Moraalin aateliset kettumetsällä

Vaatimus nollatoleranssista rasismille ja seksuaaliselle häirinnälle on saavuttanut laajaa myönteistä vastakaikua. Hyviä asioita on helppo ja mukava puolustaa. Kukapa nyt haluaisi kannattaa syrjintää tai törkykäyttäytymistä? Hyvien asioiden kätevyyttä lisää niiden itsestäänselvyys.

Kaikkihan tietävät jo vaistomaisesti, mitä rasismi on, tai missä kulkevat ne seksuaaliset rajat, joita ei sovi ylittää. Jos nimität kadulla vastaan kävelevää mustaa henkilöä neekeriksi, olet rasisti, jos tarraat firman pikkujouluissa luvatta työtoverin ryntäimiin, olet karsinasi ulkopuolella ilman valtuuksia törkeästi röhkivä seksistinen sika.

Vaikka tämä on päivänselvää, jostain kummasta kuitenkin kumpuaa urpoja, jotka eivät ymmärrä tai ainakaan kunnioita hyviä asioita. Heidän päihinsä järkeä on taottava osoittamalla, ettei näissä asioissa suvaita pienintäkään lipsumista hyväksyttävän käytöksen rajojen ulkopuolelle. Ympäröivän yhteisön yksimielinen tuomio ja kunnolla kirpaisevat seuraukset olkoot heille opiksi.

Hyviä asioita on paljon. Suomessa poliitikot, virkamiehet ja kansalaisjärjestöt ovat vaatineet nollatoleranssia rasismin ja häirinnän lisäksi myös muun muassa asunnottomuudelle, koulukiusaamiselle, nuorisotyöttömyydelle, hoitovirheille, harmaalle taloudelle, roskaamiselle, graffiteille, ylinopeuksille, julkijuopottelulle ja kiroilulle.
Ajatus on totta kai käännetty myös business-opiksi; asiasta kirjan kirjoittaneen valmennuskonsultti Ari Heiskasen mukaan yrityksessä ”nollatoleranssitila luo vahvan pohjan voitokkaalle etenemiselle ja vauhdin nostolle”.

Nollatoleranssilla tarkoitetaan jonkin käyttäytymistavan tai ilmiön katsomista niin tuomittavaksi, ettei sitä suvaita lainkaan. Mikäli sitä kuitenkin ilmenee, tulee siitä automaattisesti seurata rangaistus, aina ja samansuuruisena. Koska tavoitteena on eliminoida kyseinen käyttäytyminen kokonaan, teon taustaa, olosuhteita, räikeyttä, mahdollisia lieventäviä asianhaaroja tai tekijän syyllisyyden astetta ei tule ottaa huomioon lainkaan.

Nollatoleranssi on kategorinen imperatiivi, ehdoton määräys toimia tietyssä tilanteessa tietyllä tavalla. Se perustuu absoluuttiseen varmuuteen siitä, missä kulkee oikean ja väärän raja. On vaikeaa kuvitella inhimillisen toiminnan sääntelyyn huonommin soveltuvaa periaatetta. Ihmiset, teot ja tilanteet ovat erilaisia, ja elämään liittyy paljon tulkinnanvaraisuutta. Asioiden kokeminen ja tulkinnat vaihtelevat suuresti, mistä kertoo vaikkapa se, että suomalaisissa käräjäoikeuksissa käsitellään vuosittain yli 300 000 riita-asiaa.

Rasismista tai seksuaalisesta häirinnästä ei ole olemassa sellaisia aukottomia ja yleispäteviä määritelmiä, joita voisi muitta mutkitta soveltaa tilanteeseen kuin tilanteeseen. Nyrkkisäännöksi on tarjottu sitä, että jos väitetyn syrjinnän tai häirinnän kohde kokee tulleensa syrjityksi tai häirityksi, teko on tosiasiallinen. Tällainen subjektiivinen määrittelyoikeus on kuitenkin oikeustajun ja tasavertaisuusperiaatteen kannalta erittäin ongelmallinen, koska se tekee syytösten kohteesta automaattisesti syyllisen ja riistää häneltä oikeuden puolustautumiseen. (TS 30.11.2011)

Nollatoleranssi lietsoo myös kollektiivista hysteriaa, jolla hyvän asian nimissä oikeutetaan kohtuuttomiakin ylilyöntejä. Uusmoralistisessa nykyilmapiirissä esimerkiksi jo pelkkä julkisesti esitetty syytös seksuaalisesta häirinnästä riittää pilaamaan henkilön maineen ja uskottavuuden pysyvästi, aivan riippumatta siitä, onko syytöksessä perää vai ei.

Veljessota

Sunnuntaiaamuna 2.8.1992 Lago de Banolasilla 12 soutajaa ja kuusi perämiestä asettui lähtöviivalle taistelemaan viimeisiksi jääneistä perämiehellisen kaksikon olympiamitaleista. Vuoden 1996 Atlantan olympialaisiin mennessä miesten perämiehetön kaksikko ja nelonen sekä naisten perämiehetön nelonen saivat tehdä tilaa kolmelle uutena mukaan tulleelle kevyen luokan lähdölle.

Line-up oli kova. Ehdottomina ennakkosuosikkeina matkaan lähtivät radan neljä napolilaiset Abbagnalen veljekset Giuseppe ja Carmine perämiehenään Giuseppe di Capua. Italialaisilla "due con" oli kulkenut viimeiset kymmenen vuotta siihen malliin, että heistä oli tullut lähes koko veneluokan synonyymejä. Haussa oli kolmas perättäinen olympiakulta MM-kisoissa voitettujen seitsemän mestaruuden, kahden hopean ja yhden pronssin kruunuksi. He olivat olleet arvokisoissa mitaleilla 11 vuotta yhteen menoon. Voitolla Barcelonassa 30-vuotias Carmine, 33-vuotias Giuseppe ja 34-vuotias Giuseppe di C. olisivat päässeet Vjatseslav Ivanovin ja Pertti Karppisen kanssa kolme peräkkäistä olympiavoittoa samassa veneluokassa ottaneiden kerhoon. Joukkueveneissä kukaan ei ollut tässä tempussa aiemmin onnistunut.

Soutupiireissä perämiehellisestä kaksikosta oli totuttu puhumaan todella isojen miesten veneluokkana. Se oli kaikista raskain vene soutaa, koska kolmea ihmistä liikuttaa vain kaksi airoa. 2000 metrin matkan taittamiseen meni sillä noin 10 sekuntia kauemmin kuin yksiköllä. Abbagnalet eivät kuitenkaan olleet samanlaisia korstoja kuin veneluokan arvokisafinaaleissa yleensä nähdyt soutajat. Tahtiairoa soutanut Giuseppe oli 187-senttinen ja 97-kiloinen, Carminella pituutta oli vain 182 senttiä ja painoa 90 kiloa.

Muilta radoilta korstoja sitten kyllä löytyi. Kovimpana haastajana matkaan lähti radalta kolme eli heti Abbagnalejen vasemmalta puolelta toinen veljespari, vain yhden kesän tässä veneluokassa yhdessä soutaneet Greg (196/100) ja Jonny Searle (198/95) perässään Garry Herbert. Searlet olivat päinvastaisessa päässä soutu-uraansa kuin Abbagnalet; Jonny oli 23-vuotias, Greg vasta kahdenkymmenen. Italialaisiin verrattuna meriitit olivat kevyet. Kummatkin olivat soutaneet vuoden 1991 Wienin MM-kisoissa pronssia ottaneessa brittien kahdeksikossa, ja Jonny oli lisäksi voittanut Oxford-Cambridge-kilpailun kolme kertaa vuosina 1988, 1989 ja 1990. Nuoret britit olivat nousseet mitalisuosikiksi voittamalla kuukautta aiemmin legendaarisen Luzernin regatan, jossa huonon kisan soutaneet Abbagnalet jäivät peräti kuudensiksi.

Radalta kaksi brittien vasemmalta puolelta eli lähempää kameraa starttasivat Romanian urakoitsijat Neculai Taga (192/94)ja Dimitrie Popescu (197/100) perämiehenään Dumitru Raducanu. Päivää aiemmin Taga ja Popescu olivat jo voittaneet olympiakultaa perämiehellisessä nelosessa. 31-vuotias Popescu oli aiemmalla urallaan voittanut kaksi olympiahopeaa ja yhden pronssin sekä yhden maailmanmestaruuden, 25-vuotiaalle Tagalle lauantain kulta oli ollut ensimmäinen arvokisamitali.

Radalla viisi italialaisten oikealla puolella olivat Saksan Michael Peter ja Thomas Woddow perässään Peter Thiede. Ensimmäisessä yhdistyneen Saksan olympiajoukkueessa soutaneet herrat olivat kivikovan itäsaksalaisen järjestelmän tuotteita, ja olivat molemmat ottamassa DDR:n viimeiseksi jäänyttä soudun arvokisamitalia, vuoden 1990 Tasmanian MM-kisojen kahdeksikkopronssia. Woddow oli lisäksi kaksinkertainen juniorien maailmanmestari vuosilta 1986 ja 1987. Ennakkolaskelmissa kisan statistin roolit lankesivat radan kuusi Kuuballe (Ismael Carbonell Same, Arnaldo Rodriguez Silva, cox Roberto Ojeda Gonzales) ja radan yksi Ranskalle (Patrick Berthou, Laurent Lacasa, cox Emmanuel Bunoz).

Startin tapahduttua lähes peilityyneen keliin soudettu kisa lähti liikkeelle täysin ennakkokäsikirjoituksen mukaan. Ranskalaiset alkavat pudota kyydistä jo ensimmäisellä 250 metrillä ja kohta eroja syntyy muidenkin välillä. Ensimmäisen 500 metrin jälkeen Italia johtaa, Romania on runsaan puolen veneenmitan päässä toisena, sitten metri vettä välissä ja yhtenä ryppäänä Saksa, britit ja Kuuba, viimeisenä Ranska puolestaan puolen veneenmitan päässä näistä. Italialaisten 500 metrin väliaika on 1:39.93, britit ovat 2.5 sekunnin päässä.

Toisella 500 metrillä tahti yleensä laskee jonkin verran, kun siirrytään matkavauhtivaiheeseen. Abbagnalet kuitenkin jatkavat koko porukan korkeimmalla tahdilla, ja kun vetoliukumaa löytyy, ero kasvaa entisestään. 750 metrin jälkeen heillä on jo puolitoista veneenmittaa etumatkaa romanialaisiin ja kaksi veneenmittaa britteihin, saksalaisiin ja kuubalaisiin. Ero jatkaa kasvuaan, ja alkaa näyttää siltä, että Abbagnalet ratkaisevat kisan voitokseen jo tässä vaiheessa.

Kun Abbagnalet tulevat puoliväliin, vain Romania ehtii heidän kanssaan samaan väliaikakuvaan, 3.91 sekuntia myöhemmin. Britit tulevat kolmansina, mutta eroa kärkeen on 4.8 sekuntia (kisan televisioinnessa näkyvä 4.42 ei pidä paikkaansa). Briteistä parin metrin päässä tulevat saksalaiset, kuubalaiset puolestaan heistä puolen veneenmitan päässä.

Searle Brothersin valmentaja Steve Gunn totesi ennen kisaa brittien kahdeksikossa soutaneelle Martin Crossille, että puolimatkassa ero voi olla enimmillään viisi sekuntia ja voitto olisi vielä mahdollinen. Kokenut Cross piti tätä epärealistisena; jos kivikovat ja kokeneet Abbagnalet pääsisivät näin kauas karkuun, eivät he taatusti enää antaisi kenenkään ottaa itseään kiinni. Samaa mieltä olivat myös BBC:n selostajat. Maali- ja varikkoalueella olevat italialaiset alkavat pikku hiljaa valmistautua juhlimaan historiallista kolmatta perättäistä olympiakultaa.

Noin 1100 metrin kohdassaa ero lakkaa kasvamasta, mutta näin usein tapahtuu yhden venekunnan ollessa selkeässä johtoasemassa. Kun eroa on riittävästi, johtava venekunta keskittyy vain pitämään eron samana ja soudun teknisesti mahdollisimman hyvänä. Mitään isompaa tonnin "big pushia" eivät näytä pystyvän tekemään sen paremmin jo melkoisen tuskaisilta näyttävät britit kuin jo ennen puoliväliä irvistelleet romanialaisetkaan. 1250 metrin kohdalla asetelmat eivät ole muuttuneet tonnilta mitenkään.

Sitten, 1500 metrin poijua lähestyttäessä, ero alkaa aavistuksenomaisesti kaveta. Romania hivuttautuu lähemmäs italialaisia ja britit seuraavat. Italialaisten soutu näyttää edelleen aivan yhtä hyvältä ja tahti on korkealla, mutta vetoliukuma alkaa lyhetä. Köyryselkäisellä tyylillä vetävien Abbagnalejen homma näyttää raatamiselta, mutta niin se on aina näyttänyt. Nyt ilmassa on kuitenkin jotain muutakin; tahtiairo Giuseppe alkaa vilkuilla sivuilleen ja huomaa eron kapenevan. Hän laskee mielessään jäljellä olevaa matkaa ja tajuaa viimeisestä 500 metristä tulevan todella pitkän. Keulapäässä venettä Giuseppe di Capua huutaa euforisessa tilassa sen minkä keuhkoista lähtee; hän ei pysty näkemään tilanteen kehittymistä takanaan ja uskoo jo olevansa kahden minuutin kuluttua kolminkertainen olympiavoittaja.

Tullaan 1500 metriin ja edelleen italaisilla on vettä välissä muihin. Romanialaiset tulevat 4.2 sekunnin päässä, britit 4.4 sekunnin. Saksalaiset ja kuubalaiset alkavat olla mitalitaistosta ulkona. Yleisö rannalla ja televisioiden ääressä on edelleen varma siitä, että kisa päättyy italialaisjuhliin. Kansainvälisen huipputason soudusta puhuttaessa 4.2 sekunnin johtoaseman menettäminen viimeisellä 500 metrillä on äärimmäisen harvinaista, sitä tapahtuu ehkä yhdessä kisasta sadassa.

1500 metrin poijun jälkeen Greg Searle vilkaisee oikealle puolelleen ja toteaa saksalaisten jäävän. Keulassa Jonny puolestaan katsoo vasemmalle ja huomaa olevansa Romanian tahtiairon Neculai Tagan kanssa aivan tasoissa. Jonny tajuaa hopeamitalien olevan otettavissa ja komentaa Gregiä nostamaan tahtia. Pikkuveli tekee työtä käskettyä ja lyö tiskiin todellisen "Hampton pushin", samalla kertaa lisää sekä tahtia että voimaa. Nosto vie britit romanialaisten ohi. Radan ulkopuolella kohti lähtöpaikkaa matkaansa tekevät Romanian ja brittien kahdeksikot ovat pysähtyneet seuraamaan loppukiritaistelua ja kannustavat omiaan vimmatusti. Kummassakaan kasissa ei uskota siihen, että kultamitali olisi enää tukevassa johdossa olevilta italaisilta riistettävissä, vaikka heidän soutunsa jo tuskaiselta näyttääkin.

1750 metrin kohdalla, kun matkaa maaliin on 250 metriä ja noin 50 sekuntia, Abbagnaleilla on edelleen yli veneenmitan johto. Romania ei pystynyt vastaamaan brittien nostoon, ja eroa heidän välillään alkaa olla puoli veneenmittaa. Epävirallinen ajanotto näyttää italialaisille 2.5 sekunnin eroa suhteessa Isoon-Britanniaan. Olympialaisten historiassa tuskin koskaan on näin pitkän takamatkan jälkeen enää viimeisellä 250 metrillä noustu ohitse.

Greg Searle lyö 1750 metrin kohdalla viimeisen vaihteen silmään. Vaikka ero Italiaan kapeneekin, näyttää siltä, että Giuseppe Abbagnale pystyy vastaamaan. Lopulta britit pystyvät työntymään saman veneenmitan sisään, mutta matkaa maaliin on enää 140 metriä. Brittien on pakko jatkaa nostoaan siksikin, että myös Taga ja Popescu kehittävät uskomattoman loppukirin ja roikkuvat puolen veneenmitan päässä. Jonny Searle vilkaisee oikealle, näkee italialaisten veneen perän ja komentaa viimeisen, ylimääräisen noston. Vaikka nosto on jatkunut jo 350 metrin matkan, Greg Searle kaivaa jostain vielä pykälän lisää. Italialaiset, britit ja romanialaiset vetävät neljänkympin kieppeillä olevia tahtilukemia, britit kaikkein tiheimmällä frekvenssillä.

Kun matkaa maaliin on alle sata metriä, Abbagnalet alkavat katketa. Searlet tajuavat saavansa italialaisia jokaisella vedolla metrin verran kiinni ja pääsevät todelliseen hurmostilaan. Abbagnalet eivät varsinaisesti romahda sen paremmin vauhdillisesti kuin teknisestikään, mutta brittien viimeisen 100 metrin lento on heille liikaa. Kun maalilinja koittaa, sen ylittävät ensimmäisenä britit ajassa 6:49.83. Italialaisten kello pysähtyy aikaan 6:50.98, eli lopulta eroa on jopa selvästi. Romaniakaan ei ole kaukana: pronssimitaliaika on 6:51.58.

Väliaikavertailu kertoo, että Searlet vetivät viimeisen 500 metriä yli viisi sekuntia italaisia nopeammin. Vieläkin hurjemman tästä tempusta tekee se, että suurin osa erosta kurottiin umpeen viimeisen 250 metrin matkalla. 1750 metristä maaliin britit olivat peräti 3.7 sekuntia italialaisia nopeampia. Tällaiset vauhtierot kilpailun viimeisellä 200 metrillä ovat mahdollisia vain perämiehettömän kaksikon ja yksikön kaltaisissa hitaissa veneissä. Nopeimmillaan alle 6:20:n tulevassa perämiehettömässä kaksikossa vain toisen soutajan totaalinen katkeaminen voi antaa tällaisen lähes neljän sekunnin tasoituksen, eikä sellaisia arvokisafinaaleissa tapahdu juuri koskaan. Pariairokaksikossa yhden hyytyessä toinen soutaja pystyy paikkaamaan ja pitämään vauhdin kohtuullisen kovana vielä jonkin aikaa.

Greg ja Jonny Searlen loppukiri lienee huimin, mitä olympialaisissa koskaan nähty. Los Angelesissa 1984 Pertti Karppinen ohitti Peter-Michael Kolben vasta noin sata metriä ennen maalia, mutta ero viimeisen 500 metrin alkaessa oli puolen veneenmitan luokkaa. Abbagnaleille olisi tietysti tuon kolmannen kullan suonut, varsinkin kun kerrotaan, että he viimeisinä vuosina olivat ajoittain niin kyllästyneitä toistensa seuraan, että keskustelivat pelkästään perämiehen välityksellä. Pakko on kuitenkin todeta, että Searle Brothersin loppukiri kaikessa eeppisyydessään oli sitä luokkaa, että kyllä se vähintään olympiakullalla oli palkittava.

Jos ette usko, käykää katsomassa YouTubesta. Itselläni toimii aina esimerkiksi ennen 4 x 1000 metrin ergovetoja (ainakin ensimmäisessä...).

Back to the USSR - takaisin Ryssiin

"Sun mahtis on säilyvä aikojen taa"

Tänä syksynä on mediassa ja seminaareissa muisteltu 20 vuoden takaista Neuvostoliiton hajoamista ja pohdittu kommunistisen imperiumin romahduksen syitä ja seurauksia. Nyt pystytään havaitsemaan asioita, jotka vielä 1980-luvulla jäivät piiloon propagandalla ja sensuurilla kivetyn julkisivun taakse.

Romahdus tuli aikanaan sovjetologeillekin kuin salama kirkkaalta taivaalta, muista puhumattakaan. Esimerkiksi nyt käynnissä olevan Mäntyniemen maratonin molemmat Paavot nimenomaisesti korostivat vielä 1980-luvulla, ettei Neuvostoliiton heikkenemisestä ollut näkyvissä mitään merkkejä.

Jälkikäteisesti romahdus on alettu nähdä jopa väistämättömänä. Miten salailulla ja rautaisella komennolla kurissa pidetty neuvostokansojen perhe olisi voinut selviytyä hajoamatta kaikkinaisen sääntelyn purkamisen, informaatioteknisen vallankumouksen, globalisaation ja reaaliaikaistuvan tiedonvälityksen leimaamasta 1990-luvusta?

Toisen maailmansodan aikana vääräksi osoittautunut näkemys Neuvostoliitosta savijalkaisena jättiläisenä muuttui todeksi 1970- ja 1980-luvuilla. Kroonisen tehoton talous ei enää kestänyt kilpavarustelua, ja alati räikeämpi ristiriita propagandan ja ankean arjen välillä vei ihmisiltä uskon koko järjestelmään.

Senkin jo tiedämme, että 1990-luvun alun optimistiset ennustukset demokratian postkommunistisesta voittokulusta jäivät pitkälti toteutumatta. Osa venäläisistä haikailee avoimesti menneisyyteen ja yhtyy pääministeri Vladimir Putinin lännessä kylmiä väreitä herättäneeseen toteamukseen, jonka mukaan Neuvostoliiton hajoaminen oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Osa läntisistä kommentaattoreista taas on Venäjää seuratessaan kysynyt, hajosiko Neuvostoliitto ollenkaan.

"Sellaista ei olekaan kuin entinen KGB-mies", on neuvostoturvallisuuspalvelussa elokuun 1991 kaappauksen johtajiin kuuluneen Vladimir Krjushkovin läheisenä alaisena työskennellyt Putin todennut. KGB oli Putinin kaudella johtopaikoille nousseiden silovikien korkeakoulu, jossa luodut kontaktit ja lojaliteetit ovat nyky-Venäjän tärkeintä poliittista pääomaa.

KGB vaihtui FSB:hen, mutta valta ei kadonnut eivätkä toimintatavat muuttuneet. Öljy- ja kaasuministeriöstä tuli Gazprom, NKP:n paikan valtapuolueena otti Yhtenäinen Venäjä, pioneerien ja Komsomolin roolia Kremlin nuorisoliittolaisina hoitavat nyt Nashit ja Yhtenäisen Venäjän Nuori Kaarti. Viime kesänä Penzan kaupungissa paljastettiin uusi Josif Stalinin patsas, ikään kuin NKP:n 20. puoluekokousta ei olisi koskaan ollutkaan.

Venäjän kehityksessä on paljon samaa kuin maan kansallislaulussa; sanoja on vähän muutettu, mutta sävel on vanha ja tuttu. Tai kuin suosikkijuoma Stolitshnajan etiketissä, jossa janoiselle kuluttajalle on yli 60 vuoden ajan esitelty neuvostoajan legendaarista hotelli Moskvaa. Rakennus purettiin 2004, mutta nyt paikalle on noussut arkkitehti Aleksei Shusevin alkuperäisiä, Stalinin hyväksymiä piirustuksia tarkkaan noudatteleva kopio.

Suomelle Neuvostoliiton hajoaminen oli samalla kertaa sekä kirous että siunaus. Idänkaupan romahtaessa maa syöksyi syvään lamaan ja yli 40 vuotta ulkopolitiikkaa tahdittaneista yya-nuoteista tuli makulatuuria. Samalla kuitenkin aukeni tie yhdentyvän Euroopan tasavertaiseksi jäseneksi eikä suomettumispuheita enää tarvinnut kuunnella. Neuvostoliiton hajoamisen ja laman tuplashokin tuhkasta nousi uudenlainen Suomi, joka pakon saneleman talouden, tuotannon ja politiikan remontin läpikäytyään oli valmiimpi globalisaation kilpailukykytodellisuuteen. (TS 2.11.2011)

Vaihtelu virkistää

Kilpasoudussa on kahdeksan erilaista venetyyppiä eli ääripäissä yksikkö ja kahdeksikko sekä niiden välissä kaksikot ja neloset, joita kumpiakin löytyy kolmea eri sorttia: perämiehetön, perämiehellinen ja pariairoversio. Vakiintuneilla veneluokkatunnuksilla asia ilmaistaan 1x, 2-, 2+, 2x, 4-, 4+, 4x ja 8+, jolloin x merkkaa pariairovenettä, miinus perämiehetöntä ja plussa perämiehellistä.

Viisi venetyypeistä on ns. yhden airon veneitä, joissa kullakin soutajalla on yksi pitkä airo, jolla hän soutaa joko veneen oikealta tai vasemmalta puolelta. Englanniksi yhden airon soudusta puhutaan termillä sweep rowing tai yksinkertaisesti vain rowing, erotuksena nimellä sculling kulkevaan pariairosoutuun. Suomessa on totuttu puhumaan yhden airon ja kahden airon soudusta.

Yhden airon joukkueveneissä on totta kai keskeisen tärkeää, että puolet ovat tasavahvoja. Mikäli toinen puoli on toista fyysisesti olennaisesti vahvempi, vene alkaa puoltaa ja suuntaa on jatkuvasti korjailtava peräsimellä, mikä hidastaa vauhtia, heikentää veneen tasapainoa ja tekee soudusta teknisesti vaikeaa. Kaksikossa tietä kiertää tätä tosiasiaa ei ole, mutta nelosissa ja kahdeksikoissa veneen virityksellä voidaan pyrkiä tasoittamaan joukkueen fyysisiä eroja.

Aina 1950-luvulle saakka neloset ja kasit viritettiin yksinkertaisesti niin, että hankaimet sijoitettiin vuoron perään oikealle ja vasemmalle. Anglosaksisessa maailmassa standardi ja käytäntö sanelivat vielä senkin, että tahtihankain oli lähes poikkeuksetta oikealla. Kukaan ei vaikuta edes harjoituksissa kokeilleen vaihtoehtoisia tapoja järjestää hankaimet, puhumattakaan siitä, että olisi testannut niiden vauhtia kilpailuissa.

1950-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin soutu on monessa Euroopan maassa ollut kytköksissä teollisuuteen. Suomessa tällaisia rahoituksensa ja nimensä kautta tiettyyn teollisuusyhtiöön kytkeytyneitä seuroja olivat mm. Wärtsilän Soutajat, Nesteen Soutajat, Valkeakosken Vesiveikot, Pargas Kalks Roddare ja Takon Soutajat. Myös italialaisella moottoripyörätehdas Moto Guzzilla oli ja on yhä henkilöstön oma soutuseura La Canottieri Moto Guzzi, joka harjoittelee Y-kirjaimen muotoisella Lago di Comolla Lombardiassa. 1950-luvun puolivälissä seuralla oli kova nelosjoukkue, joka voitti useamman Italian mestaruuden. Italia on ollut perinteisesti yksi soudun ehdottomia suurmaita, joten kansallisen tittelin ottaminen on yleensä tarkoittanut sitä, että joukkue on kovaa tasoa myös kansainvälisesti.

Eräällä kisamatkalla Moto Guzzin nelonen päätti tehdä valmentajalleen käytännön pilan ja virittää veneen hankaimet väärään järjestykseen. Sen sijaan, että olisivat pistäneet hankaimet totutusti vuorotellen oikealle ja vasemmalle, motoguzzilaiset pistivät sekä tahtiairon että keulapaikan hankaimet oikealle ja väliin kaksi hankainta peräkkäin vasemmalle puolelle.

Valmentajaa temppu ei juurikaan huvittanut. Rangaistukseksi hän päätti laittaa soutajat vesille tässä oudossa virityksessä ja määräsi heidät soutamaan 500 metrin vetoja aikakokeena. Tässä vaiheessa lienee soutajienkin hymy hyytynyt, mutta hämmästyksekseen he laiturista vesille lähdettyään havaitsivat, että väärä hankainjärjestys tuntui jopa paremmalta kuin perinteinen. Aikakoe vahvisti tuntemukset: oikea-vasen-vasen-oikea -virityksellä he soutivat 500 metrin pätkän nopeammin kuin koskaan aiemmin.

Valmentaja halusi asialle selityksen ja kääntyi Moto Guzzin insinöörien puoleen. Inssit laskivat ja piirtelivät aikansa kaavioita, ja kertoivat sitten valmentajalle, että nopeampi vauhti selittyi uuden virityksen tuottamalla suuremmalla liikevoimien summalla. Veneen alla noin metrin verran tahtiairosoutajasta perään päin sijaitseva evä muodostaa tukipisteen, joka ikään kuin pitää venettä paikallaan estäen pyörivän liikkeen pituusakselin ympäri. Vasemman ja oikean puolen voimien on oltava mahdollisimman tasaiset suhteessa tähän tukipisteeseen, muussa tapauksessa airojen pyöreä kaari alkaa tuottaa erisuuruisia sivuttaisia voimia ja vene kääntyy joko oikealle tai vasemmalle.

Italialaisten virityksessä tämä toteutui: vastapainoksi lähimpänä tukipistettä ollut oikean puolen airoa myös kauimpana siitä sijainnut airo oli oikealla. Toiseksi ja kolmanneksi lähimpänä olivat vasemman puolen airot, jolloin puolten voimien summat olivat mahdollisimman lähellä toisiaan ja venettä eteenpäin vievät voimat saatiin maksimoitua.Jos tahtiairon yhtälöön tuottamaa voimaa merkataan nelosella ja keulasoutajan voimaa ykkösellä, tulee spagettivirityksellä molempien puolten summaksi 5 (oikealla 1+4 ja vasemmalla 2+3), eli ne ikään kuin "kumoavat" toinen toisensa.

Italialaiset päättivät jatkaa hyväksi havaitulla uudella virityksellä ja tulosta tuli. Melbournen olympialaisissa Alberto Winkler, Romano Sgheiz, Angelo Vanzin ja Franco Trincavelli perämiehenään Ivo Stefanoni voittivat olympiakultaa samassa lähdössä, jossa Suomen Kauko Hänninen, Reino Poutanen, Veli Lehtelä ja Toimi Pitkänen perämiehenään Matti Niemi ottivat pronssia. Venevarikolla monet olivat kuulemma kovasti naureskelleet italialaisten touhuja ja puhelleet keskenään, että eiväthän nämä parat näytä edes tietävän, miten vene viritetään. Neljä vuotta myöhemmin kotikisoissaan Roomassa Sgheiz, Trincavelli ja Stefanoni olivat vielä saman veneluokan pronssilla yhdessä Fulvio Balattin ja Giovanni Zucchin kanssa, virityksenään nyt jo tuttu ja tunnustettu OVVO.

Yhtälö toimii, jos kaikki soutajat ovat täysin tasavahvoja ja teknisesti identtisiä. Näin ei tietenkään kuitenkaan koskaan ole, ja itselläni ei ole selvää kuvaa siitä, kuinka suuri täsmälleen ottaen ero eteenpäin vievissä voimissa OVVO:n ja perinteisen OVOV:n välillä on. Edelleen perinteinen viritys on dominantti malli, joskin aina silloin tällöin nelosissa näkee OVVO:n lisäksi myös VOOV:ta. Italialaisten löydöksen kanssa sopusoinnussa on se, etten muista koskaan kisoissa nähneeni VVOO:ta tai OOVV:ta, jotka tukipisteajattelussa olisivat kaikkein huonoimmat tavat virittää paatti (puolet olisivat tällöin 1+2=3 ja 3+4=7).

Kahdeksikossa homma käykin sitten jo mielenkiintoiseksi, koska valinnanvara lisääntyy. Italialaisten innovaatio levisi eurooppalaisissa soutupiireissä nopeasti, ja itse käyttivät jo 1950-luvulla kaseissaan viritystä OVVOOVVO. Tukipistekaavan mukaisia optimaalisia virityksiä kasille ovat myös VOOVVOOV, OVOVVOVO ja VOVOOVOV. Saksalainen valmennusguru Karl Adam ryhtyi kokeilemaan Ratzeburgissa OVOVVOVO:lla ja hänen valmentamansa Saksan maajoukkuekasi otti tällä virityksellä olympiakultaa Roomassa 1960 ja Mexicosssa 1968 sekä hopeaa Tokiossa 1964. Samaa viritystä käyttivät myös hallitsevat olympiavoittajat Kanadan Pekingissä 2008, kun kaikki muut viisi finaalikahdeksikkoa soutivat perinteisessä virityksessä vain tahtipuolen vaihdellessa (NED, GBR, AUS oikealla, USA ja POL vasemmalla).

Myös VVOOOOVV ja OOVVVVOO tuottavat samaa kaavaa noudattava toisensa kumoavat voimat eri puolilta, mutta ikinä en muista nähneeni näin viritettyjä kahdeksikkoja. Suurin syy tähän saattaa olla se, että tahdin ja vetopituuden synkronointi erityisesti tahdin ja keulan välillä alkaa olla melko haastavaa, kun välissä on omalla puolella neljä paikkaa "tyhjää". Lisäksi peräkkäisillä paikoilla riski iskeä aironlavalla palautuksen alkuvaiheessa seuraavan saman puolen soutajan airon veteen tekemään pyörylään on suurempi kuin oikea-vasen-virityksellä. Jos seuraava saman puolen heppu istuu suoraan takanasi, hänen loppuvedostaan kohoava useamman sentin korkuinen vesipatsas on suurimmillaan juuri silloin, kun olet aloittamassa palautusta ja airon kädensijalla on vähiten tilaa ylös-alas-suunnassa. Perinteisellä virityisellä olet pyörylän tullessa jo turvallisemmilla vesillä eli airon kädensija on matkustanut palautuksessa ohi polvien ja tilaa on enemmän.

Siihen, mikä on optimaalinen viritys pintakosketuksen välttämiseksi takana soutavien loppuvetopyörylöihin, vaikuttavat myös veneen vauhti ja vetoliukuma eli se matka, jonka vene yhden vetosyklin aikana kulkee. Viidellä vuosikymmnenellä Suomen mestaruuden perämiehenä voittanut Eino "Eikka" Ketonen laski joskus, että jos haluaa mennä alle kuuden minuutin, on tahdin ollessa kasikisalle tyypilliset 38-40 päästävä jokaisella vedolla edellisten aironiskemien ohitse. Mitä pidemmälle ohi pääsee, sitä enemmän alle kuuden mennään. Tämän voi aistinvaraisesti todeta katsomalla huippukasien vetoa vaikkapa Pekingin finaalissa, jossa Kanada parasta vauhtia pitäessään välillä 500-1200 metriä tulee n. 38:n tahdilla joka vedolla 1-2 metriä edellisten iskemien ohitse.

Ehkä ensi vuonna SM-kisoissa ratzeburgilaisittain?

Vanhaan hyvään aikaan

Nesteen Soutajat ry viettää tulevana lauantaina 50-vuotisjuhliaan. Juhliin liittyvään toimeksiantoon kytkeytyen olen selaillut vanhoja Airo-lehtiä 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alusta, mikä on ollut itselleni tietysti melkoinen nostalgiatrippi. Käsittääkseni liiton sivulta ei löydy kattavaa tulosarkistoa, joka ulottuisi edes 1990-luvulle, aiemmista ajoista puhumattakaan. Vanhojen kisatulosten saattamisessa sähköiseen muotoon olisi talkootyön paikka. Ajatelkaapa soutukollegat, kuinka hienoa olisi, jos meillä olisi käytössämme vaikkapa SM-mitaleja koskevaa tilastotietoa: kuka on voittanut minkäkin veneluokan ja milloin, kuinka paljon mestaruuksia löytyy joltain tietyltä soutajalta, millä seuralla on eniten kahdeksikon Suomen mestaruuksia jne.

Avaan keskustelun asiasta laittamalla tähän vuoden 1990 ergo-SM-kisojen eli nykyään sisäsoudun SM-kisoina tunnettujen masokismikekkereiden tulokset ja vähän kommentoinkin niitä, lähteenä Airo 1/1990. Kisojen tarkkaa päivämäärää ei lehdessä ollut, mutta veikkaisin kyseessä olleen lauantai 27.1.1990 ja paikkana oli Vierumäen urheiluopisto. Kilpailumatka oli tuolloin vielä 2500 metriä ja kyseessä olivat järjestyksessään kolmannet ergo-SM-kisat.

Avoin Ergo-SM

Miehet - kevyt

Pekka Teittinen NS 7:57.7
Timo Laine TAKO 8:04.3
Seppo Henriksson TS-ÅR 8:15.1
Timo Saahko VVV 8:20.6
Jan Holmén PRK 8:21.3
Harri Jokinen JSV 8:27.3
Tom Nordblad TS-ÅR 8:31.5
Panu Soitso NS 8:37.6

Juniorit - pojat

Hannu Koivusalo NS 7:57.4
Tomas Söderblom PRK 8:04.4
Tero Karppinen NS 8:05.9
Jörgen Lindblom PRK 8:24.2
Tom Bergman PRK 8:28.0
Heikki Lumme VVV 8:34.3
Antti Lumme VVV 8:34.5
Markku Jokisipilä TS-ÅR 8:43.5
Toni Patrikainen TAKO 8:50.4
Timo Aro VVV 8:50.4
Juha Nieminen TS-ÅR 8:55.5
Juha Ruusila TAKO 8:56.2

Miehet - raskas

Pertti Karppinen NS 7:22.7
Juri Jansson VIRO 7:36.9
Klaus Geiger TAKO 7:41.6
Esko Hillebrandt TAKO 7:43.9
Jorma Lehtelä NS 7:49.2
Janne Masalin TS-ÅR 7:53.5
Raimo Sihvonen HSK 7:54.1
Vesa Keso TAKO 7:54.7
Juha-Pekka Huhtanen 7:56.6
Heikki Haavikko 8:07.6
Antti Niskanen KKK 8:10.3
Jani Heino NS 8:13.9

Juniorit - tytöt

Kati Pulkkinen SU-41 9:56.5
Virpi Makkonen NS 10:26.1
Johanna Läspä ARK 10:26.4
Riikka Rusi NS 10:26.6
Salla Soini VVV 10:31.7
Katriina Aalto TS-ÅR 10:37.3
Hanna Läspä ARK 10:52.3
Mervi Kiikko TS-ÅR 11:03.0

Naiset - kevyt

Laila Finska ARK 9:22.6
Hanna-Stiina Taskinen TS-ÅR 9:58.6
Tiina Nordblad TS-ÅR 10:13.9
Laura Uimonen TAKO 11:07.3

Naiset - raskas

Päivi Hänninen NS 9:28.0
Anne Karkkonen NS 9:45.9
Nina Alm NS 9:51.8

Ensimmäisinä tuloslistassa huomio kiinnittyy kahteen aikaan, Pertti Karppisen avoimen voittotulokseen sekä Hannu Koivusalon junnujen kärkinoteeraukseen, jotka kummatkin edustivat aikanaan aivan maailman huipputasoa.

Pepen tulos oli lähellä saksalaisen Matthias Siejkowskin tuolloista ME-aikaa 7:15.7.Vuonna 1992 Siejkowski veti tiskiin kaikkien aikojen tuloksen 7:10.7, joka edelleen on 2500 metrin ME-aika ja sellaiseksi todennäköisesti jääkin, koska matkaa ei enää soudeta. Käsittääkseni kukaan muu kuin Siejkowski ei ole vetänyt Pepen tätä aikaa kovempaa, ei edes viisinkertainen olympiavoittaja Steven Redgrave, jonka ennätys oli täsmälleen sama kuin Pepellä eli 7:22.7. Itse itseään valmentanut vuonna 1967 syntynyt saksalais-puolalainen Siejkowski ei milloinkaan saavuttanut avovesillä mainittavaa menestystä, mikä pitkälti johtui siitä, että hän oli soutajaksi jo vähän liiankin suurikokoinen. Sopivan yksikkökaluston löytäminen 208-senttiselle ja 110-kiloiselle henkilölle ei ole ihan helppoa, kuten ei myöskään tällaisen poikkeuksellisella fysiikalla ja mitoilla varustetun soutajan istuttaminen osaksi joukkuevenettä. Parhaiksi saavutuksiksi jäivät Saksan mestaruuskisoissa kasista otettu hopea ja kaksi pronssia.

Pertti lopetti uransa Barcelonan kisoihin, joten hän ei huippukunnossaan tullut vetäneeksi koskaan 2000 metrin matkaa, mikä on vuodesta 1996 alkaen ollut virallinen sisäsoudun kisamatka. Näin ollen hänen vertailemisensa nykysoutajiin on hivenen hankalaa. Vuoden 1988 ensimmäisissa ergo-SM-kisoissa vedettiin tällä matkalla, mutta Pepen silloinen tulos 5:52.0 kertoo, että laite oli tuolloin vielä jonkin verran outo. Vuoden 1990 SM-kisoissa hänen 2000 metrin väliaikansa on ollut 5:54:n paikkeilla. Jos käytämme mittatikkuna Klaus Geigeria, jonka ennätykset ovat 2000 metrillä 5:46.6 (1997) ja 2500 metrillä 7:29.8 (1995), voisimme spekuloida, että Pepe olisi vuoden 1990 kunnossaan vetänyt 2000 metriä jonnekin 5:40:n tietämille. Tuolloin hän oli jo 37-vuotias, joten fyysiset huippuvuodet olivat jo takanapäin. Kovimmassa kunnossaan hän lienee ollut kaksi olympiakultaa ja yhden maailmanmestaruuden tuoneella jaksolla 1980-1985. Fyysiseltä suorituskyvyltään hän on siten ollut vähintään samaa tasoa kuin 2000 metrin ME-aikaa 5:36.6 hallussaan pitävä Uuden-Seelannin Rob Waddell, Sydneyn kisojen yksikkövoittaja.

Kuvassa Siejkowski 16.2.1997 sisäsoudun MM-kisoissa, jossa hän voitti maailmanmestaruuden uudella 2000 metrin ME-ajalla 5:39.7. Aiempi ennätyksen haltija Waddell tuli toiseksi ajalla 5:40.1. Kolmanneksi souti muuan Klaus Geiger ajalla 5:46.6. Hän nujersi pronssitaistossa ajassa 5:49.6 maaliin tulleen Greg Searlen, joka puolestaan voitti vuonna 1992 Barcelonassa viimeisen jaossa olleen perämiehellisen kaksikon olympiakullan yhdessä veljensä Jonnyn kanssa. Vuodet 2000-2009 kilpasoudusta taukoa pitänyt 39-vuotias Searle valmistautuu parhaillaan Lontoon olympialaisiin osana Ison-Britannian kahdeksikkoa.

Hannu Koivusalo puolestaan ei enää koskaan vuoden 1990 jälkeen osallistunut sisäsoutukisoihin. Siis ainakaan tähän mennessä; Hannulle tiedoksi, että vuoden 2012 sisäsoudun SM-kisat vedetään Helsingissä 4.2.2012. Vuonna 1990 maailmasta ei kovin montaa juniorisoutajaa löytynyt, jotka olisivat päässeet tuon kahdeksan minuutin maagisen rajan alle. Kaikkien aikojen ennätystulos junnuissa 2500 metrillä on saksalaisen, niin ikään jättiläiskokoisen Johannes Barthin vuonna 1995 soutama 7:34.0. Barth voitti samana vuonna pariairokaksikoissa junnujen MM-kultaa ja vuonna 1999 alle 23-vuotiaiden yksikön MM-kultaa, mutta ei koskaan lyönyt itseään läpi Saksan aikuisten maajoukkueeseen ja pisti airot naulaan vuonna 2000.

Mikäli "Suomen painavimpana kilpahiihtäjänä" aikanaan tunnetuksi tullut Hannu olisi päättänyt panostaa soutuun, hän olisi saattanut hyvinkin napsaista tästä vuoden 1990 tuloksestaan vielä 15-20 sekuntia pois. 4x10 kilometrin viestihiihdossa Vuokatti Ski Teamin riveissä yhden Suomen mestaruuden (1995) ja kaksi SM-hopeaa (1997 ja 1999) voittanut Hannu oli kropaltaan hyvin samankaltainen kuin Puolan pariaironelossa Pekingin olympiakultaa ja neljä maailmanmestaruutta voittanut 186-senttinen ja 92-kiloinen Marek Kolbowicz. Hannulla mittaa muistaakseni oli 187 senttiä ja kilpailupaino hiihdossa 90-95 kilon tietämillä. Hapenottonsa, lihasmassansa ja voimaominaisuuksiensa puolesta Hannu olisi soveltunut huomattavasti paremmin soutuun kuin hiihtoon, jossa joutuu ylämäissä taistelemaan oman massansa lisäksi 65-70-kiloisia yli 90 ml/kg hönkiviä kilpakumppaneita vastaan.

Itse olin vuonna 1990 vielä aika pitkälti treenaamisen suhteen leikki & laulu -osastossa, mikä tuloksesta näkyykin. Saman vuoden syksyllä pääsin sitten Veikko "Patu" Järvisen maankuuluun koirakouluun, jossa tulosta alkoi syntyä vauhdilla. Keväällä 1991 matka taittui jo huomattavasti nopeammin, lukemiin 8:10. Parhaan tulokseni 7:57.7 tein vuoden 1993 SM-kisoissa. Tämän jälkeen siirryin kevyen luokkaan (sisäsoudussa alle 75kg), mikä söi tehoja sen verran, että parhaaksi kevyen painossa tehdyksi tulokseksi jäi talvella 1995 vedetty 8:02.4.

Sirppi, vasara ja fascistien kuulat

Kirjoitin taannoin valokuvien kera Turun Paattisten hautausmaalta löytyvästä erikoisesta hautakivestä. Viime kesänä Turun Sanomatkin kirjoitteli asiasta, ja kesällä Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä päätti ottaa kiven hoitaakseen kulttuurihistoriallisena muistomerkkinä. Sunnuntaina 4.9. järjestettiin seremonia, jossa kivi julistettiin sovinnon kiveksi. Pidin tilaisuudessa alla olevan esitelmän.

Syyskesä 1944 rintamalla, Suomessa ja Paattisilla

Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä Karjalan Kannaksella 9. kesäkuuta 1944. Saksan hävittyä Stalingradin taistelussa itärintamalla vuodenvaihteessa 1942-43 Suomen sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle kävi selväksi, etteivät jatkosodan alkuperäiset tavoitteet, talvisodan rauhassa menetettyjen alueiden palauttaminen, tulisi onnistumaan, Suur-Suomen luomisesta puhumattakaan. Stalingradin jälkeen oli kyse enää itsenäisyyden pelastamisesta, ja kesällä 1944 sekin näytti olevan veitsenterällä.

Hyökkäyksen murskaavan voiman edessä suomalaiset joukot vetäytyivät nopeasti halki Karjalan kannaksen kohti Viipuria. Etummainen puolustuslinja murtui lähes saman tien, ja seuraavakin eli Vammelsuu-Taipale linja jo 14. kesäkuuta. Viipuri menetettiin 20. kesäkuuta. Jo muutamaa päivää ennen tätä Mannerheim oli päättänyt tyhjentää suomalaisten kolmen vuoden ajan miehittämän Itä-Karjalan ja Laatokan Karjalan, yhtäältä siksi, että siellä olleita joukkoja tarvittiin Kannaksen puolustamiseen, toisaalta siksi, etteivät ne joutuisi Laatokan kaakkoisrantoja mahdollisesti koukkaamaan pääsevän vihollisen selustahyökkäyksen kohteiksi.

Ennusmerkit eivät olleet hyvät. Itärintaman eteläisemmillä osilla puna-armeija oli onnistunut kaikissa strategisissa iskuissaan. Saksan armeija, jota vielä muutamaa vuotta aiemmin oli pidetty voittamattomana ja joka oli uhannut sekä Leningradia että Moskovaa, oli kerta toisensa jälkeen lyöty hajalle ja työnnetty satoja kilometrejä itään. Baltian alueella taistellut saksalainen Pohjoinen Armeijaryhmä, jonka sotilaallinen läsnäolo alueella oli tehnyt Suomen menestyksellisen hyökkäyssodan mahdolliseksi, uhkasi jäädä saarretuksi Puna-armeijan työntyessä Riikan kohdalla kohti Itämerta. Tässä tilanteessa Hitler teki pitkään vastoin kenraaliensa ohjeita viivyttelemänsä päätöksen vetäytyä Baltiasta.

Kesäkuussa Suomi oli jäämässä itärintamalla yksinäiseksi itään työnnetyksi saarekkeeksi. Mannerheim ja poliittinen johto ymmärsivät, että jos Suomenlahden eteläranta, joka vielä siinä vaiheessa oli saksalaisen Pohjoisen Armeijanryhmän hallussa, joutuisi puna-armeijan käsiin, Suomen puolustustaistelun edellytykset romahtaisivat. Kesäkuun 22. päivä Suomen hallitus pyysi Neuvostoliitolta rauhanneuvotteluja, mutta voimansa tunnossa olleet Stalin ja Molotov vastasivat vaatimalla presidentti Rytin ja ulkoministeri Henrik Ramsayn allekirjoittamaa ilmoitusta siitä, että Suomi oli valmis ehdottomaan antautumiseen. Ryti ja valtiovarainministeri Tanner olisivat halunneet vielä jatkaa tunnusteluja Moskovan kanssa tämänkin ilmoituksen jälkeen, mutta Mannerheimin ja pääministeri Edwin Linkomiehen päättäväinen vastustus ratkaisi asian. Taistelua päätettiin jatkaa hyökkäyksen pysäyttämiseksi, jolloin asetelmat rauhanneuvotteluissa olisivat paremmat.

Saksan ulkoministeri Ribbentropin saavuttua Suomeen samoina päivinä saatiin Hitleriltä lupaus lisätystä sotilaallisesta avusta vastineeksi siitä, että Ryti ilmoitti presidenttinä takaavansa sen, ettei Suomi tekisi erillisrauhaa ilman Saksan etukäteistä suostumusta. Sopimuksella saadut lisäaseet eivät ehtineet suurhyökkäyksen torjuntaan, mutta merkityksettömiksi ne eivät missään nimessä jääneet. Neuvostoliitto tiesi, että Suomen asevarastot riittäisivät suurhyökkäysintensiteetin taistelujen käymiseen vielä useiden viikkojen, mahdollisesti kuukausienkin ajan.

Kansan mielialat ja sodan yleiskehitys eivät tätä sen sijaan olisi sallineet. Mannerheim ymmärsi, että Suomen olisi päästävä erillisrauhaa ennen kuin Saksan joukot itärintaman pohjoisosassa romahtaisivat täydellisesti. Asiassa täytyi menetellä kuitenkin varovasti, koska oli olemassa mahdollisuus Saksan kostotoimista, olihan Pohjois-Suomessa liki 200.000 miehen vahvuinen Saksan 20. Vuoristoarmeija.

Suomen pelastukseksi koitui kolme asiaa, jotka kaikki olivat kytköksissä toisiinsa. Tärkein näistä oli se, että Suomen armeija onnistui pysäyttämään puna-armeijan vyöryn Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Viipurinlahdella ja Ilomantsissa. Ilman tätä torjuntavoittoa edessä olisi mitä todennäköisimmin ollut ehdoton antautuminen ja ajautuminen sodan jälkeen osaksi Moskovan valtapiiriä joko Tshekkoslovakian tai Unkarin kaltaisena ns. kansandemokratiana tai peräti sosialistisena neuvostotasavaltana, niin kuin Baltian maiden kohdalla tapahtui.

Toinen tekijä oli Saksan koko jatkosodan aikana ja erityisesti kesällä 1944 antama strateginen ja materiaalinen tuki. Puhtaasti saksalaiselta näkökannalta katsottuna Pohjoisen Armeijaryhmän Baltiassa pysyttäminen oli sotilaallisesti turhaa. Järjettömäksi se muuttui siinä vaiheessa, kun puna-armeija alkoi itärintaman keskiosissa vyöryä kohti länttä. Tästä huolimatta Hitler kuitenkin määräsi armeijaryhmään pysymään Baltiassa, ja siinä vaiheessa kun se enää ollut mahdollista, vetäytymään mahdollisimman sinnikästä vastarintaa tehden. Mikäli saksalaiset olisivat tyhjentäneet Baltian aiemmin ja nopeammin, olisi Suomi jäänyt alueelle taistelemaan yksin noin 50 puna-armeijan divisioonaa vastaan. Nyt Neuvostoliitto joutui jakamaan voimansa kahtia. Kun pohditaan Saksan antaman materiaalisen tuen merkitystä Suomen torjuntataistelun onnistumisessa, riittää kun mainitaan lento-osasto Kuhlmey sekä panssarinyrkit ja –kauhut.

Kolmantena tekijänä on mainittava Stalinin joustavuus. Neuvostoliiton päävihollinen oli Saksan, ja sen nujertamiseen verrattuna tapahtumat Suomen rintamalla olivat toisarvoisia. Kun Suomen armeija teki paraatimarssista Helsinkiin mahdottoman, Stalin keskeytti hyökkäyksen Suomea vastaan ja ryhtyi siirtämään joukkoja Karjalan kannakselta ja Laatokan Karjalasta Baltian alueelle. Länsiliittoutuneiden maihinnousu Normaniaan 6.6. oli käynnistänyt liittoutuneiden keskinäisen kilpajuoksun Berliiniin. Stalin halusi päästä ensimmäisenä Hitlerin pääkaupunkiin, ja tähän hän tarvitsi kaikki liikenevät voimansa. Suurhyökkäys Suomen rintamalla loppui 12.7. ilman, että operaatiolle asetetut alkuperäiset tavoitteet jäivät täyttymättä. Suomen suhteen Stalinille riitti se, että viholliselle oli annettu kunnon opetus ja että sotilaallinen uhka Leningradia kohtaan oli poistunut. Loput kysymykset saattoi siirtää myöhemmin käytävissä rauhanneuvotteluissa ratkaistaviksi, jossa Neuvostoliitto voittajana olisi kuitenkin vahvasti niskan päällä.

Suurhyökkäyksen jälkeisissä tapahtumissa kävi ilmi Mannerheimin ja hänen esikuntansa taktinen mestarillisuus. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa odotettiin, Suomi ei heinäkuun 1944 jälkipuoliskolla ryhtynyt kiirehtimään rauhanneuvotteluihin päästäkseen. Hyökkäyksen pysäyttämisen jälkeen Suomen tilanne parani jatkuvasti Neuvostoliiton siirtäessä voimiaan pois Suomen vastaisilta rintamilta ja Rytin allekirjoituksella saatujen aseiden kartuttaessa Suomen asevarikkojen varastoja. Suurhyökkäysvaiheen tappioista huolimatta Suomen armeija oli syyskuulle 1944 tultaessa vahvempi kuin milloinkaan aiemmin koko toisen maailmansodan aikana.

Suomi teki erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa juuri oikealla hetkellä. Saksa oli jo heikentynyt niin paljon, ettei se enää kyennyt kostotoimiin irtautuvaa liittolaistaan vastaan, mutta samalla se oli vielä kuitenkin niin vahva, että Neuvostoliiton oli keskitettävä kaikki voimansa sen lyömiseen. Oman poliittisen uransa Saksalle annetussa lupauksensa tuhonnut Ryti väistyi presidentin paikalta Mannerheimin tieltä 4. elokuuta. Elokuun lopulla Suomi kääntyi Moskovan puoleen neuvottelupyynnöllä. Stalinin muuttunutta asennetta kuvasi, että Neuvostoliitto ei enää vaatinut ehdotonta antautumista. Suomen rauhanvaltuuskunta matkusti Moskovaan ja aselepo astui voimaan 4. syyskuuta. Joko tarkoituksellisesti tai tietokatkosten vuoksi puna-armeijan joukot jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden tämän jälkeenkin, mutta aamulla 5.9. aseet vihdoin vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välisellä rintama-alueella. Jatkosota päättyi kestettyään kolme vuotta ja kaksi kuukautta.

Uutinen aselevosta otettiin kotirintamalla vastaan helpotuksella. Mistään ilosta ei kuitenkaan ollut kyse, siitä pitivät huolen kesän suuret uhrit ja tietoisuus siitä, että rauhanehdot tulisivat mitä todennäköisimmin kovuudessaan vetämään hyvinkin vertoja maaliskuun 1940 Moskovan rauhalle. Henkinen käännepiste oli ollut Viipurin menetys 20.6., jonka jälkeen ihmiset ymmärsivät, että Karjalasta jouduttaisiin tälläkin kertaa luopumaan. Tämän jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi kotirintamalla alkoi kohota sotaväsymys ja toive siitä, että edes jonkinlainen kunniallinen tie rauhaan olisi mahdollista löytää. Kesän ja syksyn 1941 hyökkäysinnosta ja revanssihengestä ei ollut enää mitään jäljellä. Tärkeintä oli saada pojat, isät, veljet ja aviomiehet mahdollisimman pian pois hengenvaarasta ja kotiin.

Toisin kuin talvisodassa, jatkosodassa sotilaskarkuruudesta kehittyi mittava ongelma. Osaksi tämä johtui sodan pidemmästä kestosta, osaksi sen erilaisesta luonteesta. Talvisota oli puhtaana ja yksin puna-armeijaa vastaan käytynä puolustustaisteluna moraalisesti ongelmattomampi. Jatkosotaan sen sijaan lähdettiin hyökkäys- ja valloitussotana ja sitä käytiin liitossa Hitlerin kansallissosialistisen Saksan kanssa. Talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamisella oli kansan laaja tuki takanaan, mutta Itä-Karjalaan etenemistä, Suur-Suomi-intoilua ja yhteistyötä Saksan kanssa monet vieroksuivat.

Kun yleinen liikekannallepano 17. kesäkuuta 1941 määrättiin toteutettavaksi, jätti yli 1300 miestä noudattamatta saamaansa palvelukseenastumismääräystä. Vastustus ei jakautunut tasaisesti koko maahan, vaan painottui muutamille alueille. Varsinais-Suomessa palvelukseen saapumatta jäi huomattavasti enemmän miehiä kuin maassa keskimäärin. Turussa sotaan jätti lähtemättä 62 miestä, Maariassa 18, Yläneellä 15 ja Laitilassa 14. Kun tarkastellaan saapumatta jääneiden suhteellista osuutta reserviläisistä, nousee Paattinen viidenneksi vastahakoisimmaksi kunnaksi koko maassa. Vaikka saapumatta jääneiden absoluuttinen määrä olikin pieni eli kuusi miestä, vastasi se 4,5 prosenttia kaikista Paattisten reserviläisistä. Korkeampiin suhteellisiin lukemiin päästiin vain Eurassa, Ruovedellä, Pyhäjärvellä ja Kolarissa, jossa peräti 7.8 prosenttia reserviläisistä jätti saapumatta.

Suuri osa miehistä saatiin myöhemmin kiinni, ja kuulusteluissa heiltä kysyttiin syytä pakoilulleen. Yleisimmin mainittiin talvisodan muistoista kumpuava sodan pelko tai se, että palvelukseenastumismääräys oli jäänyt joko saamatta tai ymmärtämättä. Poliittiseen vakaumukseen kuulusteluissa vetosi vain muutama karkulainen. Kuulustelijat kirjasivat ylös mm. seuraavanlaisia perusteluja:

”mielestään sai viime sodassa tarpeeksi sotimisesta”

”talvisodassa, varsinkin Summassa, joutui kokemaan niin paljon sodan kauhuja, ettei olisi mielellään lähtenyt niitä uudestaan elämään”

”hermonsa olivat talvisodassa aivan loppuneet eivätkä olleet vieläkään kunnossa”

Sosiaaliselta taustaltaan palvelukseen saapumatta jääneet olivat valtaosaksi työväestöä ja koulutustasoltaan matalaa. Palvelushaluttomuus oli yleisintä vanhempien reserviläisikäluokkien joukossa. Noin kolme neljäsosaa pakoiluistaan tuomion saaneista oli sellaisia, jotka täyttivät vuonna 1941 29 vuotta tai olivat sitä vanhempia. Sotilasarvoltaan lähes kaikki pakoilijat lukeutuivat miehistöön; aliupseereita joukossa oli vain vajaat neljä prosenttia ja upseereita vain muutamia yksittäisiä tapauksia.

Jatkosota näkyi Paattisillakin totta kai monin tavoin, vaikka kaukana rintamalta oltiinkin. Jouduttiin perustamaan kansanhuoltolautakunta, työvelvollisuuslautakunta ja väestönsuojelulautakunta. Paattisten suojeluskunta, jonka toimintaan osallistui kuutisenkymmentä paikkakuntalaista, suoritti väestönsuojelu-, ilmasuojelu- ja kulontorjuntatehtäviä sekä järjesti ampuma- ja taistelukoulutusta. Sodan näkyvin ja tuntuvin vaikutus oli totta kai se, että suuri osa ikäluokkien 1896-1925 miehistä kutsuttiin asepalvelukseen, Jatkosotaan Paattisilta osallistui vähän toistasataa miestä. Seitsemäntoista heistä kaatui, joista kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana seitsemän. Haavoittuneina jatkosodasta palasi kolmisenkymmentä paattislaista. Suurin osa paattislaisista palveli tykistössä, tarkemmin sanottuna 1. Divisioonan alaisessa kenttätykistörykmentti KTR 5:ssa. Osaston sotavuodet kuluivat pääosin Itä-Karjalassa ja nähdyksi tulivat mm. Äänislinnaksi muutettu Petroskoi, Karhumäki, Kontupohja, Porajärvi ja Prääsä.

Samoille koordinaateille sijoittuu myös Huhtalan veljesten kohtalo. Vain viidenkymmenen metrin päässä Nikolain erikoisesta hautakivestä löytyy hänen veljensä Eenokin sankariristi. Huhtalan perhe koki jatkosodassa isänmaallisuuden molemmat ääripäät. 20-vuotias Eenokki antoi henkensä isänmaan puolesta suurhyökkäyksessä Karjalan kannaksella. 20-vuotiaan Eenokin osaksi tuli juuri se kohtalo, jota välttääkseen hänen kaksi isoveljeään, 24-vuotias Nikolai ja 30-vuotias Kalle, jättivät kokonaan noudattamatta palvelukseenastumismääräystä. Kohtaloaan ei onnistunut kuitenkaan Nikolaikaan pakenemaan. Se saavutti hänet elokuun viimeisenä päivänä kolme vuotta myöhemmin, kun hän yritti paeta metsäkarkureita kiinni ottamaan saapunutta poliisipartiota lähellä kotiaan.

Paattisilla ja varsinkin Tortinmäessä vasemmistolaisuudella oli perinteisesti vahva jalansija, jonka juuret kulkivat vuoden 1918 tapahtumiin, osin aiempiinkin vaiheisiin. Voisi sanoa, että mitä pohjoisemmas Paattisilla mentiin, sitä punaisempia oltiin. Pitäjän pohjoisosan korpiseuduilta löytyi myös monia enemmän tai vähemmän avoimia kommunismin kannattajia, vaikka tämän aatteen julkinen harjoittaminen vuonna 1930 säädettyjen kommunistilakien myötä olikin tullut mahdottomaksi. Viimeisissä sotaa edeltäneissä vaaleissa vuonna 1939 Paattisilla annettiin yhteensä 392 ääntä, joista maalaisliitto sai 120, sosialidemokraatit 118 ja kokoomus 65.

Ensimmäisissä jatkosodan jälkeen järjestetyissä vaaleissa maaliskuussa 1945 vasemmistopuolueet lisäsivät Paattisilla kannatustaan tuntuvasti, aivan niin kuin muuallakin maassa. Paikkakunnalle tullut siirtoväki kasvatti äänioikeutettujen määrää, ja yhteensä annettiin 557 ääntä. Suurin puolue oli maalaisliitto 208 äänellään, mutta toiseksi suurimman saaliin eli 150 ääntä keräsi uusi äärivasemmistolainen Suomen Kansan Demokraattinen Liitto. Vielä viimeisenä ns. vaaran vuotena 1948 kansandemokraatit saivat Paattisilta 171 ääntä, mikä vastasi lähes 27 prosenttia annetuista äänistä. Paattisten historian vuosilta 1359-1959 kirjoittanut tohtori ja Paattisten seurakunnan entinen kappalainen Väinö Perälä katsoi aikanaan, että suurin syy kansandemokraattien saamalle kannatukselle oli sotaväsymys.

Paattisten kirkkoherra Paavo Ketola oli ollut sekä Nikolai että Eenokki Huhtalan rippipappina, ja hänen osakseen tuli myös molempien kotikylän multiin siunaaminen. Ketolalla, jota ei kyllä varsinaisesti mistään vasemmistosympatioista tunnettu, lienee ollut osansa myös siihen, että sirpillä ja vasaralla, Neuvostoliiton tähdellä ja ”fascisteista” kertovalla muistotekstillä varustettu muistomerkki ylipäätään sallittiin sijoittaa hautausmaalle muiden kivien joukkoon. Kivi oli ja on ilmiselvä poliittinen mielenosoitus, kommunistinen kannanotto lähimenneisyyden tapahtumaan. Ideologiana kommunismi kieltää Jumalan olemassaolon, joten jo sikälikin yhdistelmä siunatulla maalla seisovasta, kristillisen hautauksen saaneen vainajan haudalla olevasta kivestä ja siihen kirjatuista kommunistisista symboleista on varsin erikoinen. Ainakaan itse en ole milloinkaan Suomessa törmännyt yhtä eriskummalliseen hautamuistomerkkiin.

Valtiollinen poliisi eli Valpo seurasi ja jahtasi karkureita koko sodan ajan. Kävin kansallisarkistossa läpi Valpon metsäkaartilaisia koskevaa aineistoa. Näistä papereista kävi ilmi, että Valpolla oli hyvinkin tarkat tiedot eri puolilla maata lymyilevistä karkuriporukoista. Valpon aineistojen ja Jukka Kulomaan sotilaskarkuruutta käsittelevän vuonna 1995 julkaistun väitöskirjan perusteella näyttää, että karkulaiset jakautuivat kolmeen ryhmään: poliittisesti aktiiviset, rikolliset ja passiiviset pakoilijat. Se Tortinmäen karkurien porukka, jossa Huhtalan veljekset jatkosotansa viettivät, näyttäisi lukeutuvan lähinnä viimeksi mainittuihin, sillä rikostaustaa heillä ei ollut ja poliittiset ambitiotkin olivat verrattain vähäisiä.

Huhtalan veljeksistä palvelukseenastumismääräyksen jatkosotaan sai neljä, mutta heistä vain kaksi päätti sitä noudattaa. Vuonna 1919 syntynyt Eino meni suorittamaan varusmiespalvelustaan heti talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940. Jatkosodassa hän palveli rannikkotykistössä ammusmiehenä ja osallistui mm. Suursaaren valtaukseen 1942 ja Haapasaaren ilmatorjuntataisteluihin. Kun hänet lokakuussa 1944 kotiutettiin, oli palvelusaikaa kertynyt yhteensä kolme vuotta, viisi kuukautta ja kahdeksan päivää. Vuonna 1924 syntyneenä Eenokki Huhtala astui palvelukseen jatkosodan aikana suorittamaan ensin varusmiespalvelustaan ja sitten rintamalle. Hän palveli tykkimiehenä Kevyt Patteristo 16:sta, jonka riveissä hän 20-vuotiaana 27. kesäkuuta 1944 Antreassa kaatui kranaattitulen uhrina. Kranaatin sirpaleet repivät hänen kehonsa niin rikki, että tunnistaminen oli omaisten mukaan tehtävä jalkojen perusteella.

Veljeksistä kaksi vanhinta eli heinäkuussa 1910 syntynyt Kalle Iivari ja elokuussa 1916 syntynyt Nikolai Vilhelm päättivät jättää sotimisen muille. He molemmat olivat osallistuneet talvisotaan ja olivat poliittiselta ajatusmaailmaltaan vasemmistolaisia. Kalle oli suorittanut varusmiespalveluksensa vuosina 1931-1932 pioneerirykmentissä. Syystä, joka ei sotilaspassista käy ilmi, hänen palveluksensa oli laadultaan aseeton, eikä sellaisenakaan erityisen menestyksekäs, koska sotilaallisen kehityksen arvosanaksi jäi alin mahdollinen eli huono. Kalle siirtyi reserviin helmikuussa 1932 sotamiehenä. Talvisodan alla hän astui palvelukseen 36. pioneerikomppaniaan lokakuun 11 päivänä 1939 ja osallistui sodan aikana taisteluihin pioneerina Tienhaarassa. Välirauhan aikana hän osallistui Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin viikon mittaisiin tykistön kertausharjoituksiin Aurassa tammikuussa 1941, tehtävänään mittamies.

Kun palvelukseenastumismääräys kesäkuun 17. päivänä 1941 saapui, Kalle ei määrätylle kokoontumispaikalle saapunut. Hän piileskeli koko jatkosodan ajan metsissä aina lokakuun 1944 loppuun saakka, suurimman osan ajasta yhdessä pikkuveljensä Nikolain kanssa. Suomen ja Neuvostoliiton syyskuussa 1944 solmitun välirauhansopimuksen 20. artiklan mukaisesti kaikki syytteet rintamakarkuruudesta raukesivat ja Kallen sotilaspassiin merkittiin kotiuttamispäivämääräksi 9. marraskuuta 1944.

Sotilaspassin mukaan Nikolai Huhtala tunnusti luterilaista uskoa ja oli ammatiltaan sekatyömies. Lukumiehiä Nikolai ei vaikuta olleen, sillä kansakoulua oli tullut suoritettua vain kahden vuosiluokan verran. Pituutta oli 180 senttiä, sen ajan miehelle komea mitta, ja painoa 82.5 kiloa. Silmät olivat vihreänsiniset ja saappaan numero 47. Varusmiespalveluksen hän astui toukokuussa 1938 ja suoritti sen kenttätykistörykmentti ykkösen toisessa patterissa. Arvioinneissa hän sai korkeimman mahdollisen arvosanan eli hyvän kaikissa viidessä arvioidussa ominaisuudessa eli täsmällisyydessä, ahkeruudessa, huomiokyvyssä, sotilaallisessa kehityksessä ja käytöksessä. Huhtikuussa 1939 Nikolai kotiutui suoritettuaan täyden yleisen palvelusajan eli 350 päivää.

Talvisodan alla Nikolai sai kymmenien tuhansien muiden tavoin kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja aloitti palveluksensa yhdeksäntenä päivänä lokakuuta 1939. Palveluspaikka oli kenttätykistörykmentti viiden kolmas joukkue, eli sama osasto, jossa suurin osa talvisotaan joutuneista paattislaisista taisteli. Nikolai osallistui taisteluihin Summan lohkolla sodan ensimmäisestä päivästä aina helmikuun 16. päivään saakka. Tämän jälkeen Nikolain talvisota jatkui Näykkijärvellä helmikuun loppuun saakka ja Tammisuolla aina sodan päättymiseen eli maaliskuun 13. päivään asti. Huhtikuun 28. päivänä hänet lomautettiin palveluksesta toistaiseksi ja käytösarvosanaksi sotilaspassiin kirjattiin hyvä.

Toukokuussa 1940 Helsingissä perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, joka opittiin tuntemaan SNS:nä tai SN-seurana. Joskus sitä kutsutaan myös SNS ykköseksi, erotuksena lokakuussa 1944 jatkosodan jälkeen perustettuun Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, joka saavutti varsin merkittävän poliittisen aseman sodanjälkeisten vuosikymmenten Suomessa. Talvisodan jälkeen perustetun SNS ykkösen virallisena tavoitteena oli Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden parantaminen, mutta tosiasiassa seura oli lailla kielletyn kommunistinen toiminnan peitejärjestö. Sen perustaja Mauri Ryömä oli toiminut 1930-luvulla sosialidemokraattien vasemmistosiivessä ja nousi sodan jälkeen yhdeksi Suomen Kommunistisen puolueen johtohahmoista vietettyään jatkosodan ajan turvasäilössä valtiopetoksesta syytettynä.

Ottaen huomioon sen, kuinka yhtenäisenä kansakunta vasemmisto mukaan luettuna oli puolustanut maan itsenäisyyttä talvisodassa, on hämmästyttävää, kuinka räjähdysmäisesti ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa ajanut seura kesän 1940 aikana kasvoi. Syksyyn mennessä seuraan oli perustettu 115 paikallisosastoa ja henkilöjäseniä oli yli 35.000. Seuran toiminta oli uhmakasta, näkyvää ja kuuluvaa. Seuran johto hyökkäsi puheissaan ja julkilausumissaan hallitusta ja luokkapettureiksi nimeämiään sosiaalidemokraatteja vastaan. Eri puolilla Suomea järjestettiin seuran nimissä hallituksen ja sen ulkopolitiikan vastaisia mielenosoituksia ja joukkokokouksia, myös Turussa. Valtiollisen poliisin raporttien mukaan näissä joukkokokouksissa oli huudettu eläköötä vallankumoukselle, punakaartille, Neuvosto-Suomelle, Molotoville ja Stalinille sekä uhkailtu syksyllä jo olevan ”toinen meininki maassa”. Hallitus ymmärrettävästi otti seuran toiminnan hyvin vakavasti, koska sen katsottiin lietsovan poliittista tyytymättömyyttä ja valmistelevan tietä vallankumousyritykseen. Kesällä 1940 tapahtunut Baltian maiden sovietisointi oli käynnistynyt juuri vastaavanlaisella joukkoliikehdinnällä.

SNS oli aktiivinen myös Turussa, jossa seuran paikallisosastoon liittyi lähes 5000 pääasiassa työläistaustaista henkilöä. Paattisille osastoa ei perustettu, mutta Tortinmäkeen kyllä. Valtiollinen poliisi sai haltuunsa Lounais-Suomen paikallisosastojen jäsenlistat tehtyään pakkokeinoiskun seuran Turun toimistoon joulukuussa 1940. Nämä jäsenlistat löytyvät nykyisin Kansallisarkistosta, jossa Valpon papereita säilytetään. SNS:n Tortinmäen osastoon kuului 34 henkilöä, mikä kylän vaatimattoman asukasmäärän huomioiden oli varsin huomattava lukema. Nimilistalta löytyvät myös Nikolai ja Kalle Huhtala.

Seuraan liittyneiden tortinmäkeläisten motiivina on aivan hyvin saattanut olla aito tahto edistää Suomen ja Neuvostoliiton rauhallisia suhteita, jotta uudelta sodalta vältyttäisiin. Vaikka usko Neuvostoliittoon työläisten asian johtavana puolestapuhujana olikin kärsinyt kovia kolauksia Molotovin-Ribbentropin sopimuksen ja talvisodan hyökkäyksen vuoksi, se ei ollut sammunut kokonaan. Paattisten perukoilla tuskin oli myöskään sen syvällisempää tietoa seuran helsinkiläisen johtoblokin kumouksellisista päämääristä tai kytköksistä Moskovaan ja maanalaiseen kommunistiseen toimintaan. Oma osansa liittymispäätöksessä on saattanut olla myös lähiympäristön sosiaalisella paineella; liityttiin, kun naapurit ja sukulaisetkin liittyivät. Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin todettava, että seuraan liittyminen oli varsin vahva poliittinen kannanotto talvisodan jälkeisissä oloissa. Kenellekään seuran toimintaan osallistuneelle ei jäänyt epäselväksi sen äärimmäisen kriittinen suhtautuminen maan istuvaan hallitukseen ja sen noudattamaan ulkopolitiikkaan. Huhtaloiden lisäksi seuran jäseneksi liittyi myös kolmas metsäkarkuriksi ryhtynyt tortinmäkeläinen Aleksi Laine. Toisaalta seuran jäseninä oli myös useampia sellaisia miehiä, jotka saatuaan kesäkuussa 1941 palvelukseenastumismääräyksen mukisematta pukivat asepuvun päälleen ja lähtivät rintamalle.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura lakkautettiin tuomioistuimen päätöksellä joulukuussa 1940 valtiolle vaarallisena. Samalla loppui myös Tortinmäen osaston toiminta. Huhtalan veljesten sotilaspasseissa ei tästä välirauhan ajan vasemmistolaisesta poliittisesta aktiivisuudesta näy minkäänlaisia viitteitä. Nikolai oli kuuliaisesti osallistunut Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin valvontakokoukseen lokakuussa 1940, ja vuoden 1941 tammikuussa hän veljensä Kallen tavoin osallistui tykistön kertausharjoituksiin Aurassa tehtävänään tykkimies. Harjoitusta johtanut kapteeni antoi Nikolain kertauspalveluksesta arvosanan hyvä.

Kesäkuussa 1941 Nikolai ja Kalle joka tapauksessa yksissä tuumin jäivät kokonaan saapumatta palvelukseen. Isoveli Kalle oli tuolloin 30-vuotias, pikkuveli Nikolai puolestaan 24-vuotias. Kummallakaan ei ollut sen paremmin vaimoa kuin lapsiakaan. Turun seudulla teille tietymättömille jäi kesällä 1941 kymmenittäin miehiä, mutta talven tuloon mennessä heistä suurin osa heistä saapui palvelukseen joko omasta aloitteestaan tai poliisin saattelemana. Huhtalan veljekset sen sijaan jatkoivat pakoiluaan. Piilopaikan heille tarjosivat Turun pohjoisosien ja Yläneen väliset laajat metsäalueet, jotka he lapsuus- ja nuoruusvuosien seikkailuretkien ansiosta tunsivat kuin omat taskunsa. Tortinmäen metsäkarkurit liikkuivat pienenä porukkana, johon Huhtaloiden lisäksi kuuluivat ainakin Aleksi Laine ja Lauri Koivisto. Välillä kokoonpanossa oli mukana myös muita, esimerkiksi turkulainen Ensio Seppä. Kolmen piileskelyvuoden aikana he ehtivät rakentaa Tortinmäkeä ympäröiviin metsien useampia korsuja, joiden jäänteitä oli maastossa havaittavissa vielä useampia vuosikymmeniä sodan jälkeenkin.

Turussa toimi jatkosodan alkuvaiheessa metsäkaarti, johon kuului noin parikymmentä miestä. Näistä huomattava osa oli tunnettuja kommunisteja, jotka lähtivät metsiin välttyäkseen joutumasta turvasäilöön. Mukaan liittyi myös joitakin rintamalle joutumista paenneita sotilaskarkureita. Tätä porukkaa johti Väinö Ketonen, jota sodan aikana myös Valtiollinen Poliisi jahtasi Turun seudun vastarintatoiminnan johtajana. Tämä ryhmä piti leiriään ensin Kärsämäessä, sitten Ruskon ja Maarian välisellä metsäalueella. Pysyvämmäksi olinpaikaksi muodostuivat Maskun Humikkalassa sijaitsevan Krouvilan tilan metsät. Ketosen johdolla tehtiin suunnitelmia terrori-iskuista armeijan kohteita ja liikenneyhteyksiä vastaan, mutta menestys jäi varsin heikoksi. Poliisin määrätietoisen toiminnan ansiosta suurin osa tästä porukasta jäi kiinni ja toiminta loppui loppuvuoteen 1941 mennessä talven tullessa. Tortinmäen metsäkaartilaiset olivat aivan oma ryhmänsä, jolla ei tiedetä olleen yhteistyötä eikä kontaktejakaan Turun metsäkaartilaisiin. Toisin kuin Turun tihutöitä suunnitelleita kommunisteja, Valtiollinen poliisi ei myöskään raporttiensa perusteella näytä ottaneen tortinmäkeläisiä tarkkailunsa alle. Itse asiassa Valpo ei näytä olleen tortinmäkeläisistä edes tietoinen.

Oli selvää, ettei metsäkarkurien olisi onnistunut selviytyä hengissä ilman ulkopuolista apua. He saivat sukulaisilta ja tuttavilta ruokaa, vaatteita ja muita tarvikkeita, joita ilman piileskelyn jatkaminen olisi ajan oloon käynyt mahdottomaksi. Karkureita jahdanneet poliisit tiesivät tämän myös, ja kävivät sukulaisia kolmen sotavuoden mittaan useasti asiasta kovistelemassa, mutta karkurien auttajat pysyivät lojaaleina. Poliiseilla, joilla oli runsaasti muitakin työtehtäviä, ei myöskään silloisilla välineillä ja toimintaresursseilla ollut mahdollisuuksia kovinkaan systemaattiseen valvontaan ja etsintöihin. Sota-arkistosta löytyvien Paattisten suojeluskunnan paperien mukaan suojeluskunnan paikallisosasto ei ollut karkulaisten liikkeistä senkään vertaa kärryillä kuin poliisi.

Poliisi sai lisävalaistusta Huhtaloiden porukan vaiheisiin sen jälkeen, kun kotonaan käymässä ollut Aleksi Laine saatiin kiinni helmikuussa 1943. Toukokuussa Paattisten poliisikonstaapeli Frans Laaksonen laati yhteenvedon siitä, mitä asiassa oli Laineen avulla saatu selville. Metsäkarkurien arkipäivän valottamiseksi siteeraan nyt tätä Turun Maakunta-arkistosta Maarian nimismiespiirin paperien joukosta löytyvää tutkintapöytäkirjaa kokonaisuudessaan:

"Helmikuun 15 päivänä 1943 Paattisten korpikulmalla liikkuvan poliisikomennuskunnan poliisien kanssa suoritetuissa etsiskelyissä pidätettiin sotilaskarkuri Kustaa Aleksi Laine kotoaan Sipilän tilalta. Suoritetuissa tutkimuksissa todettiin, että Laine oli ainoastaan käymässä kotonaan, ollen pääasiallisesti viettänyt aikaansa eri paikoissa olevissa korsuissa. Viimeinen korsu missä Laine oli asunut kiinnijoutumisensa aikana oli Maarian pitäjän Saramäen kylän Välimaan tilan metsässä noin 60-70 m päässä asuinrakennuksesta. Laineen ollessa oppaana löydettiinkin 10/4 -43 k.o. korsu mikä kuitenkin oli silloin jo hajoitettu niin, että tukipuut oli pantu pinoon. Ulostuspaikat, tuhkajätteet y.m. todistivat, että korsu oli koko talven ollut käytössä, johtaen korsusta vielä selvä jäätikköpolku kanalan takaa Välimaan pihaan.

Alustavasti kuultuna liikkuvan poliisikomennuskunnan konstaapelin Mäenpään läsnä ollessa todistajana Laine kertoi seuraavaa, lokakuun lopulla 1942 oli korsu tehty k.o. paikkaan Välimaan tilan omistajan Yrjö Lehtosen suostumuksella. Kertoja oli asunut korsussa kiinnijoutumiseensa saakka yhdessä Maatian pitäjästä olevien sotilaskarkurien Nikolai Vilhelm ja Kalle Iivari Huhtalan sekä Turusta olevan Ensio Sepän kanssa. Lehtosen, joka itse on reservissä, vaimo Toini Adele Lehtonen os. Aso oli myös täysin tietoinen korsun olemassa olosta ollen karkurit käyneet silloin tällöin iltaisin radiota kuuntelemassa. Samoin kertoi Laine, että he kävivät tilan saunassa kylpemässä.

Alustavasti kuultuna samana päivänä Toini Adele Lehtonen kielsi olleensa tietoinen k.o. korsusta. Koska Lehtonen oli nähtävästi ja oman ilmoituksensa mukaan pitkälle kehittyneessä raskauden tilassa jätettiin kuulustelut toistaiseksi. Merkitään, että myöhemmin suoritetuissa tutkimuksissa on todettu Laineen sisaren Elma Laineen käyneen k.o. talvena useasti selkäreppu selässä suksilla Välimaan tilalla todennäköisesti vieden ruokaa veljelleen.

Paattisissa toukokuun 2 pv 1943
Frans Laaksonen
pol. konst. ”

Todettakoon vielä tässä yhteydessä, että pöytäkirjassa mainitut Yrjö ja Toini Adele Lehtonen olivat hekin kuuluneet SNS:n Tortinmäen osastoon.

Huhtalat jatkoivat pakoaan. Tarkkaa tietoa siitä, missä he viettivät talven 1943-44, ei ole, joskin suullinen perimätieto kertoo Savojärven lounaispuolella Valpperin metsissä olleesta hyvin kätketystä kallioluolaan rakennetusta korsusta. Varsinkin kesäisin karkureita nähtiin aina silloin tällöin kotimaisemissaan Karsonkulmalla, kuten minulle muisteli tapahtuma-aikana 11-vuotias Alpo Mäki hänen kanssaan tällä viikolla keskustellessani. Nikolain osalta elokuun viimeisenä päivänä 1944 tehty visiitti jäi viimeiseksi. Alpo Mäki kertoi olleensa peltotöissä isänsä kanssa, kun huomasi Nikolai Huhtalan istumassa Koiviston torpan pellon päässä noin 200 metrin päässä. Samalla Mäki oli havainnut toisesta suunnasta tietä pitkin saapuvan kaksi poliisia. Huhtala huomasi poliisit vasta siinä vaiheessa, kun nämä olivat ehtineet noin 30 metrin päähän hänestä ja kehottivat häntä nostamaan kätensä ylös. Nikolai lähti juosten pakenemaan pellon poikki kohti läheistä metsän reunaa. Toinen poliiseista avasi tulen konepistoolilla, mutta Nikolai jatkoi juoksuaan. Kun hän oli hyppäämässä Koiviston ja naapurin maita erottavan riukuaidan yli, hän sai osuman ja kaatui maahan aidan toiselle puolelle. Tähän hän sitten myös jäi. Tässä vaiheessa paikalle saapui myös lietolainen poliisikonstaapeli Niilo Suokivi. 11-vuotias Alpo Mäki lähti järkyttyneenä pois tapahtumapaikalta kohti kotiinsa, eikä edelleenkään muista tästä kotimatkastaan mitään.

Alpo Mäen muistikuvat saavat vahvistuksen myös paikalla olleen poliisikonstaapeli Eino Rinteen tutkintapöytäkirjaan sanelemasta kuvauksesta, joka sekin löytyy Maarian nimismiespiirin papereista. Asian luonteen vuoksi tulkoon sekin siteeratuksi kokonaisuudessaan:

” Poliisikonstaapeli Eino Rinne ilmoitti että ollessaan piirin nimismiehen määräyksestä yhdessä piirin konstaapelien Niilo Suokiven ja Frans Laaksosen sekä liikkuvan komennuskunnan konstaapelien Elovaaran ja Tuomisen kanssa elokuun 31 päivänä Paattisilla sotilaskarkureita kiinniottamassa oli kertoja yhdessä konstaapeli Elovaaran kanssa Paattisten pitäjän Karson kylän Koiviston torpan luona nähneet kahden miehen menevän Koiviston torppaan päin ja kertoja yhdessä Elovaaran kanssa lähtivät perästä, ja kun kertoja pääsi noin 50 metrin päähän mainitusta torpasta käski pihalla seisovaa tuntematonta miestä nostamaan kätensä ylös ja pysähtymään. Kertoja ampui pistoolillaan kolme varoituslaukausta ilmaan, mutta mies juoksi edelleen. Tällöin konstaapeli Elovaara ampui vielä konepistoolillaan kolme viiden laukauksen sarjaa ilmaan, mutta mies juoksi vain edelleen. Elovaara alkoi juosta perässä ja ampui edelleen konepistoolillaan miestä ja mies olikin kaatunut näistä laukauksista. Kertoja oli jäänyt torpan pihamaalle tarkoituksenaan vahtia aiemmin nähtyä toista miestä, mutta miestä ei enää näkynyt. Vähän ajan perästä kertoja kuitenkin lähti katsomaan Elovaaran jälkeen, jolloin huomasi takaa-ajetun miehen haavoittuneen. Kertoja haki lähimmästä torpasta pyyheliinoja ja sitoi miehen haavoja. Mies yritti vielä jotain ottaa taskustaan saamatta kuitenkaan mitään ulos. Kertoja lähti tämän jälkeen soittamaan autoa viedäkseen miehen sidottavaksi, kuitenkin takaisin tullessa oli mies kuollut. Miehen taskusta löytyi pistooli väljyydeltään 6,35.

Pöytäkirjan vakuudeksi:
Valio Katina
Maarian piirin nimismies.”

Kertomus on yhteneväinen myös tilastokeskuksen arkistosta löytyvän sodan aikana omien aseiden kautta kuolleiden henkilöiden kuolinsyykortiston kanssa. Siellä todetaan lakonisesti, että Nikolai Huhtala on ammuttu konepistoolilla metsäkarkurina pidätettäessä.

Syyskuun viidentenä päivänä eli viisi päivää tapahtumien jälkeen nimismies Katina ilmoitti lääninhallitukselle, etteivät omaiset olleet ainakaan toistaiseksi vaatineet ruumiinavausta asian selvittämiseksi. Omana kantanaan nimismies ilmoitti, ettei ruumiinavausta tarvitsisi toimittaa, koska ”tapaus oli niin ilmeinen”. Näin myös tapahtui, sillä 15. syyskuuta Katina ilmoitti Paattisten kirkkoherranvirastolle, että Huhtalan ruumis voitaisiin poliisiviranomaisten puolesta haudata.

Nikolai Huhtalan kohtalo on surullinen, joskaan se ei välttämättä ollut yllättävä ja odottamaton. Miten meidän, jotka nyt lähes seitsemän vuosikymmentä tapahtumien jälkeen olemme kokoontuneet asiaa muistelemaan, tulisi siihen suhtautua? Kysymys ei ole helppo, eikä mitään oikeita vastauksia ole olemassakaan. Mahdollisia näkökulmia on monia. Nikolain olisi kannattanut antautua, sillä aselepo päätti jatkosodan vain vajaat neljä vuorokautta myöhemmin. Metsäkarkureiden kohtelu muuttui radikaalisti varsinkin sen jälkeen, kun välirauhansopimus 19. syyskuuta eli vajaat kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen astui voimaan. Neuvostoliitto vaati, että välirauhan sopimuksen 20. artiklan nojalla metsäkaartilaisten olisi katsottava toiminnallaan auttaneen liittoutuneiden sodankäyntiä ja siksi kaikki heihin kohdistuvat diskriminoivat toimenpiteet olisi lopetettava.

Kolmen piileskelyvuoden aikana kehittyneet vaistot kuitenkin veivät Nikolai Huhtalaa ja hän päätti pyrkiä poliiseja pakoon. Yhtä lailla voisi ajatella, että konstaapeli Elovaara olisi voinut jättää ampumatta tai ainakin ampua tarkoituksella ohi. Samalla on kuitenkin muistettava, että poliiseja sitoivat tarkat ja ankarat määräykset sotilaskarkurien kohtelusta. Suurhyökkäyksen käynnistyttyä rintamakarkuruus sai hälyttävät mittasuhteet, jolloin päämaja kesäkuun lopulla antoi entistä tiukemmat ohjeet karkureiden kohtelusta. Kiinniotettava jätti noudattamatta selvää antautumiskehotusta eikä pysähtynyt varoituslaukausten jälkeenkään. Lepsuiluun ja varomattomuuteen ei ollut varaa, sillä jatkosodan aikana useampia poliiseja oli saanut surmansa tai haavoittunut yhteenotoissa metsäkaartilaisten kanssa.

Inhimillisesti katsoen voisi todeta, että Huhtalan perheellä kyllä oli riittävästi murhetta ilman Nikolain ampumistakin. Eikö siinä jo ollut riittävästi uhria isänmaalle, kun veljessarjan nuorimmainen 20-vuotias Eenokki kesäkuun lopulla kaatui Antreassa? Toisaalta samanlaisia suruviestejä rintamalta oli tullut 25.000 tuhannen muunkin nuoren miehen omaisille, ja heidän näkökulmastaan Nikolain ja muiden hänen kaltaistensa toiminnassa ei ollut mitään puolusteltavaa. Epäilemättä jos asiaa olisi jonkun kaatuneen lähiomaiselta kysytty, he olisivat pitäneet lähinnä kohtuullisena, että isänmaan puolustamisen velvollisuuttaan raukkamaisesti pakoillut karkuri ei onnistunut tavoitteessaan säästää henkiriepunsa. Miksi surra pakoretkellään ammutuksi tullutta petturia, kun samaan aikaan arkkuihin jouduttiin panemaan kymmeniä tuhansia vastuunsa kantaneita isänmaalisia nuoria miehiä?

Aika parantaa haavat, sanotaan. En tiedä, onko näin, mutta ainakin ajan kuluminen tuo lisää perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. Nyt voimme sanoa, että kaikki osapuolet olisivat päässeet vähemmällä, jos se mitä tapahtui, olisi jäänyt tapahtumatta. Konstaapeli Elovaara tuskin tiesi Nikolai Huhtalaa ampuessaan sitä, että vain muutamaa viikkoa aiemmin Huhtalan perhe oli saanut viestin pikkuveli Eenokin kaatumisesta. Tapahtuman jälkeen hän totta kai asiasta kuuli, ja varmasti joutui miettimään oman toimintansa seurauksia moneen kertaan. Oli tuskin helppoa elää tämän tietoisuuden kanssa.

Kaikki tämä on totta kai jälkiviisautta. Joskus jälkiviisaus on kuitenkin tarpeen. Tapahtuneesta on nyt kulunut 67 vuotta. Tapahtumapaikalla läsnä olleista poliiseista kukaan ei ole enää elossa. Nikolai Huhtalan, hänen metsäkarkuriksi ryhtymistään puolustelematta, voi todeta osallistuneen isänmaan puolustamiseen talvisodassa ja maksaneen riittävän kovan hinnan siitä, että jatkosodassa päätti olla sitä tekemättä. Ampunut poliisi taas suoritti virkavelvollisuutensa. Ellei karkuruuteen olisi puututtu kovalla kädellä, olisi itsenäisyyden pelastanut torjuntavoitto saattanut jäädä ottamatta.

Se ideologia ja se valtakunta, joihin Nikolai Huhtalan hautakiven tähti sekä sirppi ja vasara viittaavat, kärsivät tappion ja painuivat historian roskatynnyriin kaksikymmentä vuotta sitten. Demokraattisen Suomen itsenäisyys ei ole enää pitkään aikaan ollut uhattuna sen paremmin kommunistisen suurvaltanaapurin kuin minkään muunkaan vihamielisen ulkopuolisen voiman taholta. Ne maat, jotka joutuivat puna-armeijan miehittämiksi ja Moskovan ikeen alle toisen maailmansodan jälkeen, saivat itsenäisyytensä takaisin ja kuuluvat nyt yhdessä Suomen kanssa Euroopan Unioniin.

Tänään syyskuun neljäntensä päivänä vuonna 2011 tulee kuluneeksi tasan 67 vuotta jatkosodan päättäneen aselevon solmimisesta Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tänään me voimme tarkastella Nikolai Huhtalan kuolemaan johtaneita tapahtumia vapaina poliittisista ja ideologisista painolasteista. Meillä on varaa jättää hänen erikoinen hautakivensä seisomaan Paattisten hautausmaalle muistutuksena ajasta, joka oli hyvin toisenlainen kuin se, missä me elämme. Nikolai ja Eenokki Huhtalan erilaiset hautakivet kertovat meille elämän viimeisistä hetkistä, jotka olivat samalla kertaa sekä hyvin erilaiset että samanlaiset. Tänään meillä on varaa ja toivottavasti myös ajan tuomaa viisautta nähdä, mistä veljesten kohtalosta pohjimmiltaan oli kysymys. Sota on yleisinhimillinen tragedia, jonka tuoma suru ja tuska ovat yksilö- ja perhetasolla yhtä syviä aivan riippumatta siitä, millaista univormua väkivaltaisen kuoleman kohteeksi joutuneet yksilöt ovat kantaneet tai, niin kuin Nikolain tapauksessa, päättäneet olla kantamatta.

Tämän oivaltaessamme voimme lausua myös hiljaisen toivomuksen siitä, etteivät tulevat sukupolvet joutuisi sellaisten valintatilanteiden eteen kuin Nikolai Huhtala kesäkuussa 1941 tai konstaapeli Elovaara elokuun viimeisenä päivänä 1944.

Järjen veti ja minusta orjan teit

Suomalaisia yliopistoja on viime vuosina uudistettu rystyset valkoisina. Ensin muutettiin tutkintorakenne, sitten palkkausjärjestelmä, ja hekuman huippu saavutettiin uuden yliopistolain astuttua voimaan viime vuonna. Yliopistoista tuli itsenäisiä oikeushenkilöitä, virat muuttuivat työsuhteiksi ja työnantajavalta siirtyi valtiolta yliopistoille.

Nyt henkilöstöä kannustetaan säännöllisillä arvioinneilla, joissa punnitaan sekä tehtävien vaativuus että henkilökohtainen suoriutuminen. Kahvitunnin ajoissa päättyminen varmistetaan Sole TM -työajankohdentamisjärjestelmällä, liian matkustelun karsii Travel-matkanhallintajärjestelmä. Kustannustietoisuutta istutetaan kokonaiskustannusmallilla, jossa tutkimusrahoituksessa otetaan henkilösivukulujen lisäksi huomioon yleiskustannukset ja ”tehollisen työajan” määrä. Kaikkien kolmen edellä mainitun käyttäminen vertautuu houkuttelevuudessaan polkupyörällä kaatumiseen.

Uuden lain näkyvimpiä seurauksia Turussa ovat olleet yliopiston ja kauppakorkeakoulun yhdistyminen sekä varainhankintakampanja, jossa Turun yliopisto keräsi 12,2 miljoonaa euroa. Uudistusten tärkeimpänä tavoitteena on ollut parantaa yliopistojemme kansainvälistä kilpailukykyä, jota mitataan esimerkiksi kansainvälisillä julkaisuilla sekä Suomessa työskentelevien ulkomaisten huippututkijoiden ja täällä opiskelevien ulkomaisten määrillä. Palvotuin mittari on sijoitus ns. Shanghain listalla maailman 500 parhaan yliopiston joukossa.

Korkeimman koulutuksen arvioinnista on tullut tuottoisa kansainvälinen teollisuudenala. Harvardin, Princetonin, Oxfordin ja Cambridgen kaltaiset Nobel-hautomot kyllä kisassa pärjäävät, mutta muiden on käytettävä kaikki kekseliäisyytensä noustakseen tikkailla ylemmäs. Meilläkin opetusministeriön ja yliopistojen budjeteista virtaa yhä enemmän rahaa monenkirjaville innovaatio- ja strategiakonsulteille, maineenkiillotustoimistoille sekä tehokkuutta kaupusteleville tietojärjestelmäpajoille.

Vaikka opetusministeriö väittääkin uuden lain vahvistaneen yliopistojen autonomiaa, ovat ne yhä tiukemmin kytköksissä kansalliseen tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikkaan. Uudistusten läpi runnominen on paljastanut yliopistohenkilöstön edunvalvontaorganisaatioiden hauiksettomuuden ja munattomuuden kaikessa karmeudessaan. Kritiikki ja kysymykset on kerta toisensa jälkeen vedetty pyntystä alas leimaamalla ne laiskuudesta ja mukavuudenhalusta kumpuavaksi muutosvastarinnaksi.

Uuden uljaan maailman lippulaivaksi meillä kohotettiin Helsingin kauppakorkeakoulun, Taideteollisen korkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun fuusiona syntynyt Aalto-yliopisto. Oman ilmoituksensa mukaan se pyrkii maailmanluokan yliopistoksi tavoitteenaan ”muuttaa maailmaa kansainvälisesti korkeatasoisen tutkimuksen ja edellä käyvän opetuksen” keinoin. Viesti on mennyt läpi, sillä varainhankintakisassa Aalto putsasi pöydän rohmuamalla 200 miljoonaa euroa 337 miljoonan kokonaispotista.

Mutta kuinkas kävikään? Kun Shanghain tämän vuoden lista 15. elokuuta julkistettiin, oli Aalto pudonnut kokonaan 500 parhaan listalta. Helsingin yliopisto oli 74. sijallaan suomalaisista paras, Turku yhdessä Oulun kanssa jaetulla hopealla sijoituksenaan 301–400. Aaltolaiset ottivat neniinsä jopa sijoille 401–500 rankatulta piskuiselta Itä-Suomen yliopistolta!

Shanghaijaus muuten on merenkulun historiasta periytyvä termi. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa joku pakotetaan sitoutumaan tiettyyn asiaan todellisen tahtonsa vastaisesti. (TS 31.8.2011)

KVG – niin tekee pomosikin

Sain hiljattain käyntikortin, jossa tavanomaisten tittelien ja työnantajatietojen sijaan oli kuva Googlen aloitussivusta, jonka hakuikkunaan oli kirjoitettu kortin antajan nimi. Kortin tarkoituksena oli viestittää, että olennaiset tiedot sen antajasta löytyisivät netistä googlettamalla. Kun sitten haun tein, komeili tulosten kärjessä kortin antajan ylivertaisten ominaisuuksien ja urotekojen esittelyyn keskittynyt ns. henkilökohtainen laskeutumissivu.

Korttia hämmästellessäni oivalsin, että aika on todellakin ajanut ohi painetuista käyntikorteista samalla tavoin kuin tietosanakirjoista ja puhelinluetteloista. Verkossa tapahtuva itsensä brändääminen alkaa olla arkipäivää, ja Suomestakin löytyy ”sähköistä maineenhallintaa” kauppaavia hakukoneoptimointikonsultteja.

Suomessa tehdään päivässä yli 20 miljoonaa Google-hakua, joista suuri osa suuntautuu vakiintuneille viihde- ja uutissivustoille. Hakutermien top-listojen kuvaamien megatrendien alla Googlessa käy kova matalamman profiilin hakujen kuhina. Vaikka et Google Me -kortteja jakaisikaan, hakukoneesta on jo nyt tullut tärkein sinusta kertovan informaation lähde. Ihmiset googlettavat ystäviään, sukulaisiaan, työkavereitaan, naapureitaan, entisiä tyttö- tai poikaystäviään sekä tietysti itseään.

Yksityisyydestä huolissaan olevista puheenvuoroista välittyy välillä ajatus, että googlettelu olisi jonkinlainen urkkimisen, tirkistelyn ja juorujen kuuntelun moderni muoto. Vaikka sosiaalipornahtavilla motiiveilla taatusti on sijansa, ei niitä tule ylikorostaa. Ennen kaikkea olisi pyrittävä laajempaan ymmärrykseen siitä, mistä verkossa oikeastaan on kysymys.

Internet on aito ja aistein havainnoitava maailmamme osa, joka virtuaalisuudestaan huolimatta on mitä todellisin. Se on vallankumouksellisuudessaan teollistumiseen verrattava ilmiö ja yksi ihmiskunnan historian merkittävimmistä keksinnöistä. Hakukoneet tarjoavat tähän osamaailmaan jäsennellyn ja välttämättömän tähystysaukon, jota ilman olisimme toivottoman eksyksissä informaation äärettömällä merellä. Muinoin maailman pulssia havainnoitiin ikkunasta katsomalla ja naapureita kuuntelemalla, nyt tätä virkaa hoitavat tietokone, näyttöpääte ja verkkoyhteys.

Sitä on toki hyvä pohtia, vastaako hakukoneen tarjoama näkymä virtuaalimaailman todellista sisältöä. Googlen asemalle informaation portinvartijana ei ole historiallista vastinetta: sen markkinaosuus kaikista hauista on 83 prosenttia globaalisti ja Suomessa peräti 92 prosenttia. Sen hakualgoritmi ja kriteerit sivujen rankkaukseen ovat liikesalaisuuksia. Mitä tarkalleen ottaen tiedämme niistä intresseistä, jotka hakukoneen toimintaa ohjaavat?

Tiedonhaku verkosta ei ole tirkistelyä, koska internetin materiaali on julkista. Internet-kansalaistaidon ykkösasia on ymmärtää, että verkossa julkaistu materiaali on kenen tahansa luettavissa eikä kertaalleen julkaistua enää saa takaisin. Ennen ”publish”-painikkeen klikkausta kannattaa miettiä, näyttääkö video, statuspäivitys tai kommentti yhtä hyvältä myös kymmenen vuoden päästä toisenlaisessa elämäntilanteessa.

Verkko vaatii myös omanlaistaan lukutaitoa ja lähdekritiikkiä. Kaikki netissä julkaistu informaatio ei ole totta, vaikka Google sen korkealle rankkaisikin. Verkossa kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa, ja näin myös todella tapahtuu. Jos on tyytymätön itseään koskevan verkko-informaation laatuun, kannattaa ottaa härkää sarvista ja tuottaa itse parempaa. Google huomaa sen kyllä, ja sitä kautta kaikki muutkin. (TS 18.8.2011)

Sananvapaus ja vihapuhe

Nasse-setä on nyt hyvin, hyvin vihainen

Suomen perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Norjan joukkomurhan herättämässä vihapuhekeskustelussa tämä sananvapauden kulmakiviperiaate vaikuttaa hukkuneen monilta pahemman kerran.

Vihapuhetta on nyt lähdetty kitkemään sellaisella vimmalla, että peli olisi syytä viheltää poikki ja laittaa iso kasa jäitä hattuun. Asiassa on kuultu korkeiltakin poliittisilta tahoilta hämmästyttävän heikosti harkittuja mielipiteitä ja esitetty ratkaisuja, jotka toteutuessaan kaventaisivat sananvapautta merkittävästi.

Valppaan kansalaisen on syytä suhtautua kaikkiin ehdotuksiin perusoikeuksien kaventamiseksi äärimmäisellä epäluulolla. Erityisesti tämä pätee sananvapauteen, joka on demokratian toteutumisen keskeisin tae. Asiaa koskevia päätöksiä ei tule tehdä yksittäisten tapahtumien synnyttämässä tunnekuohussa, olivat ne sitten kuinka järkyttäviä tahansa.

Lain tiukentamista ja viranomaistoimien koventamista vihapuheen kitkemiseksi ovat vaatineet monet eturivin yhteiskunnalliset vaikuttajat. Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet totesi, että ”vihapuhe ei voi koskaan olla sananvapaussäädöksillä suojattu”. Tosiasiassa Suomen laki ei edes tunne vihapuheen käsitettä, eikä sille myöskään ole mitään yhteisesti hyväksyttyä tai juridisesti pätevää määritelmää.

Juuri tästä kenkä puristaa, ja juuri tässä piilevät asian suurimmat riskit. Julkisuudessa toistuvasti esitetyn väitteen mukaan rasismi on maassamme räjähdysmäisesti lisääntynyt, mutta viranomaisselvitykset eivät tätä tue. Rasismin kohdalla journalistisetkin kriteerit tuntuvat joustavan, kun netin keskustelupalstoilta poimittuja anonyymejä kommentteja yhä useammin siteerataan osoituksena suomalaisen yhteiskunnan yleisestä tilasta.

Keskustelupalstoihin viittaamalla voi väittää lähes mitä tahansa, sillä sivustoja, kirjoittajia ja mielipiteitä on joka päivä yhä enemmän. Kenelläkään ei voi olla mitään pätevää käsitystä nettikeskustelun valtavan tekstimassan yleisistä trendeistä, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole. Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa eri mielipiteiden kirjo ei ole ollut niin kattavasti edustettuna kuin nyt internetissä.

Sdp:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin vaatimus hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon erosta oli rimanalitus, jossa perussuomalaisuus yritettiin kytkeä Anders Behring Breivikin psykopaattiseen maailmankuvaan. Breivik on itsensä temppeliritariksi kuvitellut joukkomurhaaja, Halla-aho demokraattiseen vaikuttamiseen sitoutunut, näkemyksiään väsymättä julkisessa grillauksessa puolustanut vahvalla mandaatilla istuva kansanedustaja.

Väkivallan vähentämiseksi julkista keskustelua ja erilaisten mielipiteiden esille pääsyä on rohkaistava, ei kahlittava. Sananvapauden piiriin kuuluu myös oikeus esittää häiritseviksi, epämiellyttäviksi tai typeriksi koettuja mielipiteitä. Maahanmuuton vastustaminen tai islaminuskon vieroksuminen eivät ole rikoksia, vaan mielipiteitä, joihin meillä jokaisella on oikeus. Julkisessa keskustelussa virheelliset käsitykset voidaan sellaisiksi osoittaa ja kumota vasta-argumenteilla.

Kansanryhmää vastaan kiihottamisen, kunnianloukkaukset ja uhkaukset rikoslaki rajaa sananvapauden suojan ulkopuolelle. Laki suo poliisille riittävät mahdollisuudet puuttua rikoksen tunnusmerkit täyttävään kirjoitteluun jo nykyisellään, niin internetissä kuin perinteisilläkin julkaisufoorumeilla. (TS 3.8.2011)

Poliittisen nationalismin paluu

Paluu perinteisempään tyyliin.

Muu maa mustikka
Turun Sanomat 6.7.2011

Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa käynnistyi median roolia perussuomalaisten vaalivoitossa selvittävä tutkimushanke ”Jytkyn anatomia”. Tutkimista riittää, sillä median ja persujen suhteista on esitetty osin täysin vastakkaisiakin näkemyksiä. Osa kommentoijista katsoo soinismien sokaiseman median käsitelleen persuja silkkihansikkain, toisten mukaan taas varsinkin valtamedioiden systemaattinen vähättely ja iva käänsi sympatiat heidän puolelleen.

Pelkällä median toiminnalla jytky ei kuitenkaan selity, vaikka tiedotusvälineillä valtaa onkin. Näissä vaaleissa internet nousi keskeiseksi foorumiksi poliittiselle uutisoinnille ja erityisesti keskustelulle. Tätä keskustelua eivät pystyneet ohjaamaan ja ennakoimaan sen paremmin media kuin poliitikotkaan.

On äänestäjien aliarvioimista luulla, että poliittisen kannatuksen vaihtelut johtuisivat pelkästään puolueiden mainostoimistovetoisista imagokampanjoista. Yhtä vähän on syytä kuvitella, että nykyisessä moniäänisessä ja interaktiivisessa viestintäympäristössä ihmiset olisivat ajattelussaan vahvimpienkaan yksittäisten tiedotusvälineiden armoilla. Pravda-ajat ovat historiaa.

Ihmisten äänestyspäätösten valistuneisuutta ei tule yliarvioida, mutta sitä ei pidä myöskään väheksyä. Korkean koulutuksen maassa suuri osa ihmisistä on riittävän valveutunutta pystyäkseen aitoon ja itsenäiseen harkintaan. Puolueiden kannatus kertoo ennen kaikkea sitä, kuinka olennaiseksi äänestäjät mieltävät niiden viestin vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa.

Kaikesta kosmopoliittisesta ja eurooppalaisesta retoriikasta huolimatta nationalismi on edelleen vahva poliittinen voima. Integraation eteneminen ja syveneminen on eri maissa tuottanut vahvan kansallismielisen vastareaktion. Yhdestätoista Euroopan maasta löytyy yli kymmenen prosentin kannatusta nauttiva nationalistipuolue, ja viidessä EU-maassa nationalistit istuvat hallituksessa.

Eurooppalaisten trendien valossa oli vain ajan kysymys, milloin nationalismi tekee paluun myös Suomen poliittiselle kartalle. EU-aikakaudella kokoomus ja keskusta ovat pitkälti luopuneet perinteisestä kansallismielisyydestään länsi-integraation ja kansainvälistymisen hyväksi. Kritisoitu mallioppilaspolitiikka on luonut kasvualustaa EU-skeptiselle nationalismille, ja juuri tällä aallolla kansallismielisyyden viestinsä kärkeen nostaneet perussuomalaiset ratsastivat.

Vuonna 1995 mukaan liittyneenä ja rikkaana euromaana Suomi kuuluu EU:n 27 jäsenvaltion joukossa kovaan ytimeen. Läntisyytemme ei ole uhattuna eikä sille enää tarvitse kerjätä tunnustusta. Miksi emme saisi tarvittaessa heittäytyä brittien ja tanskalaisten tapaan hankaliksi eurooppalaisiksi? Juuri tällaista terveen kansallisen itsekkyyden politiikkaa peräänkuulutti perussuomalaisten vaaliohjelma.

Suvaitsevaisuuden nimiin vannoneet vihreät menettivät kolmasosan paikoistaan. Työllisyyden, hyvinvointivaltion ja kestävyysvajeen kaltaisten suurten kansallisten kysymysten sijaan puolue kohotti kampanjansa tärkeimmiksi asioiksi monen marginaalisiksi mieltämät homoliittojen puolustamisen ja rasismin vastustamisen.

Demokratiassa resurssit jaetaan enemmistön tahdon mukaisesti. Mikäli valtaväestön ja vähemmistön intressit ovat ristiriidassa, ensin mainitut voittavat, ellei laki toisin määrää. Tämä periaate on nationalistisen politiikan tärkein ohjenuora. Siinä, että kansallismielisyys ajaa globaalin solidaarisuuden ohi, ei pitäisi olla mitään ihmeellistä kenellekään historiansa tai taloustieteensä lukeneelle.

Juhannuksen kunniaksi yritin vähän tällaista erilaista tyylilajia.
(Turun Sanomat 23.6.2011)

Kuusikossa suhisee
"Missä zumbaava hyytelö tärisee, sinne kotkat kokoontuvat", totesi myllynseinästä revitty populistijohtaja Snellmaninkadun basaarin säädyttömästä näytelmästä. Itse hän oli hyvästellyt sixpackin raavaalle miehelle paremmin sopivan onepackin hyväksi jo silloin, kun Neuvostoliitto, tuo köyhien EU, vielä oli olemassa.

Hallituskammarin seireenien laulaessa kukaan ei enää välittänyt siitä, oliko omenilla ja meloneilla sopivan kokoiset lippalakit. Kauppa kävi ja pääkonsulentti esitteli kasvot hiestä kiiltäen, mutta onnellisena sinnikkään kehitystyön tuloksena syntynyttä uutta menestystuotetta, kieli-, moraali- ja viherpesudirektiivit täyttävää sinipunakonetta.

Kun combon kokoonpanosta päästiin yksimielisyyteen, instrumentit oli nopeasti jaettu ja librettokin rustattiin vauhdilla. Toisin kuin viimeksi, kaikille halukkaille oli tarjolla jotain käsilaukkua painavampaa eikä loikka-askelmerkkejä tarvinnut ryhtyä mittailemaan. Lehtereille soittelemaan jääneet paavillinen ravimies ja kokovartalopuoluejohtaja eivät tienneet, kummalla puolella estradia näytti pahemmalta.

Valtiolaivan kuskinpukille istuessaan keskustaoikeistolainen liberaalikonservatiivi ymmärsi astuvansa suuriin saappaisiin. Hän muisteli edeltäjiään, joista ensimmäinen oli ollut kova kuin kivi ja toinen taas kuin kala vedessä. Vaikka talouden talvisodassa torjuntavoitto saatiinkin, oli päästy vain välirauhaan. Ainoa mikä oli varmaa, oli se, että äänenpainot oppositiossa tulisivat olemaan vähintäänkin yhtä terijokelaisia kuin viimeksi.

Politiikka on vastuullista puuhaa, tiedotti kokoomusjohtaja 37 604 euroa maksaneelta yksityislennoltaan Brysseliin. Taistelu budjettikurin puolesta ei kysy hintaa. Mukana olleista Irlannin, Kreikan ja Portugalin tuliaiseuroistakin vain pieni osa mahtui käsipakaasiin ja loput oli pistettävä ruuman puolelle.

On muutoksen aika, totesi eräs toinen lentomatkailullaan mainetta niittänyt visionääri, joka ennusti urallaan oikein kaiken muun paitsi Neuvostoliiton hajoamisen, Euroopan integraation ja eduskuntavaalien 2011 tuloksen. Muutos näyttää kyllä toteutuvan. Valtion kassakirstun vartijaksi astelee kokkolalainen verkkokalastaja ja työuria pidentämään ryhtyy kirvesmiehen hanskat jo 1960-luvulla naulaan lyönyt 64-vuotias eläkeläinen.

Merikasarmilla Polar päästi muutaman ylimääräisen piippauksen ja rasvaprosentin mittaaminen keskeytyi ikävästi, kun Zavidovon informantti otti kuitin sijaan tuplan ja kiikutti olkalaukkunsa portista sisään. Tämän sixpack-comebackin myötä Aleksanterin Nato-kaskessa on taas ainakin yksi tukeva kanto ja matka sotilasliittoon saattaa muuttua maratonista triathloniksi.

Kulttuurin pelikentistä vastaa nyt globalisaationvastaisen taistelun juoksuhaudoissa koulittu aktivistiveteraani ja poliisin vanha tuttu, jonka ansiosta ei Tokoinrannassa enää kusi haise suven siimeksessäkään. Kylddyyriväellä saattaa kyllä solahtaa Dom Perignon väärään kurkkuun, kun tarjolla on itähelsinkiläisestä Notkeasta Rotasta, brittiläisestä Chelsea FC:stä, italialaisesta Stone Islandista ja ruotsalaisesta Ettanista koostuva kokonaistaide-elämys.

Vielä tarvittaisiin nimi tälle historialliselle inhimillisen kyvykkyyden ja poliittisen taidon keskittymälle. Miten kävisi Rubik-hallitus (kuution kuusi tahkoa, kaikki erivärisiä)? Tai hyttyshallitus (kuusi jalkaa, ryhmät pieniä)? Kuudestilaukeava revolverihallitus? Kuuden kielen kitarahallitus? Tuplahattutemppu (ei pidä ajatella kukka- tai gepardihattuja)? Arpakuutiohallitus? Touchdown-hallitus?

Suksi kuuseen kurkottaa

Alla kolumnini tämän päivän Turun Sanomista.

Sukkelat on sukset meillä

Turun Sanomat 6.4 2011 02:33:57

Juridis-hematologinen ikiliikkuja, suomalaisen hiihdon dopingzombi, on jälleen kerran otsikoissa. Tämän Tour de Skin osakilpailuja on sompailtu vuodesta 1998 saakka, ja nyt setvitään sitä, ovatko Jari Piirainen, Pekka Vähäsöyrinki, Antti Leppävuori ja Jari Räsänen lasketelleet luikuria vakuutellessaan dopingtietämättömyyttään.

Loppunousun huipulle tuskin tälläkään kertaa päästään, vaan parempaa pitoa lähdetään hakemaan vielä hovista. Katsomon puolella alkaa monella jo pervitiini loppua ja maitohappo valua korvista. Varsinkin nahkansa vuoden 2001 jälkeen luonut hiihtoväki toivoisi, että karpaasien haamut vihdoin häipyisivät kintuille kuseksimasta.

Hiihdon dopingsotkujen inhimillinen hinta on ollut kova molemmin puolin rintamaa. Kärynsä jälkeen Mika Myllylä putosi sinivalkoisesta kansallissankarista Tervanevan antikristukseksi, jonka elämänlatu syöksyi kohti ojanpohjaa viinan toimiessa luistovoiteena.

Hiihtoliitto palkitsi syntipukiksi uhrautuneen Kari-Pekka Kyrön elinikäisellä toimitisijakiellolla, eikä valmentajaksi kouluttautunut mies kymmenen vuoden jälkeenkään saa harjoittaa ammattiaan.

STT:n päätoimittaja Kari Väisänen ja toimittaja Johanna Aatsalo-Sallinen joutuivat eroamaan tehtävistään ja saivat maksettavakseen satojentuhansien markkojen korvaukset. Kyrön ja Myllylän suhteen voivat kyynisimmät todeta, että sitä saa, mitä tilaa, mutta STT-juttu on erilainen.

Vuonna 1999 kantajat vaativat yhteensä yli viiden miljoonan markan korvauksia, ja heidän vaatimuksestaan vastaajat kustansivat tuomion julkistamisen Helsingin Sanomissa koko sivun ilmoituksena. Hiihtoliitto halusi antaa Väisäselle ja Aatsalo-Salliselle iskun, josta he kärsisivät lopun ikäänsä.

Suurin kysymys kuuluu, olivatko nyt syytteessä olevat todella niin tietämättömiä tutkinnassa esille tulleista dopingiin viittaavista asioista kuin mitä vuoden 1999 massiiviset rangaistusvaatimukset antavat ymmärtää. Mikäli heillä oli pienintäkin epäilyä vippaskonstien käytöstä, näyttäytyy heidän toimintansa hyvin erikoisessa valossa.

Tutkinnassa on käynyt ilmi, että alun perin useammat korvauksia vaatineista olivat vastahakoisia ryhtymään koko prosessiin. Kyrön mukaan innokkaimmin käräjille hinkui hiihtoliiton silloinen puheenjohtaja, presidentinvaalikampanjaansa käynnistellyt Esko Aho, joka itse vaati puolen miljoonan markan korvauksia.

Johtavan keskustapoliitikon maineen ohella vaakakupissa painoi taatusti myös hiihdon asema kansallisurheiluna. Kansallisen identiteetin tukihirtenä toimineen hiihdon maine oli niin tärkeä asia, että kovatkin otteet olivat oikeutettuja.

Kokonaisuudessaan hiihdon dopingvyyhteä voikin pitää jonkinlaisena jäänteenä menneestä maailmasta, jossa urheilumenestys oli niin tärkeää, että sen eteen oltiin valmiit tekemään lähes mitä tahansa.

Suomalainen urheilufanaattisuus saavutti huippunsa 1970-luvulla. Ajankohdan ilmapiiristä kiinnostuneille voi suositella toimittaja Juha Kanervan kaunistelematonta katsausta Suomen olympiakomitean vuonna 2007 julkaistussa juhlakirjassa Sadan vuoden olympiadi. Menestystä yli kaiken arvostaneessa kulttuurissa suhteellisuudentaju katosi helposti.

Hiihdolla oli perinteisesti ollut läheiset suhteet poliittiseen valtaan ja se tiesi, että siltä odotettiin menestystä. Hiihtolatujen ulkopuolella maailma kuitenkin muuttui, eikä sitä ”Suomen kansaa”, johon Myllylä ”testamentissaan” vuonna 2001 viittasi, enää ollut olemassa.