maanantaina, joulukuuta 14, 2009

Suomen tie pohjoismaaksi

Myönnän radiohiljaisuuden venähtäneen pitkäksi ja kiitän runsaista kommenteista. Tunsin piston sydämessäni viikonloppuna, kun blogini sai positiivista huomiota yhdeltä valtakunnan kovimmista Mikkelin Jukurit-faneista eli IS:n Tuomas Manniselta hänen lähinnä Heikki Ylikangasta käsitelleessä kolumnissaan. Toisin kuin emeritus, en aio poistaa blogiani verkosta, enkä moderoi kommenttejakaan. Vuosien saatossa lienen poistanut jälkikäteisesti vain muutaman kommentin, ja silloin syynä on ollut rasistisvoittoinen täydellisesti asian vierestä puhuminen (aina kyseessä yksi ja sama henkilö) tai sitten nämä englanninkieliset muita ties mitä saitteja mainostavat roskapostityyliset kommentit.

Kesässä 1944 taitaa riittää käsiteltävää vielä Ylikankaan ja Meinanderin jälkeenkin. Viime aikoina olen itse yrittänyt lähestyä aihetta vähän laajemmasta kulmasta, kun olen opettanut Turun yliopiston Baltic Sea Region Studies -maisteriohjelman vuosittaista luentosarjaani, nyt toista vuotta peräkkäin megalomaanisella otsikolla "History of the Baltic Sea Region in the 20th Century". Alueen tapahtumahistoria on katettu jo aiemmassa luentosarjassa, joten olen voinut omassa osuudessani keskittyä historialliseen spekulointiin.

Yritys tarkastella Saksan, Venäjän, Ruotsin, Tanskan, Suomen, Puolan, Viron, Latvian ja Liettuan historioita yhdessä ja samassa 24 tunnin tarinassa Itämeren tarjoamalta alueelliselta näkökulmalta on hyvin haasteellinen mutta samalla äärimmäisen mielenkiintoinen. Suurena kysymyksenäni on ollut etsiä sellaisia korkean tason muuttujia alueen historiassa, jotka parhaiten selittäisivät kansallisten kehityskulkujen saamat erilaiset suunnat.

Suomen historia muodostaa tämän näkökulman sisällä kenties kaikkein erikoisimman tarinan. Maa aloitti 1900-luvun osana sitä puolalais-baltialaista maaryhmää, joka 1920-luvun taitteen molemmin puolin itsenäistyi tsaari-Venäjän alta ja jonka Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa pelasti joutumasta toisen imperiumin vallan alle. Vuodet 1918-1921 olivat näiden valtioiden historiassa täynnä erilaisia pienemmän mittaluokan sotilaallisia konflikteja niin sisäisiä kuin ulkoisiakin vihollisia vastaan, yhtenä näistä Suomen sisällissota 1918.

Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä merkittävämmältä selittävältä tekijältä sotien välinen poliittinen kehtiys vaikuttaa. Puola ja Liettua irtautuivat demokratiasta jo 1926, Viro ja Latvia 1934, Suomi ei missään vaiheessa, vaikka toki kovasti porvarillinen ja oikeistolainen olikin, ja vaikka yritystä tähän suuntaan Kosolalla ja kumppaneilla olikin. Lapuan liike, kommunistilait ja IKL noudattivat täysin yleiseurooppalaisia kehitystrendejä, tapahtumien lopputulema sen sijaan ei. Siinä missä kaikissa muissa Itä- ja Keski-Euroopan maatalousvaltaisissa maissa vedettiin salkoon autoritaarinen lippu, Suomessa sinniteltiin eteenpäin demokratian kanssa. Sitä, pitäisikö kiitoskortti tästä lähettää suomalaisen porvariston valistuneemmalle osalle, vallankumouksesta luopuneille sosiaalidemokraateille vai kenties Suomea pohjoismaisen suuntauksen tielle houkutelleelle Ruotsille, pitää vielä pohtia lisää.

Itämeren alueen maiden historiallisten taloustunnuslukujen vertailu on kiehtovaa sekin. Tässäkin suhteessa Suomi vuonna 1920 on pikemminkin neljäs Baltian maa (jollaisena se toki Neuvostoliitossa nähtiinkin vielä syksyllä 1939) kuin pohjoismaa. 1930-luvulla Suomi alkaa tehdä kuitenkin eroa (kenties Viroa lukuunottamatta) balttilais-puolalaisiin valtiosisariinsa, ja toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennusvaiheen aikana, Puolan muututtua kommunistiseksi ja Baltian maiden neuvostotasavalloiksi, ero kasvaa kasvamistaan.

Itämeren piirissä hahmottuu 1900-luvun osalta kolme selvästi toisistaan erottuvaa historiallista valtioryhmää ja historiallisen kokemuksen muotoa, jotka luentosarjassani nimesin suurvalta-totalitaariseksi, skandinaavis-demokraattiseksi ja itäiseksi autoritaaris-alisteiseksi ryhmäksi. Suomeksi käännettynä termit kuulostavat vielä kömpelömmiltä kuin englanniksi, mutta ensimmäisesessä ryhmässä on tietysti kyse Saksasta ja Venäjästä, toisessa Ruotsista, Tanskasta ja Suomesta, kolmannessa Puolasta ja Baltian maista.

Mielenkiintoisimpia ovat tietysti siirtymät ryhmien välillä. Suomi ei ole täysin vailla itäisen autoritaaris-alisteisen ryhmän tunnusmerkkejä, mutta mitä pidemmälle vuosisata eteni, sitä selvemmin se oli demokraattinen pohjoismaa. Kansallisen historiamme kannalta mielenkiintoisin kysymys on se, mitkä olivat ne yksittäiset tekijät, joiden ansiosta Suomi onnistui välttämään Itämeren itä- ja etelärantojen maiden raskaan kehityksen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tätä poikkeuksellista historiallista reittiä on yhä useammin selitetty lähes yksinomaan toisen maailmansodan torjuntavoiton eli täydellisen sotilaallisen tappion välttämisen kautta, mikä tietysti onkin yksi perusedellytyksistä. Talvisodan 70-vuotismuistopohdinnoissa on kiitettävästi muisteltu myös "talvisodan hengen" eli kansallisen eheytymisen syitä. Oikeistoautoritaarinen Suomi olisi tullut 1939-1940 jyrätyksi.

Ruotsin ja Tanskan menestystarinoiden takaa paistaa vahvasti läpi maiden kompromissihakuinen poliittinen kulttuuri, jossa eri poliittisia puolueita yksittäisissä kysymyksissä ilmenevistä näkemyseroista huolimatta liitti toisiinsa yhteinen näkemys pitkän linjan kehityksen tärkeimmistä tavoitteista. Tällaista visiota tai ainakaan laajaa tukea sille ei löytynyt Baltiasta tai Puolasta. Suomessakin sellaisen kehittymiseen tarvittiin vuoden 1918 ja toisen maailmansodan yhdistetyt tapahtumat. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion taustalta löytyy vahva poliittinen keskikenttä, joka kykenee sekä näkemään ryhmäkohtaisten intressien yli ja ohi että vastustamaan äärilaidoilta, niin oikealta kuin vasemmaltakin, nousevia kumouksellisia muutospaineita.

Hyvä kysymys on, oliko 1970-luvun konsensuskulttuuri ilmaus tästä skandinaavisesta valtioviisaudesta vai liittyikö se sittenkin enemmän suomettuneisuuteen, siihen, että kaikista kulttuurisesti länsimaiksi lukeutuneista Kylmän sodan maista Suomi oli kiistatta kaikkein läheisimmissä suhteissa Neuvostoliittoon. On hyvä muistaa sekin, millä ilmansuunnalla sijaitsi se ulkomaankaupallinen kivijalka, joka merkittävältä osaltaan mahdollisti Suomen sodanjälkeisen nousun maatalousvaltaisesta maasta jälkiteolliseksi palvelu- ja informaatioyhteiskunnaksi. Yhteistyö veljeskansojen miehittäjän kanssa on ollut Suomelle tuottoisaa puuhaa useammankin kerran.

Maantiede näyttäisi loppujen lopuksi selittävän lähes masentavan paljon. Puola ja Baltian maat sijaitsevat Saksan ja Venäjän valtapiirien välimaaston keskiosassa ja niiden välisten hyökkäysreittien varrella, ja ovat kaiken lisäksi hyvää panssarivaunumaastoa. Jossain muualla sijaitessaan Puola olisi voinut 1900-luvun mittaan nousta kukoistavaksi keskitason eurooppalaiseksi valtioksi, nyt se aina kriisin koittaessa joutui ensimmäisenä tallatuksi ja alistetuksi, niin kuin tietysti jo aiempinakin vuosisatoina. Vaikka esimerkiksi presidentit Paasikivi ja Koivisto usein viittasivat Suomen maantieteelliseen asemaan jos ei nyt haittatekijänä niin ainakin kovasti rajoittavana tekijänä, kyllä tämä asema kiistatta esimerkiksi toisessa maailmansodassa pelasi Suomen hyväksi, kun ajattelee, mikä oli välivyöhykkeen eteläisemmillä osilla sijanneiden maiden kohtalo.

Suomen historiassa usein liian vähälle huomiolle jäävä seikka on Ruotsin läheisyyden hiljainen vaikutus. Baltian mailla tai Puolalle ei niitä kohti länttä näkymättömän magneetin tavoin vetänyttä omaa Ruotsiaan ollut. Ruotsin puolueettomuudella oli jo 1930-luvulla historiallisen linjansa pituuden vuoksi sellaista uskottavuutta, joka Suomen osalta jäi täysin haaveeksi. Samalla tavoin kuin epäusko Suomen puolueettomuuden aitouteen (tai ainakin maan kykyyn varjella sitä eurooppalaisen kriisin koittaessa) oli Stalinille tärkein syy ryhtyä ratkomaan suhteitaan pohjoiseen länsinaapuriinsa sotilaallisesti, luottamus Ruotsin puolueettomuuden jatkuvuuteen antoi neuvostodiktaattorille pelivaraa olla toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja sen jälkiselvittelyissä Suomen suunnalla armollisempi. Tämä oli hänelle tietysti sitäkin helpompaa, kun maa oli ainoana Saksan koalitiossa taistelleista maista jäänyt miehittämättä. Jos ainakin puolueettomuuden julkisivun säilyttäneen Ruotsin tilalla olisi ollut esimerkiksi Saksan koalitiossa taistellut Ruotsi, ei Stalinilla olisi ollut varaa pysäyttää kesän 1944 Suomen-vastaista suurhyökäystä.

Tältä kannalta ajateltuna voisi jopa heittää ilmoille kryptisen kysymyksen, oliko kesä 1944 sittenkin enemmän seuraus kuin syy?

19 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Suomalaisen kulttuurihistorian sisältö ja olemus on toisto. Moneen kertaan sanotun sanominen yhä uudestaan ja uudestaan.

Samoja sanoja Milan Kundera käytti kuvaamaan kommunismia, järjestelmää joka sekin pyrki ajattelemaan jokaisen puolesta kaikkea hyvää ja arvokasta.

Että emme unohtaisi missä kuljimme kerran. Emmekä kävisi yöhön yksin.

Antero kirjoitti...

Noam Chomsky on kirjoittanut itä-Euroopan syntymisen ajoittuneen jonnekin 1400-luvulle. Sitä ennen se ei juurikaan eronnut elintason ja muiden taloudellisten mittausten perusteella maanosan läntisestä osasta.

Viimeisen kahdensadan vuoden aikana Euroopan häirikön mantteli on siirtynyt pikkuhiljaa yhä idemmäksi. Ensin Napoleanin Ranska, sitten Saksa ja Neuvostoliitto. Saksan sisällä kulki selvä ero myös demokraattisen vyöhykkeen ja autoritäärisen vyöhykkeen välillä. Natsit ja kommunistit luokiteltiin Hamblochin Weimarin tasavaltaa koskeneessa tutkimuksissa ainoiksi vallankumouksellisiksi puolueiksi. Natsien kannatus on suurinta Preussissa, vähäisintä Ruhrissa ja eikä kannatus ollut kaikkein suurinta myöskään Baijerissä vaikka monet johtavat natsit olivat baijerilaisia. Paljonpuhuttu protestanttinen korrelaatio tuskin selittää asiaa. Kyllä Preussi oli asenteeltaan hyvin paljon itäeurooppalainen vaikka maatalousvaltaisella alueella oli myös kulttuurisesti merkittäviä saarekkeita kuten Königsberg.

I maailmansodan syntyseutu ajoittui myös itäiseen Eurooppaan vaikka verta vuodatettiin yhtä paljon lännessäkin. Sama seutu oli myös siemenenä tulevalle suursodalle. Nyttemmin euroajassa tuon seudun ihmiset saattavat erehtyä pitämään maidensa menneisyyttä demokraattisempana kuin se olikaan. Suomihan kiskaisi itsensä nielusta joka olisi suomalaiset samaan kuiluun vienyt juuri vuonna 1918. Se että vuonna 1939 tilanne oli niin paljon erillainen johtui yksinkertaisesti siitä että 21 vuodessa oli syntynyt kokonaan uusi sukupolvi jonka ei tietenkään tarvinnut kantaa mitään isiensä syntejä. Miksi olisi?

Yleisin virhe mitä tutkijat voivat tehdä on kuvitella että vuosi 1918 olisi merkittynyt automaattisesti sitä että olisi toimittu vuoden 1918 ajattelutavan mukaan. Vuosi 1918 ei ollut mikään loppu vaan uuden alku.

Nimetön kirjoitti...

Kiitos vaivannäöstä!
"Sitä, pitäisikö kiitoskortti tästä lähettää suomalaisen porvariston valistuneemmalle osalle, vallankumouksesta luopuneille sosiaalidemokraateille vai kenties Suomea pohjoismaisen suuntauksen tielle houkutelleelle Ruotsille, pitää vielä pohtia lisää."
Mielestäni sen kortin voisi lähettää juuri näille kolmelle!
Lapualaisten touhuissa ylilyönti taisi tapahtua Stålbergin ja vanhan vaimon kyyditsemisessä.
"Mäntsälän juopot" uskoivat, kun Ukko-Pekka sanoi:"Menkää kotiin miehet!"
Erkko, uskoakseni kieltäytyi, ei rahan vaan periaatteen vuoksi, alueluovutuksista. Talvisodan pakkaset olivat "luajien lykky" ja itsenikin halveksimat, isäni edustamat, "nosket" olivat vahva kansallinen voima kommunisteja vastaan "vaaran vuosina". Näin ne menee, kansakuntien kohtalot, eikä me silti Itämeren piirissä kaikkein tyhmimpiä olla!
pekka s-to.

Nimetön kirjoitti...

Kyllä minä luulen, että lopultakin meidät pelasti perisuomalainen kateus ja nuivuus. Ei tässä maassa kukaan voi nousta niin kiistattomaksi johtajaksi, kuin valkoisen vallankaappauksen, suomalaisen diktatuurin synnyttäminen 1930-luvun alussa olisi edellyttänyt. Läheltä liippasi, mutta tämä mentaalinen trauma ilmeisesti oli se viimeinen lukko. Monesti sopan perusainekset antavat aineksia monenlaiseen lopputulokseen, ja vain hyppysellinen jotain ratkaisevaa maustetta tekisi lopputuloksesta aivan toisen. Suomalaisessa habitologiassa Mannerheimin "ylivertaisuus" korreloi hänen muukalaisvuosiinsa ja viileään (ja äreään) etäisyyteensä. Kun riittävän monta tärkeää henkilöä on nähnyt jonkun miehen alushoususillaan, tapahtuu arkistuminen, joka on kaiken sokaistuneen innostumisen tehokkain vastakohta.
Muuten uskon yhteiskunnan suuriin historiallisiin pohjavirtoihin ja rakenteellisiin jännitteisiin kansallisen historian dynamiikan lähteinä, mutta joskus siis yksilövaikutteiseen ohjautumiseen.
Veikko-setä

Marjo kirjoitti...

Kiintoisaa pohdiskelua. Kyllä tällainen vertailu avartaa.

"kaikista kulttuurisesti länsimaiksi lukeutuneista Kylmän sodan maista Suomi oli kiistatta kaikkein läheisimmissä suhteissa Neuvostoliittoon."

Tarkoitatko nyt poliittista, taloudellista, ideologista vai kulttuurista läheisyyttä?

Kaksi edellistä on tietenkin totta.

Kulttuurisesti NL ei koskaan jyllännyt, vaan amerikkalainen populaarikulttuuri.

Ideologisesti kyseessä oli tavallaan viivästymä. Kun Länsi-Euroopan intellektuellit ihailivat NL:oa 30-luvulla, niin Suomeen ilmiö ehti vasta 70-luvulla.

Lueskelen nyt vasta Beevorin ja Cooperin teosta Pariisi miehityksen jälkeen. Siitä käy ilmi, kuinka paljon NL:oa ihailtiin sodan jälkeen Ranskassa. Uskottiin, että vain se kykenee luomaan uudenlaisen yhteiskunnan fasismin kukistamisen jälkeen.

Ehkä Suomea pitäisi joskus verrata Ranskaan tai Italiaan, joissa oli vahvat kommunistipuolueet. Tai Espanjaan, jossa myös oli sisällissota mutta Francon valtakausi kesti vuosikymmeniä.

Marjo kirjoitti...

Antero kirjoitti: "Se että vuonna 1939 tilanne oli niin paljon erillainen johtui yksinkertaisesti siitä että 21 vuodessa oli syntynyt kokonaan uusi sukupolvi"

Niinpä. Tämä usein unohtuu Esim. Jenni Kirveeltä, joka Ylipisto-lehdessä leukaili, ettei muutos tapahdu yhdessä yössä. Mutta sukupolvessa se tapahtuu.

Nämä itsenäisyyden aikana kasvaneet nuorukaiset olivat kuitenkin vasta armeijassa. Maata johtavat olivat (ainakin) sukupolvea vanhempia. Laillisuus/myöntyvyystausta vaikutti, toisaalta myös se että haluttiin välttää kansan jakautuminen ja siksi piti valita "pienin yhteinen nimittäjä".

Marjo kirjoitti...

Antero kirjoitti: "Noam Chomsky on kirjoittanut itä-Euroopan syntymisen ajoittuneen jonnekin 1400-luvulle. Sitä ennen se ei juurikaan eronnut elintason ja muiden taloudellisten mittausten perusteella maanosan läntisestä osasta."

Mitähän tässä tarkoitetaan Itä-Euroopalla? Eihän esim. Böömi ja Määri mitään Itä-Eurooppa ollut, vaan Keski-Eurooppaa.

Tuolloin keskeinen raja oli uskontojen ja kirkkokuntien välinen: siis toisaalta katolisten ja ortodoksien, toisaalta kristinuskon ja islamin.

UoleviS kirjoitti...

ONNI JA OLUSUHTEET

Suomella lienee ollut kohtuullisen hyva "herraonni". Oli kaiketi onneksi, että Alkiolais-maalaisliittolaiset ja Tannerilai-demarit taklasivat Suomen tasavallan ja demokratian tielle
1920 ja 1930 luvuilla. Edelleen lienee ollut onnellista, että esim. Mannerheimilla ei ollut ehdotonta halua diktaattoriksi eikä muitakaan pystyviä löytynyt. Samoin kommunistien tosi diktaattorin puuttuminen vv. 1945-1948 lienee ollut onnkesi Suomelle.

Kun itäblokki sulkeutui, muttuivat olosuhteet sellaisiksi, että vain Ruotsin suuntaan oli henkireikää.

Kun Aatu piti vastoin Saksan etua aivan kohtuuttoman vahvat joukot aivan liian pitkään Virossa, se saattoi olla pelastamassa Suomi parkaa.

Kyllähän näitä "onnen ja olosuhteitten" juttuja on paljon ja niitä on vastaavasti Baltiassa ja Puolassakin.

Eikös se vanha sotapäällikön ohje ole, että pitää osata ottaa vaarin onnesta ja olosuhteista? Mm. Stalinin sanotaan osanneen!

Nimetön kirjoitti...

Miksi niin nuivasti? "...että lopultakin meidät pelasti perisuomalainen kateus ja nuivuus."?
Tai auktoriteetteihin uskoen: "Suomella lienee ollut kohtuullisen hyva "herraonni"."?
Oikeus, kohtuus, tasa-arvo!(myös miesten ja naisten välillä) siinä suomalaisen kansan prinsiipit!
pekka s-to.

KPJ kirjoitti...

Itse kylmän sodan aikana "intellektuelli"-piireissä liikkuneena yritän olla alati huolimattomuuksia ja virheitä korjaamassa,vaikka se toivotonta onkin.

Marjo sanoi: "Kun Länsi-Euroopan intellektuellit ihailivat NL:oa 30-luvulla, niin Suomeen ilmiö ehti vasta 70-luvulla."

Mitä tarkoittaa tässä monikon nominatiivi ("intellektuellit")?

KAIKKI?
JOTKUT?
HARVAT?

Ei ole oikein intellektuellien valtaenemmistöä kohtaan, että jatkuvasti väitetään kaikkien (tai edes monien) ihailleen neuvostojärjestelmää.

Nimetön kirjoitti...

Pitäisikin käyttää sanoja "kotimainen intelligentsija" tarkoittamaan noita neuvostomyönteisiä. Varataan sana intellektuelli itsenäisesti ajatteleville epäkolletivisoiduille yksilöille.

UoleviS kirjoitti...

OLOSUHDE: NAAPURI RUOTSI

Luettuani sekä "Pettureita ja patriootteja" seka "Suomi 1944"
nousee tama paljon parjattu Ruotsi arvoon arvaamattomaan. Siellahan sitä Suomen kohtaloa ratkaistiin kaiketi yhta paljon kuin Helsingissä.-- Hienoa, etta on ollut tallainen naapuri.

Ajattelen, etta jos olisimme olleet esimerkiksi Liettua, niin Liettuaa vastaava kohtalo olisi ollut Suomelle ehkä kovin todennakoinen.

UoleviS kirjoitti...

SUOMALAISTEN VALINTOJA

Ovathan suomalaiset tehneet itse valintoja, jotka ovat olleet omiaan johtamaan pohjoismaaksi!

1.) Se etta v. 1918 kapina kukistettiin ja jälkiselvitettiin niin raa'asti, oli tällainen valinta.

2.) Se että 1939 oltiin uppiniskaisia eikä johtomiehet lähteneet Moskovaan myymään Suomea
(kuten Viroa myytiin), oli suomalainen valinta.

3.) Se että 1940-1941 valmisteltiin Saksan kelkkaan lähtö ja lähdettiin, oli tällainen ehkäpä aika pienen sakin valinta!

4.) Se että "puolijumalilla" Kekkonen ja Koivisto oli tarve ja halu ajaa eteenpäin "länsi suuntausta", oli sellainen valinta.

Nimetön kirjoitti...

UoleviS:lle

Ihmisparka! Mikä sinä olet arvostelemaan Jumalaa? Sanooko saviastia muovaajalleen miksi teit minusta tämmöisen?
Kyllä kai savenvalajalla on oikeus tehdä samasta savesta toinen astia arkista ja toinen juhlakäyttöä varten.
Niin on Jumalakin tehnyt. Suuressa viisaudessaan hän on tosin säästänyt vihanastioita jotka on määrätty tuhottavaksi, ja antaa laupeutensa loistaa niistä astioista jotka on tehty ikuiseen kirkkauteen.

Eli ketkä ovatkaan valituista valituimpia? Hienonen vai Taxell? Tai miksi Mannerheimia ei syytetty sotaoikeudessa?

UoleviS kirjoitti...

JUMALAN JOHDATUS

No anonyymi ei taida olla kuitenkaan Gerda Ryti, joka tunnetusti haki apua ylhäältä; mutta kun se Jumalan johdatuskin on tainnut tarvita naita apumiehia ja apumiesten päätöksiä.

Jätän mielihyvin arvioinnin ja arvostelu ammattimiehille, kuten tällä bloginpitäjä Markulle!

Markus kirjoitti...

Voisiko sota-ajan suomalaisista todeta, että he tekivät oikean valinnan vaistonvaraisesti. Heillä ei ollut varaa idealismiin kuten Cambrigden yliopiston nuorilla juipeilla 30-luvulla, jotka suorittivat pyhiinvaellusmatkoja Stalinin Neuvostoliittoon. Tuon ajan suomalaisilla saattoi olla harvinaisen realistinen kuva Stalinin Neuvostoliiton terroristisesta luonteesta.

Mitä taas Saksaan tulee niin väitteen suomalaisesta natsimyönteisyydestä olivat pääsääntöisesti huuhaata. Markku taisi itse kirjassaa mainita että kerrassaan 15 suomalaista lähti maanpetoksen tielle ja siirtyi Saksan puolelle syksyllä 1944. Suomi yritti sen minkä pystyi saada Saksalta apua Stalinia vastaan. USA oli liitossa totalitaristisen Stalinin NL:n kanssa, Suomi Hitlerin. So what?

Älymystön eräät tunnetut natsisympatisoijat on käyty varmaan jo moneen kertaan läpi. Siksi vähän heitä oli eikä suomalainen rahvas ole koskaan ottanut liian vakavasti älymystön edustajia. Ei natsimielisiä, sen paremminkin kuin sinisalolaisiakaan.

Alikersantti Lehdon sanoin: "Älkää jauhako paskaa. Kuka tulee jakamaan rahat".

UoleviS kirjoitti...

MARKUS PUHUU ASIAA!

En voi muuta kuin käsiäni taputtaen todeta, että Markus puhuu asiaa viimeistä riviä myöden.
--Kiitos!--

Nimetön kirjoitti...

Kirjoituksen otsikko puhuu enemmän kuin se ensivalkutelmaltaan antaa ymmärtää. Ja ei se Suomen tie ja matka pohjoismaaksi ole edes vielä pättynyt. Seuraammehan parhaillaan erästä vuoden 1918 tapahtumien seurauksena syntyneen näytelmän uusinta vaihetta. Valtionpäämihen vallanpoistamista. Onko Ruotsin tie myös Suomen?

Ja kuinka mielenkiintoisesti osapuolet ovat vaihtaneetkaan kantojaan. Oikeisto riisuisi ja demarit eivät riisuisi!

Antero kirjoitti...

Arvioisin Suomen tykistön sekä Suomen ilmavoimien ja Luftwaffen keskitettyjen joint-fires operaatioiden merkinneen Suomen itsenäisyyden kannalta kesällä 1944 paljon enemmän kuin "Ruotsin hiljainen läheisyys". Siihen nimittäin hyytyi Govorovin porukan hönkiminen.

Sorry vaan Markku, mutta älä ole idealisti.