Suomen tie pohjoismaaksi

Myönnän radiohiljaisuuden venähtäneen pitkäksi ja kiitän runsaista kommenteista. Tunsin piston sydämessäni viikonloppuna, kun blogini sai positiivista huomiota yhdeltä valtakunnan kovimmista Mikkelin Jukurit-faneista eli IS:n Tuomas Manniselta hänen lähinnä Heikki Ylikangasta käsitelleessä kolumnissaan. Toisin kuin emeritus, en aio poistaa blogiani verkosta, enkä moderoi kommenttejakaan. Vuosien saatossa lienen poistanut jälkikäteisesti vain muutaman kommentin, ja silloin syynä on ollut rasistisvoittoinen täydellisesti asian vierestä puhuminen (aina kyseessä yksi ja sama henkilö) tai sitten nämä englanninkieliset muita ties mitä saitteja mainostavat roskapostityyliset kommentit.

Kesässä 1944 taitaa riittää käsiteltävää vielä Ylikankaan ja Meinanderin jälkeenkin. Viime aikoina olen itse yrittänyt lähestyä aihetta vähän laajemmasta kulmasta, kun olen opettanut Turun yliopiston Baltic Sea Region Studies -maisteriohjelman vuosittaista luentosarjaani, nyt toista vuotta peräkkäin megalomaanisella otsikolla "History of the Baltic Sea Region in the 20th Century". Alueen tapahtumahistoria on katettu jo aiemmassa luentosarjassa, joten olen voinut omassa osuudessani keskittyä historialliseen spekulointiin.

Yritys tarkastella Saksan, Venäjän, Ruotsin, Tanskan, Suomen, Puolan, Viron, Latvian ja Liettuan historioita yhdessä ja samassa 24 tunnin tarinassa Itämeren tarjoamalta alueelliselta näkökulmalta on hyvin haasteellinen mutta samalla äärimmäisen mielenkiintoinen. Suurena kysymyksenäni on ollut etsiä sellaisia korkean tason muuttujia alueen historiassa, jotka parhaiten selittäisivät kansallisten kehityskulkujen saamat erilaiset suunnat.

Suomen historia muodostaa tämän näkökulman sisällä kenties kaikkein erikoisimman tarinan. Maa aloitti 1900-luvun osana sitä puolalais-baltialaista maaryhmää, joka 1920-luvun taitteen molemmin puolin itsenäistyi tsaari-Venäjän alta ja jonka Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa pelasti joutumasta toisen imperiumin vallan alle. Vuodet 1918-1921 olivat näiden valtioiden historiassa täynnä erilaisia pienemmän mittaluokan sotilaallisia konflikteja niin sisäisiä kuin ulkoisiakin vihollisia vastaan, yhtenä näistä Suomen sisällissota 1918.

Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä merkittävämmältä selittävältä tekijältä sotien välinen poliittinen kehtiys vaikuttaa. Puola ja Liettua irtautuivat demokratiasta jo 1926, Viro ja Latvia 1934, Suomi ei missään vaiheessa, vaikka toki kovasti porvarillinen ja oikeistolainen olikin, ja vaikka yritystä tähän suuntaan Kosolalla ja kumppaneilla olikin. Lapuan liike, kommunistilait ja IKL noudattivat täysin yleiseurooppalaisia kehitystrendejä, tapahtumien lopputulema sen sijaan ei. Siinä missä kaikissa muissa Itä- ja Keski-Euroopan maatalousvaltaisissa maissa vedettiin salkoon autoritaarinen lippu, Suomessa sinniteltiin eteenpäin demokratian kanssa. Sitä, pitäisikö kiitoskortti tästä lähettää suomalaisen porvariston valistuneemmalle osalle, vallankumouksesta luopuneille sosiaalidemokraateille vai kenties Suomea pohjoismaisen suuntauksen tielle houkutelleelle Ruotsille, pitää vielä pohtia lisää.

Itämeren alueen maiden historiallisten taloustunnuslukujen vertailu on kiehtovaa sekin. Tässäkin suhteessa Suomi vuonna 1920 on pikemminkin neljäs Baltian maa (jollaisena se toki Neuvostoliitossa nähtiinkin vielä syksyllä 1939) kuin pohjoismaa. 1930-luvulla Suomi alkaa tehdä kuitenkin eroa (kenties Viroa lukuunottamatta) balttilais-puolalaisiin valtiosisariinsa, ja toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennusvaiheen aikana, Puolan muututtua kommunistiseksi ja Baltian maiden neuvostotasavalloiksi, ero kasvaa kasvamistaan.

Itämeren piirissä hahmottuu 1900-luvun osalta kolme selvästi toisistaan erottuvaa historiallista valtioryhmää ja historiallisen kokemuksen muotoa, jotka luentosarjassani nimesin suurvalta-totalitaariseksi, skandinaavis-demokraattiseksi ja itäiseksi autoritaaris-alisteiseksi ryhmäksi. Suomeksi käännettynä termit kuulostavat vielä kömpelömmiltä kuin englanniksi, mutta ensimmäisesessä ryhmässä on tietysti kyse Saksasta ja Venäjästä, toisessa Ruotsista, Tanskasta ja Suomesta, kolmannessa Puolasta ja Baltian maista.

Mielenkiintoisimpia ovat tietysti siirtymät ryhmien välillä. Suomi ei ole täysin vailla itäisen autoritaaris-alisteisen ryhmän tunnusmerkkejä, mutta mitä pidemmälle vuosisata eteni, sitä selvemmin se oli demokraattinen pohjoismaa. Kansallisen historiamme kannalta mielenkiintoisin kysymys on se, mitkä olivat ne yksittäiset tekijät, joiden ansiosta Suomi onnistui välttämään Itämeren itä- ja etelärantojen maiden raskaan kehityksen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tätä poikkeuksellista historiallista reittiä on yhä useammin selitetty lähes yksinomaan toisen maailmansodan torjuntavoiton eli täydellisen sotilaallisen tappion välttämisen kautta, mikä tietysti onkin yksi perusedellytyksistä. Talvisodan 70-vuotismuistopohdinnoissa on kiitettävästi muisteltu myös "talvisodan hengen" eli kansallisen eheytymisen syitä. Oikeistoautoritaarinen Suomi olisi tullut 1939-1940 jyrätyksi.

Ruotsin ja Tanskan menestystarinoiden takaa paistaa vahvasti läpi maiden kompromissihakuinen poliittinen kulttuuri, jossa eri poliittisia puolueita yksittäisissä kysymyksissä ilmenevistä näkemyseroista huolimatta liitti toisiinsa yhteinen näkemys pitkän linjan kehityksen tärkeimmistä tavoitteista. Tällaista visiota tai ainakaan laajaa tukea sille ei löytynyt Baltiasta tai Puolasta. Suomessakin sellaisen kehittymiseen tarvittiin vuoden 1918 ja toisen maailmansodan yhdistetyt tapahtumat. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion taustalta löytyy vahva poliittinen keskikenttä, joka kykenee sekä näkemään ryhmäkohtaisten intressien yli ja ohi että vastustamaan äärilaidoilta, niin oikealta kuin vasemmaltakin, nousevia kumouksellisia muutospaineita.

Hyvä kysymys on, oliko 1970-luvun konsensuskulttuuri ilmaus tästä skandinaavisesta valtioviisaudesta vai liittyikö se sittenkin enemmän suomettuneisuuteen, siihen, että kaikista kulttuurisesti länsimaiksi lukeutuneista Kylmän sodan maista Suomi oli kiistatta kaikkein läheisimmissä suhteissa Neuvostoliittoon. On hyvä muistaa sekin, millä ilmansuunnalla sijaitsi se ulkomaankaupallinen kivijalka, joka merkittävältä osaltaan mahdollisti Suomen sodanjälkeisen nousun maatalousvaltaisesta maasta jälkiteolliseksi palvelu- ja informaatioyhteiskunnaksi. Yhteistyö veljeskansojen miehittäjän kanssa on ollut Suomelle tuottoisaa puuhaa useammankin kerran.

Maantiede näyttäisi loppujen lopuksi selittävän lähes masentavan paljon. Puola ja Baltian maat sijaitsevat Saksan ja Venäjän valtapiirien välimaaston keskiosassa ja niiden välisten hyökkäysreittien varrella, ja ovat kaiken lisäksi hyvää panssarivaunumaastoa. Jossain muualla sijaitessaan Puola olisi voinut 1900-luvun mittaan nousta kukoistavaksi keskitason eurooppalaiseksi valtioksi, nyt se aina kriisin koittaessa joutui ensimmäisenä tallatuksi ja alistetuksi, niin kuin tietysti jo aiempinakin vuosisatoina. Vaikka esimerkiksi presidentit Paasikivi ja Koivisto usein viittasivat Suomen maantieteelliseen asemaan jos ei nyt haittatekijänä niin ainakin kovasti rajoittavana tekijänä, kyllä tämä asema kiistatta esimerkiksi toisessa maailmansodassa pelasi Suomen hyväksi, kun ajattelee, mikä oli välivyöhykkeen eteläisemmillä osilla sijanneiden maiden kohtalo.

Suomen historiassa usein liian vähälle huomiolle jäävä seikka on Ruotsin läheisyyden hiljainen vaikutus. Baltian mailla tai Puolalle ei niitä kohti länttä näkymättömän magneetin tavoin vetänyttä omaa Ruotsiaan ollut. Ruotsin puolueettomuudella oli jo 1930-luvulla historiallisen linjansa pituuden vuoksi sellaista uskottavuutta, joka Suomen osalta jäi täysin haaveeksi. Samalla tavoin kuin epäusko Suomen puolueettomuuden aitouteen (tai ainakin maan kykyyn varjella sitä eurooppalaisen kriisin koittaessa) oli Stalinille tärkein syy ryhtyä ratkomaan suhteitaan pohjoiseen länsinaapuriinsa sotilaallisesti, luottamus Ruotsin puolueettomuuden jatkuvuuteen antoi neuvostodiktaattorille pelivaraa olla toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja sen jälkiselvittelyissä Suomen suunnalla armollisempi. Tämä oli hänelle tietysti sitäkin helpompaa, kun maa oli ainoana Saksan koalitiossa taistelleista maista jäänyt miehittämättä. Jos ainakin puolueettomuuden julkisivun säilyttäneen Ruotsin tilalla olisi ollut esimerkiksi Saksan koalitiossa taistellut Ruotsi, ei Stalinilla olisi ollut varaa pysäyttää kesän 1944 Suomen-vastaista suurhyökäystä.

Tältä kannalta ajateltuna voisi jopa heittää ilmoille kryptisen kysymyksen, oliko kesä 1944 sittenkin enemmän seuraus kuin syy?