
UPJ-tunnelmissa lienee paikallaan jatkaa työelämästä vähän yleisemmälläkin tasolla. Vapun jälkeen kuultiin kun aktivisti Eetu Viren käytti A-Talkin televisiokeskustelussa ilmaisua "paskaduuni", mikä herätti närkästystä monella taholla. Ilmaisun keskeisimmän sisällön kiteytti hyvin
Sedis, joka kommentoi asiaa taannoin blogissaan:
paskan työnjohdon alaisuudessa tehtävää paskaduunia, josta ei makseta juuri mitään. Sitä ei kukaan halua tehdä, mutta monien on pakko. Virenin starttilaukauksesta analyysiä syvensivät mm. Jyväskylän yliopiston tutkijat Mikko Jakonen ja Jukka Peltokoski yhdessä Chydenius-instituutin tutkimusjohtaja Jussi Vähämäen kanssa. Heidän yhteispuheenvuoroonsa voi tutustua esim.
Vihreä Lanka-lehden numerossa 23 ja laajennettuna versiona Turun Sanomissa 29.6.2006.
Jakonen, Peltokoski ja Vähämäki näkevät nykytyöelämän hallitsevimpana piirteenä
prekarisaation, eli kasvavan epävarmuuden ja ns. taattujen töiden käymisen yhä harvinaisemmiksi. Vaikka periaatteessa kaikki kuuluvat prekariaattiin, jakautuvat nykytyöntekijät kolmeen eri kategoriaan riippuen ammattitaidostaan, koulutuksestaan ja siitä, kuinka varmana he voivat elantoaan pitää:
1. Hyvin palkatut aivotyöläiset, joiden työpanos on persoonallinen, ts. ei ainakaan helposti korvattavissa. Nämä henkilöt ovat nykytyömarkkinoiden halutuimpia, eli heille työnantajat ovat valmiita maksamaan hyvää palkkaa ja muita etuuksia. Heidän ei tarvitse kantaa huolta sosiaaliturvastaan tai tehdä valmisteluja pahan päivän varalle.
2. Korkeasti koulutetut massat eli ns. ketjutyöläiset. Nykyteknologia on mahdollistanut heidän työnsä mekanisoimisen niin, ettei se enää ole riippuvainen siitä, kuka sen tekee. Ketjutyöläiset ovat toisin sanoen huolimatta hyvästä koulutuksestaan täysin korvattavissa milloin tahansa kenellä tahansa muulla vastaavalla koulutuksella varustetulla henkilöllä, joita työmarkkinoilta löytyy pilvin pimein. Tämä tietysti näkyy palkassa ja työsuhteen varmuudessa.
3. Uusi palvelusluokka eli vähäistä koulutusta vaativia ja ruumiillisia ns. McDonals-töitä puurtavat ihmiset mm. eri palvelualoilla ja hoitoalalla.
Tässä uudessa todellisuudessa oikeudet ovat sidoksissa työntekoon, eli mitä enemmän ja mitä arvostetumpaa (=paremmin palkattua) työtä teet, sitä enemmän sinulla on yhteiskunnallisia oikeuksia. Muiden kuin työvoiman eliitin osalta palkat laskevat ja vaatimukset kasvavat, eli työtä on tehtävä yhä enemmän yhä pienempää korvausta vastaan. Poliittisia vaihtoehtoja ei haluta tai uskalleta nähdä, ja riskit ovat siirtymässä yrityksiltä ja yhteiskunnalta yksilöiden kannettavaksi. Työntekijäjärjestöjen hauikset eivät enää riitä poliittisena vastavoimana toimimiseen, ja jokaisesta on tullut oman onnensa seppä. Esim. työttömyys tai juuttuminen matalapalkkatöihin esitetään retoriikassa osoituksena henkilökohtaisesta epäonnistumisesta tai alisuoriutumisesta. Hyvinvointiyhteiskunnasta on siirrytty kilpailukyvyn ja työkyvyn yhteiskuntaan.
Jakonen, Peltokoski ja Vähämäki puuttuvat tärkeään aiheeseen käsitellessään työttömyyttä ja yhteiskunnan siihen ratkaisuksi tarjoamia erilaisia työvoimapoliittisia koulutuksia:
Työvoiman pysyminen varastossa odottamassa aikaansa muodostaa ongelman. Työvoima on pidettävä puuhaamassa jotain, kouluttautumassa kursseilla tai teeskentelemässä jotain, kuten Pentti Haanpään kertomuksen työtön, jonka isäntä pani ruoskimaan pölliä. Juuri nämä koulutukset, teeskentelyt, työt, joiden merkityksettömyyden jokainen niitä tekemään joutunut tuntee, halveksivat työtä ja pilkkaavat sen tekijää.Työsopimus ei ole enää neuvottelutulos vaan yksipuolista työnantajan sanelua (vrt. UPJ yliopistoissa!). Kun työntekijän on jatkuvasti osoitettava esimiehilleen olevansa sitoutunut, kuuliainen ja hyvä tyyppi, ei edellytyksiä työvoiman keskinäiselle solidaarisuudelle ole juurikaan olemassa. Selkään puukottamisesta, kaksinaamaisuudesta ja maton työkaverin jalkojen alta vetämisestä tulee hyveitä.
Jakosen, Peltokosken ja Vähämäen mukaan paskaduuni-kommenteista ärsyyntyivät eniten ne valtaa pitävät tahot, joiden näkemyksen mukaan vain työ tekee ihmisen vapaaksi. He haluavat vastustaa tällaista yhteiskuntakäsitystä. Heidän mukaansa mikä tahansa työ voi olla tänään paskaduunia tilanteessa, jossa
koko elämästä alkaa muodostua työkyvyn ylläpitoa ja tarkkailua. Hyvän tyypin esittäminen armopalojen saamiseksi on häkkieläimen elämää.Jäljelle jää vain kysymys, mistä kumpuaa se pohjaton itsevarmuus ja tietämys, joka saa osan ihmisistä ajamaan kaikella tarmollaan tällaiseen yhteiskuntaan siirtymistä? Ovatko he valmiita hyväksymään häkkieläimen osan itselleenkin siinä tapauksessa, että markkinoiden näkymätön käsi sattuisi heille tämän roolin arpomaan? Tai vaihtoehtoisesti, mistä kumpuaa pohjaton itsevarmuus ja tietämys siitä, että pääsee itse aina voittavalle puolelle harvojen menestyjien joukkoon? Koulutus ei ole sitä enää pitkään aikaan taannut, ja nyt kun työnantajan eteen uhrautumisesta ollaan tekemässä yleistä normia eli kaikilta automaattisesti odotettavaa käyttäytymismallia, ei massasta pysty enää erottumaan vaikka puskisi töitä hullun lailla. Miksi yksilö tietoisesti haluaisi tilanteeseen, jossa mistään ei ole takeita ja jossa tarjolla on vain yksipuolisesti eli ainoastaan työntekijää sitovia sopimuksia?