelmän kaataminen. Toisessa tilanteessa, Suomi olisi voinut olla USA:n johtaman liittouman jäsen yhdessä Ruotsin ja Saksan kanssa kaatamassa sosialistista neuvostohallintoa...

Minusta voimme olla ylpeitä siitä, että Suomi oli, Mannerheimin johdolla, mukana palauttaakseen porvarihallintoa Venäjälle. Tämä ei tietenkään ollut Saksan tavoite, miksi Suomi ja Saksa eivät myöskään olleet poliittisia liittolaisia, vaikka olivatkin aseveljiä. Valitettavasti Mannerheim ei nähnyt sosialismin romahdusta ja Tsaari Putinin nousua valtaan.

Mannerheim oli vuosisadan alun tyypillinen konservatiivi, mutta tulkitsi kuitenkin kansan syvien rivien tuntoja oikein. Ilman kansan tukea, Mannerheimin osallisuus Venäjän kommunistihallinnon kaatajana olisi johtanut tappion tullessa kansakunnan häviämiseen Stalinin mielikuvien lisäksi Siperialaisilla leireillä. Suomen politiikka oli Mannerheimin maailmankuvan näköinen ja makuinen.

Anonyymi kirjoitti...

Erillissotateemasta keskustelu muistuttaa minusta tätä nykyistä pohdintaa siitä olemmeko puolueettomia vai sotilaallisesti liittoutumattomia.

Eli mitään ei ole opittu?

Tällainen nyhväys on ulkopuolelta katsottuna täysin yhdentekevää - ei siis ihme että Lavrovkin sekoili termeissä.

Mutta ellei jatkosota ollut erillisota, niin entäpä talvisota?

Tässä taitaakin tapahtua sukkela puolenvaihto: venäläisten mielestä se oli ja meidän ei.

Isäni sotapäiväkirjoihin nojaten voin vahvistaa sen tiedon, että rivimiehet pitivät liittoutuneita "omina". Toive oli todellakin se, että ensin Hitler kukistaa Stalinin ja sitten liittoutuneet lyövät natsit.

Minusta se oli olosuhteet huomioon ottaen aika ymmärrettävä toive. Harmi ettei toteutunut.

Anonyymi kirjoitti...

Maalaisen järjellä varustettuna pidän kyllä Markun "ohutta ja liukasta lautaa" aivan oivallisena kielikuvana. En tunne ollenkaan esim. Puolan maailmansotien välistä ulkopolitiikkaa eli kuinka he olisivat voineet välttää Molotov-Ribbentrop sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan mukaisen vallatuksi tulemisen, mutta peruskoulussa historianoppinasa saaneena muistelen Suomen olleen yksi niistä muista maista, jotka Puola lisäksi siinä lisäpöytäkirjassa nimeltä mainittiin Saksan ja NL:n etupiiriin kuuluvina maina.
Itsestään selvää on, että talvisota olisi voitu välttää - levittämällä punainen matto neuvostojoukkojen marssiessa maahan! Ei tarvitse kuin muistella vanhaa luokkahuoneessa roikkunutta karttaa, kun tajuaa, että Itämeren sotilaallinen merkitys oli Neuvostosmaalle niin suuri, että sen kontrolliin saanti Suomen ja Baltian maiden alueita hyväksikäyttäen oli ehdottoman tärkeää.
Ja eiköhän vilkaisu Baltian pikkuserkkujen suuntaan 60 vuoden taakse riitä kertomaan mitä myöntyväisyyspolitiikaasta olisi seurannut.
Olen monesti miettinyt, olisiko nykyihmisillä malttia jättää se tilaisuus käyttämättä, joka avautui kesällä 1941? Muistaen lähtökohdat: olisimme joutuneet 1½ vuotta sitten suurvallan hyökkäyksen kohteeksi ja menettäneet huomattavan osan itsenäistä maa-alaamme, ehkä tärkeimmän monikulttuurisen kaupunkimme ja joutuneet asuttamaan satoja tuhansia evakkoja. Nyt avautuisi tilaisuus saada edes pieni revanssi, kun kaksi vuotta voitosta voittoon kulkenut toinen maailmanmahti tarjoasi rinnallaan siihen mahdollisuuden. Mistä löytyisi se poliittinen enemmistö, joka sanoisi Ei Kiitos? Olkoon se nyt sitten nimeltään erillissota tai liittolaisuus.
Se, olisiko Suomi voinut irrottautua sodasta Karjalan takasin saatuaan, onkin kokonaan toinen juttu. Sodan kulkuun tällä kuvitteellisella irrottautumisella tuskin olisi ollut mitään merkitystä. Ja luulenpahan vaan, etteivät neuvostomaan aluevaatimukset kesällä -44 olisi olleet yhtään sen vähäisemmät kuin mitä ne nyt olivat. En todellakaan jaksa uskoa, että Stalin olisi jättänyt Suomen kesällä -41 takasin saamiaan alueita Suomelle. Päinvastoin - ajatusleikkiä pidemmälle vieden maamme varustautuminen olisi ollut selvästi huonompi kuin se nyt oli: maassa ei olisi ollut PST-aseita ennen eikä jälkeen Riston käytyä Joachimin puheilla. Ei olisi pysähtynyt puna-armeija Tali-Ihantalan linjalle eikä ihan heti lännemmäksikään. Ehkä me vähitellen voisimme ymmärtää olleemme (ja edelleen olevamme) maailmanpolitiikassa sen verran vähäisiä tekijöitä, että meidän pelurin taidoillamme ei isojen poikien päätä käännellä.

Anonyymi kirjoitti...

Hey,

When ever I surf on web I never forget to visit this website[url=http://www.weightrapidloss.com/lose-10-pounds-in-2-weeks-quick-weight-loss-tips].[/url]jugement.blogit.uusisuomi.fi is filled with quality info. Do you pay attention towards your health?. Are you really serious about your weight?. Research indicates that almost 70% of all United States adults are either chubby or weighty[url=http://www.weightrapidloss.com/lose-10-pounds-in-2-weeks-quick-weight-loss-tips].[/url] So if you're one of these people, you're not alone. Infact many among us need to lose 10 to 20 lbs once in a while to get sexy and perfect six pack abs. Now the question is how you are planning to have quick weight loss? You can easily lose with with little effort. If you improve some of your daily diet habbits then, its like piece of cake to quickly lose weight.

About me: I am blogger of [url=http://www.weightrapidloss.com/lose-10-pounds-in-2-weeks-quick-weight-loss-tips]Quick weight loss tips[/url]. I am also mentor who can help you lose weight quickly. If you do not want to go under painful training program than you may also try [url=http://www.weightrapidloss.com/acai-berry-for-quick-weight-loss]Acai Berry[/url] or [url=http://www.weightrapidloss.com/colon-cleanse-for-weight-loss]Colon Cleansing[/url] for effective weight loss.