Sodan kolmas rintama

Usein kuullun sanonnan mukaan totuus on aina sodan ensimmäinen uhri. Tiedotusvälineiden taistelukentiltä välittämän informaation merkitys on kasvanut jatkuvasti. Vietnam oli ensimmäinen tv-sota ja Persianlahden 1991 sota puolestaan suoran satelliittikuvan ja reaaliaikaisen taisteluseurannan sotauutisointiin tuonut "CNN-sota". Internet astui peliin entisen Jugoslavian alueen sodissa 1990-luvulla, ja terrorisminvastaisen sodan kausi toi mukanaan sotilaiden ja siviilien sotatoimialueen tunnelmia välittävät blogit.

Jopa kännytkätkin voidaan valjastaa fyysisiä sotatoimia täydentävään propagandataisteluun. Eilen illalla kymmenet israelilaisen Orange-kännykkäoperaattorin asiakkaat saivat puhelimiinsa seuraavan tekstiviestin:

Now Now Now...Go out from your home Hizballah willing shelling of the area, Israel Government Cheating you And refuse recognition Defeat.

Monet viestin saaneista uskoivat sen olevan osa Hizbollahin psykologista sodankäyntiä. Operaattorin mukaan viesti tuli jostain päin Tyyntä Valtamerta, ja toimet lisäviestien estämiseksi olivat käynnissä.

Israelin nykyisestä operaatiosta lisätietoa ja erilaisia näkemyksiä kaipaavan kannattaa surffailla blogien valtakunnassa. Tässä muutamia seuraamisen arvoisia:

Israpundit ja Israel Perspectives - israelilaisnäkemyksiä konfliktin syistä ja parhaista ratkaisukeinoista turhia kainostelematta

Israellycool - lähes reaaliaikaista sotatapahtumien seuraan israelilaisnäkökulmasta

Israel-Hezbollah War - Haifassa asuvan David Lisbonan älykästä ja kriittistä analyysiä sisältävä tälle sodalle omistettu blogi

BeirutSpring.com - Hizbollah ei ole sama kuin Libanon

Lebanese Political Journal - lisää kriittistä analyysiä Libanonin tilanteesta ja libanonilaisten paikasta maailmassa

Israelin isku tappoi suomalaisen

Alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä, että Israelin Libanonin-operaatio on vaatinut myös yhden suomalaisuhrin. Israelin eilinen ilmaisku tuhosi YK:n sotilastarkkailijoiden pommisuojan täysin ja tappoi neljä sisällä ollutta ihmistä, itävaltalaisen, kiinalaisen, kanadalaisen ja suomalaisen. Suomen tiedotusvälineissä ei asiaa vielä tätä kirjoittaessa pidetä varmana, mutta ainakin CNN uutisoi YK:n Libanonissa olevien virkailijoiden vahvistaneen aikaisin tänään keskiviikkona, että kaikki neljä ovat kuolleet.

Asiaa radion uutisille kommentoinut pääesikunnan kansainvälisen osaston rauhanturvasektorin johtaja, komentaja Kimmo Salomaa ei usko iskun olleen suunniteltu ja tahallinen, koska sellaisesta ei olisi Israelille mitään hyötyä. Kansainvälisessä uutisvirrassa hallitsevana vaikuttaa kuitenkin olevan täysin päinvastainen näkemys. Esimerkiksi YK:n pääsihteeri Kofi Annan mukaan teko oli "ilmeisen tahallinen" ja hän vaati Israelia tutkimaan asian perinpohjin. Annan esitti vaatimuksensa perusteeksi kovia ja painavia argumentteja:

Tämä koordinoitu tykistö- ja ilmahyökkäys YK:n pitkäaikaiseen ja huolellisesti merkittyyn tarkkailupisteeseen Khiyamissa tapahtui vastoin pääministeri Ehud Olmertin minulle henkilökohtaisesti antamia vakuutuksia, joiden mukaan Israel ei tulittaisi YK:n asemia. Lisäksi kenraali Alain Pelligrini, YK:n joukkojen komentaja Etelä-Libanonissa, oli läpi koko tiistain ollut toistuvasti yhteydessä Israelin upseereihin ja painottanut tarvetta suojata nimenomaan YK:n tätä asemaa hyökkäykseltä.

Kun tutustuu tapahtumien kulkuun, on vaikeaa olla yhtymättä Annanin näkemykseen. CNN:n mukaan ensimmäinen pommi räjähti vajaan kahdensadan metrin päässä YK-tarkkailijoiden pommisuojasta kello 13.20 tiistai-iltapäivällä. Heti tämän jälkeen tarkkailijat ottivat puhelinyhteyden yhdyshenkilöönsä Israelin armeijassa, jolloin tämä oli vakuuttanut määräävänsä hyökkäyksen pysäytettäväksi. Tästä huolimatta seuraavien tuntien aikana räjähti yhdeksän pommia lisää 100-400 metrin säteellä pommisuojasta . Jokaisen räjähdyksen jälkeen tarkkailijat ottivat uudelleen yhteyttä yhdysmieheensä Israelin armeijassa ja pyysivät iskuja lopetettaviksi. Viimeinen, kuolettava isku tapahtui ilmeisesti kello 19.40 illalla, jolloin YK:n Noqouran kaupungissa sijaitseva tukikohta menetti yhteyden tarkkailijoihin.

Tämän kuvauksen perusteella Israel tiesi täsmälleen, että YK:n tarkkailijat olivat jäämässä suoraan sen iskujen alle. Tarkkailijoiden ensimmäisen yhteydenoton ja viimeisen iskun välillä ehti kulua yli kuusi tuntia, jonka aikana pommisuojasta oltiin noin kymmenen kertaa yhteydessä Israelin armeijan edustajaan. Kyseessä ei siis ollut mikään yksittäinen harhalaukaus tai vahinko, vaan päinvastoin keskitetty ja nimenomaan tähän kohteeseen suunnattu isku. Kaiken lisäksi pommi oli niin voimakas, että se tuhosi täysin koviakin iskuja kestämään rakennetun pommisuojan. Kuin varmuuden vakuudeksi Israeli tulitti myös YK:n tapahtumapaikalle lähettämää lääkintäryhmää.

Suomen poliittinen johto ei onneksi ole ollut tapahtumaa kommentoidessaan yhtä varovainen kuin puolustusvoimat. Ulkoministeri Erkki Tuomioja totesi näyttävän siltä, että Israelin ns. täsmäiskut osuvat "kaikkeen muuhun kuin Hizbollahiin". Israelin hyökkäyksestä kuolleesta yli 400 ihmisestä yli 90 prosenttia on ollut siviilejä. Myös presidentti Tarja Halonen totesi tiedotteessaan, ettei tällaiselle iskulle ole olemassa mitään oikeutusta, ja että Suomi vaatii täyttä selvitystä tapahtuneesta. Tämän päivän Helsingin Sanomissa julkaistussa ja ennen iskua kirjoitetussa artikkelissaan Tuomioja myös selväjärkisesti toteaa, ettei Lähi-Idän umpisolmu ole avattavissa sotilaallisin keinoin. Ainoa kestävä tie tulevaisuuteen kulkee Tuomiojan mukaan elinkelpoisen ja täyttä suvereniteettia nauttivan palestiinalaisvaltion luomisen kautta.

Päivä päivältä Israelin toiminta alkaa näyttää yhä järjettömämmältä. Kansainvälinen yhteisö on osoittautunut masentavan voimattomaksi, kun USA näyttää tukevan tärkeintä liittolaistaan alueella aivan riippumatta siitä, mitä tapahtuu. Israel on esittänyt sotilasoperaatioidensa perusteluksi kolmen kidnapatun sotilaan pelastamisen, mutta todellisuudessa ne saattavat heidän henkensä, edellyttäen että he yhä ovat elossa, yhä suurempaan vaaraan. Rauhaa ei pommittamalla saada aikaiseksi, mutta kylläkin lisää katkeruutta ja vihaa, jotka vain lisäävät Hizbollahin ja Hamasin kannatusta sekä luovat väkivallalle ja terrorismille uutta kaikupohjaa. Israel sanoo pyrkivänsä tuhoamaan Hizbollahin ja Hamasin sotilaallisen voiman, mutta sen iskujen uhrit ovat suurimmaksi osaksi siviilejä. Onko Israelilla ylipäätään moraalista oikeutta tuomita terrorismi, kun se itse toimii tällä tavalla?

Voisin väittää, että mikä tahansa muu valtio kuin Israel olisi jo joutunut pakotetoimien kohteeksi hyökätessään tällä tavoin siviilejä vastaan. Mitä esimerkiksi tapahtuisi sellaisessa tilanteessa, että Suomen valtio toimillaan aiheuttaisi Israelin kansalaisen kuoleman? Jos tästä murhenäytelmästä pitäisi väkisin kaivaa jotain positiivista, piilee se siinä, että tapahtunut varmasti laittaa nyt meillä koto-Suomessa jäitä hattuun kansainvälisiin rauhanpakottamisoperaatioihin osallistumisen ja nopean toiminnan joukkojen puolesta intoileville. Jos suomalaisia ollaan tällaisiin tehtäviin lähettämässä, täytyy päättäjiemme myös etukäteen tulla sinuiksi sen mahdollisuuden kanssa, että kotimatka tapahtuu sinkkiarkussa.

Hizbollah - terroristeja vai vapauttajia?

Se ei ole jäänyt kenellekään epäselväksi, että USA ja Israel pitävät Hizbollah-järjestöä yksiselitteisesti terroristiorganisaationa, jolla on yhteydet al-Qaidaan ja joka muodostaa yhden tärkeimmistä vastustajista terrorisminvastaisesta sodasta. Israel perustelee hyökkäystään Libanoniin nimenomaan Hizbollahin toimintaedellytysten murskaamisella ja läntisessä uutisoinnissa pyritään korostamaan sitä, ettei järjestöllä ole laajaa kannatusta libanonilaisen siviiliväestön keskuudessa. Tämäkään asia ei kuitenkaan ole aivan näin mustavalkoisen yksinkertainen.

Hizbollah perustettiin vuonna 1982 shiiaenemmistöisessä Etelä-Libanonissa. Järjestön esikuvana, edeltäjänä ja innoittajana oli iranilainen uskonoppinut, imaami Moussa Sadr ja hänen 1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuolella Libanonin eteläosissa operoinut sorrettujen ja köyhien oikeuksia puolustanut liikkeensä, jolla oli myös sotilaallinen siipi. Hizbollahin välittömänä tavoitteena oli vuonna 1982 alkaneen israelilaismiehityksen vastustaminen ja pidemmällä aikavälillä Etelä-Libanonin shiiamuslimien elinolojen parantaminen.

Libanonin sisällissota jatkui läpi koko 1980-luvun ja Hizbollahin valta lisääntyi. Järjestön Israelin miehitysjoukkoja vastaan käymä armoton sissisota oli suurin yksittäinen syy siihen, että Israel heinäkuussa 2000 vetäytyi Libanonista. Tämä saavutus muodostaa Hizbollahin maineen ja suosion kivijalan, ja siksi sillä on ihailijoita ja kannattajia ympäri arabimaailmaa.

Hizbollah on kuitenkin myös paljon muuta kuin pelkkä sotilaallinen siipensä. Se on myös merkittävä poliittinen ja sosiaalinen toimija. Israelilaismiehityksen aikana Libanonin hallitus tunnustui järjestön legitiimiksi vastarintaorganisaatioksi, ja tätä nykyä se on edustettuna puolueena parlamentissa (23 edustajaa 128:sta) ja yhden ministerin vähemmistöpuolueena myös hallituksessa. Omat sairaalat, koulut ja erilaiset avustusvirastot ovat tehneet Hizbollahista myös merkittävän terveys-, sosiaali- ja koulutuspalvelujen tarjoajan. Järjestöllä on myös oma tv-kanava. Päämajaansa järjestö pitää Beirutin eteläosissa ja sen vahvinta tukialuetta on Etelä-Libanon eli juuri ne alueet, jotka nyt ovat joutuneet Israelin massiivisten hyökkäysten kohteeksi.

Libanonissa ja muualla arabimaailmassa monet tavalliset muslimit näkevät Hizbollahin yhtenä niistä harvoista tahoista, jotka uskaltavat ja pystyvät vastustamaan Israelia. Israelin meneillään oleva hyökkäys on varmasti heikentänyt Hizbollahin materiaalisia toimintaedellytyksiä, mutta samalla on entisestään lisännyt järjestön kannatusta. Monet katsovat Hizbollahin käyvän täysin oikeutettua puolustustaistelua Israelin imperialistista aggressiota vastaan.

Hizbollahin tekee vaikeaksi kysymykseksi juuri sen kaksijakoisuus. Siihen ei voi yksiselitteisesti suhtautua sen paremmin pelkkänä terroristijärjestönä kuin normaalina poliittis-sosiaalisena organisaationakaan. Se on saanut aikaan paljon sekä hyvässä että pahassa. Iskut sotilaallista siipeä vastaan vahingoittavat myös järjestön myönteistä panosta, ja päinvastoin tuki sen terveys- ja sosiaalipalveluja tuottaville alaosastoille koituu myös sen sotilaallisen siiven hyödyksi. Täten Hizbollah on hyvin samankaltaisella tavalla ongelmallinen kuin liittolaisensa Hamas palestiinalaisaluilla.

Kaiken lisäksi Hizbollahin läheiset kontaktit Syyriaan ja Iraniin sekä sen näistä maista saama tuki tekevät sitä vastaan suunnatuista operaatioista myös kansainvälispoliittisesti arvaamattomia. Hizbollahin johto osaa myös taitavasti käyttää kaksijakoisuuttaan ja taustakytkentöjään taktisina aseina. Israelilaisasiantuntijat ovatkin sitä mieltä, että Hizbollah on maalle paljon suurempi sotilaallinen ja strateginen uhka kuin monet alueen arabivaltioista.

Asian ironia piilee siinä, että Israelin voi itse nähdä synnyttäneen koko järjestön vuonna 1982 alkaneella ja tuhansia siviiliuhreja vaatineella "Rauha Galileaan" -operaatiollaan. Alkumenestyksen jälkeen operaatio kääntyi poliittiseksi tappioksi eikä onnistunut tuottamaan tavoiteltua lopputulosta, Israeliin pohjoisesta suuntautuvan sotilaallisen uhan lopettamista. Päinvastoin Libanonin raunioista nousi uusi uhka, järjestö, joka tuli osoittautumaan mahtavammaksi vastustajaksi kuin mitkään Israelin aiemmista haastajista alueella.

Hizbollahin infrastruktuuri on nyt pommitettu hajalle, mutta sen ideologinen ja poliittinen vetovoima arabien ja muslimien keskuudessa on huipussaan. Hizbollahilla ei ehkä pian enää ole Kassam- ja Katyusha-raketteja ammuttavaksi Israelin puolelle, mutta syitä sotilaallisen vastarintaan Israelia vastaan on tämän operaation loputtua entistä enemmän. Ja hyvin todennäköisesti myös kannatuspohjaa.

Beirutin palaessa ongelmien todellinen syy ja alkupiste, konflikti Israelin ja palestiinalaisten välillä, näyttää menevän yhä pahempaan umpisolmuun. Palestiinalaisille Hamas on demokraattisilla vaaleilla valtaan valittu legitiimi poliittinen voima, Israelille terroristijärjestö ja sotilaallinen vihollinen. Kahden valtion ratkaisu näyttää tällä hetkellä niin etäiseltä, että sinne pääsemiseksi aletaan tiekarttojen sijaan tarvita tähtikarttaa.

Kyselyn tulokset

Ensimmäinen "Viikon kyselyni" ei saanut aikaan mitään varsinaista rynnistystä sähköisille uurnille, mutta sen verran populaatiota kertyi, että mielipidejakautuma kävi selville. Siis:

Ovatko Israelin toimet Gazassa ja Libanonissa oikeutettua itsepuolustusta?

Ei 24 (61.5%)
Jaa 8 (20.5%)
Mahdotonta sanoa 7 (17.9%)
Ääniä yhteensä 39

Taistelut jatkuvat, ja alkaa näyttää siltä, että Israel on käynnistämässä myös maahyökkäystä ainakin jossain laajuudessa. Israelin asettama määräaika Etelä-Libanonin evakuoimiseksi umpeutuu tänään, ja joidenkin tietojen mukaan alueella olisi jo tuhansia israelilaissotilaita. Paine Gazassa yltyy ja yhteenotot ovat levinneet myös Länsirannalle. Mm. YK:n edustajat ovat puhuneet "mahdollisista sotarikoksista" täsmentämättä kuitenkaan, mitä konfliktin osapuolista he tarkoittavat.

Al Jazeera -televisiokanavan englanninkielisten nettisivujen gallupissa kysyttiin, kuka on pääasiassa vastuussa Lähi-Idän nykyisestä kriisistä. Vastauksia tuli lähes 100 000, ja ne jakautuivat seuraavasti:

30% Israel
24% Hizbollah
22% Iran ja Syyria
12% Yhdysvallat
11% Kaikki yllä mainitut
0% Ei mikään näistä

Vastauksia 93805

Kansainvälinen Punainen Risti tiedotti eilen Israelin armeijan vallanneen Punainen Puolikuu-avustusjärjestön tilat Länsirannan Nablusissa ja estäneen ambulanssien, potilaiden ja henkilökunnan liikkumisen. Tällaiset toimet rikkovat kansainvälisiä sopimuksia ja lisäävät maailmalla jo nyt voimakkaina vellovia epäluuloja Israelin operaatioiden todellisia tavoitteita kohtaan.

Bush ja Blair sanailivat Pietarissa

Pietarin G8-kokouksessa sattui eilen George W. Bushin ja Tony Blairin kannalta kiusallinen asia, kun päälle jätetty pöytämikrofoni sieppasi heidän kahdenkeskiseksi tarkoitetun keskustelunsa. Vain hetkeä myähemmin kansainväliset tv-kanavat näyttivät Lähi-Idän tilannetta käsitelleen juttutuokion uutislähetyksissään. Poimin tallentuneen vuoropuhelun kokonaisuudessaan CNN:ltä:

BUSH: What about Kofi Annan?
I don’t like the sequence of it. His attitude is basically ceasefire and everything else happens.
BLAIR: I think the thing that is really difficult is can’t stop this unless you get this international presence agreed. (unintelligible)
BUSH: She’s going. I think Condi’s going to go pretty soon.
BLAIR: Well that’s all that matters. If you see, it will take some time to get out of there. But at least it gives people—
BUSH: It’s a process I agree. I told her your offer too.
BLAIR: Well it’s only…or if she’s gonna or if she needs the ground prepared as it were. Obviously if she goes out she’s got to succeed as it were, where as I can just go out and talk.
BUSH: See the irony is what they need to do is get Syria to get Hezbollah to stop doing this shit and it’s over.
BLAIR: Cause I think this is all part of the same thing…What does he think? He thinks if Lebanon turns out fine, if he gets a solution in Israel and Palestine, Iraq goes in the right way, he’s done it. That’s what this whole things about. It’s the same with Iran.
BUSH: I feel like telling Kofi to get on the phone with Assad and make something happen. We’re not blaming Israel…and we’re not blaming the Lebanese government.

Osin keskustelun tarkkaa sisältöä ja merkitystä joutuu arvailemaan, mutta alla suomennokseni ja hakasulkeissa muutama selventävä kommentti:

BUSH: Entäs Kofi Annan? En pidä siitä miten asiat menevät. Hänen asenteensa tuntuu pohjimmiltaan olevan, että aselepo ratkaisee kaiken kuin itsestään.
BLAIR: Uskon, että se mikä on todella vaikeata on se, ettei tätä saada loppumaan ilman yhteisymmärrystä kansainvälisestä läsnäolosta. (kohta Blairin puheessa, josta on mahdotonta saada selvää)
BUSH: Hän [USA:n ulkoministeri Condoleezza Rice] tulee menemään sinne. Uskon, että Condi tulee menemään sinne melko pian.
BLAIR: No sehän on ainoa asia, millä on väliä. Ymmärrät varmasti, että tilanteesta pois pääsy tulee viemään jonkin aikaa. Mutta ainakin se antaa ihmisille—[tässä kohtaa Bush keskeyttää Blairin töykeähkösti]
BUSH: Se on prosessi, olen samaa mieltä. Kerroin hänelle [ulkoministeri Ricelle] myös sinun tarjouksesi.
BLAIR: No sehän on vain…tai jos hän aikoo mennä tai jos hän tarvitsee ikään kuin maaperän valmistelua. Ilmiselvästi jos hän menee hänen on tavallaan pakko onnistua, kun taas minä voin vain mennä ja käydä keskusteluja.
BUSH: Katsopas ironista tässä on se, että mitä on heidän on tehtävä on se, että heidän on saatava Syyria pistämään Hizbollah lopettamaan tämä paska ja koko homma on ohi.
BLAIR: Koska minä näen että tämä kaikki on osa samaa asiaa…Mitä hän [keskustelu palaa Kofi Annaniin] ajattelee? Hän uskoo, että mikäli asiat Libanonissa kääntyvät parhain päin, jos hän saa aikaan ratkaisun Israelissa ja Palestiinassa, Irakin kehitys menee oikeaan suuntaan, silloin hän on tehnyt sen. Juuri tästä koko asiassa on kysymys. Samaa pätee myös Iraniin.
BUSH: Minusta tuntuu, että käsken Kofia soittamaan Assadille [Syyrian presidentti Bashar al-Assad] ja saamaan jotain aikaiseksi. Me emme syytä Israelia…ja emme myöskään Libanonin hallitusta.

Tässä kohtaa kuva, joka keskustelun alkupuolella kiertää kokoussalia näyttäen mm. Javier Solanaa, Angela Merkeliä ja Junichiro Koizumia, on jo jonkin aikaa näyttänyt Blairia ja Bushia. Bushin viimeisen kommentin kohdalla Blair vaikuttaa tajuavan mikrofonin olevan päällä ja kurottaa ikään kuin painamaan sulkemisnappulaa pöydästä. Samalla Bush peittää edessään olevan mikrofonin käsillään luoden nopean ja hätääntyneen oloisen vilkaisun ympärilleen. Herrat ilmiselvästi tajusivat lörpötelleensä hivenen aiottua suuremmalle yleisölle.

Keskustelun sisältö on mielenkiintoinen. Siitä käyvät ilmi mm. Bushin ja Blairin antipatiat Kofi Annania kohtaan, Blairin nöyristelyä hipova käyttäytyminen Bushin kanssa, suunnitelma Condoleezza Ricen neuvottelumatkasta, Blairin tarjous lähteä itse pohjustamaan keskusteluja Libanoniin/Israeliin, Bushin näkemys todellisesta syyllisestä tapahtumien takana (Hizbollah ja ennen kaikkea sen tärkein taustavoima Syyria, Israel ei millään tavoin) sekä se, että Bush ei pidä Libanonin hallitusta vastuussa tapahtumista. Seuraavaksi siis Bush aikoo antaa määräyksen Kofi Annanille umpisolmun avaamisesta käynnistämällä keskustelut Syyrian presidentin kanssa.

Sattumalta tallentunut keskustelu tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman siihen, kuinka maailmanpolitiikkaa hoidetaan. Muutamassa minuutissa vedetään läpi koko maailmaa tällä hetkellä eniten askarruttavat asiat hyvin vapaamuotoiseen tyyliin ja paalutetaan tulevan toiminnan suuntaa. Bush ei ota Blairiin kunnolla edes katsekontaktia ja näyttää mutustelevan leipää koko keskustelun ajan. Blair seisoskelee puoliksi hänen takanaan vähän oppipojan oloisena ja pälyilee ajoittain ympärilleen ikään kuin olisi pahanteossa.

Pelastusoperaatio vai ennalta valmisteltu offensiivi?

Monet Lähi-Idän asiantuntijat ovat sitä mieltä, että puheet Gazan kaistalla ja Libanonin vastaisella rajalla kidnapattujen kolmen sotilaan pelastamisesta ovat vain savuverhoa Israelin puolustusvoimien (IDF) jo pitkään haluamalle ja valmistelemalle lopulliselle sotilaalliselle ratkaisulle Lähi-Idässä. Esimerkiksi Israelin laajalevikkisimpään Yehiod Aharonot -lehteen kirjoittavan sotilaskysymysten asiantuntija Alex Fishmanin mukaan IDF oli valmistellut hyökkäystä Gazaan jo kuukausikaupalla. Eskalaation viimeisin vaihe alkoi 8. kesäkuuta, kun IDF tappoi ilmaiskulla Hamas-hallituksen korkean virkailijan Abu Samhadanan ja lisäsi rakettihyökkäyksiään Gazan kaistalla sijaitsevia kohteita vastaan. Israelin hallitus antoi valtuutuksen laajamittaisen sotilasoperaation toteuttamiseen jo 12. kesäkuuta, mutta määräsi sitä viivytettäväksi palestiinalaissiviilejä tappaneen ilmaiskun herättämän maailmanlaajuisen paheksunnan vuoksi. Sotilas Gilad Shalitin kidnappaus muutti tilanteen kertaheitolla suosiolliseksi operaation käynnistämiselle, ja 28. kesäkuuta alkaen IDF on tuhonnut Gazan infrastruktuuria ja pidättänyt suuren joukon Hamas-hallinnon poliitikkoja ja virkamiehiä. Kaikki perustui jo viikkoja aiemmin laadittuihin tarkkoihin suunnitelmiin.

Sama kuvio toistui vähän myöhemmin Libanonia vastaan, joskin sotilaallisesti huomattavasti voimakkaampana ja seurauksiltaan mahdollisesti paljon kauaskantoisempana. Israelin ulkoministeri Tzipi Livni totesi Israelin televisiossa 13.7., että kahden Hizbollahin kaappaamaan sotilaan saaminen takaisin edellyttää Beirutin lentokentän tuhoamista maan tasalle. Haastattelijan huomautettua, että voivathan kaappaajat pyrkiä siirtämään uhrejaan myös autolla, vastasi Livni, että siksi on tuhottava myös kaikki Libanonista ulos johtavat tiet. Israelilaiskenraalien puheissa on jo kuultu vain heikosti rivien väliin kätkettyjä vihjauksia nykyisen operaation laajentamisesta myös Syyrian ja mahdollisesti Iraninkin vastaiseksi. IDF, jolla nyt on kidnappausten seurauksena tukenaan poliitikkojen ja yleisön tuki, haluaa toisin sanoen ratkaista vuosikausia jatkuneen pattitilanteen nyt lopullisesti.

Samainen Alex Fishman, jolla on erinomaiset kontaktit IDF:een ja jonka ennustukset osuvat oikeaan huomattavan usein, kirjoitti 5.7., että päivää aiemmin tehty Qassam-rakettihyökkäys Askhelonin kaupunkia vastaan on vain osa Hamasin laajempaa sotasuunnitelmaa Israelia vastaan ja jatkoi:

On tullut aika pudottaa hanskat. On tullut aika myöntää, että Hamas on julistanut meille sodan. Israelin valtion on alettava puolustaa itseään tehokkaasti. - - - Hanskojen pudottaminen tarkoittaa päätöksen tekemistä - jo tänään - salamurhaiskuille asetettujen rajoitusten poistamisesta. - - - Pitkässä juoksussa emme voi suhtautua välinpitämättömästi Hamasin yrityksiin haastaa Israelin sotilaallinen pelotevoima. Jos emme hoida asiaa tänään, meidän on pakko tehdä se huomenna. Jo nyt puhumme huomattavasti suuremmasta sotilasoperaatiosta kuin mitä armeija aiemmin oli ennakoinut. - - - Meidän on lakattava hautaamasta päämme hiekkaan.

Tämän aamun teksti-tv kertoi Israelin laajentaneen operaatioitaan pohjois-Libanoniin ja pommittaneen palestiinalaisten ulkoministeriön Gazassa maan tasalle. Asiat näyttävät siis kulkevan Fishmanin haluamaan suuntaan.

Kaksi israelilaistoimittajaa joilla Fishmanin tavoin on läheiset suhteet IDF:een, Raviv Drucker ja Ofer Shelah, ovat analysoineet Israelin strategista ajattelua monissa kirjoituksissaan. Heidän mukaansa israelilaisten sotilaallinen ajattelu on pitkään perustunut täysimittaisen sodan skenaarioihin. Ennen toisen Intifadan alkua ajateltiin, että uusi kansannousu miehitetyillä alueilla johtaisi ensin valtaisiin mellakoihin ja sitten suoraan aseelliseen yhteenottoon asioihin sekaantumaan pyrkivien naapuruston arabivaltioiden kanssa. Vaikka näin ei sitten käynytkään, strategiaa ei ole revisioitu. Niinpä suunnitelmat ovat osoittautuneet hyödyttömiksi, kun taistelun arki on koostunut kamppailusta itsemurhapommittajia, väkivaltaisia mielenosoittajia, sala-ampujia sekä kiviä ja Molotovin cocktaileja heitteleviä teinipoikia vastaan. IDF:n massiivinen sotakone on ollut voimaton tässä ns. matalan intensiteetin konfliktissa eikä ole päässyt testaamaan kynsiään "oikeassa" sodassa. Näin ajateltuna Libanonia vastaan käydyn sodan laajentaminen monen rintaman sodaksi myös Syyriaa ja (yhdessä USA:n kanssa) Irania vastaan soisi IDF:n kenraaleille mahdollisuuden testata vuosikausia hiottuja strategioitaan käytännössä ja osoittaa Israelin ehdoton sotilaallinen herruus Lähi-Idässä.

Lähiviikot ja -kuukaudet näyttävät, kuinka oikeaan Fishman, Drucker ja Shelah ovat spekulaatioissaan osuneet. Se joka tapauksessa lienee selvää, että Israelin agendalla on paljon ja suurimmaksi osaksi jotain muuta kuin kolmen kaapatun sotilaan kohtalo.

Kesällä kevyemmin

Vuoden 2006 Bulwer-Lytton Fiction Contestin palkinnot on jaettu. Asiaa tuntemattomille kerrottakoon, että kilpailu hakee inspiraationsa Edward George Bulwer-Lyttonin vuonna 1830 julkaistun teoksen "Paul Clifford" kuuluisasta alkulauseesta, jossa todetaan, että oli synkkä ja myrskyinen yö. Tenavat-sarjakuvastakin slogan on tuttu. Kilpailun ideana on rohkaista ihmisiä tarjoamaan tarkoituksellisen huonoja aloituslauseita kuvitteellisille kirjoille.

Tämän vuoden kilpailun voitti eläkkeellä oleva insinööri Jim Giugli Kaliforniasta, seuraavalla pulp-henkisellä kökköpläjäyksellään (käännän, koska toimii myös suomeksi, alkuperäinen täällä):

Etsivä Bart Lasiter istui toimistossaan tutkien ainokaisesta pienestä ikkunastaan jätti-burritolleen lankeavaa valoa, kun ovi sinkoutui auki paljastaen naisen, jonka vartalo viestitti kyseessä olevan viimeinen burritosi vähään aikaan, jonka kasvot todistivat enkeleitä olevan olemassa, ja jonka silmät kertoivat että hän pystyisi panemaan sinut kaivamaan oman hautasi ja päälle vielä nuolemaan lapionkin puhtaaksi.

Seikkailukirjallisuuden sarjan voittajan Irene Buttulsin kontribuutio ei paljoa kalpene Giuglin hengentuotoksen rinnalla:

Pehmeästi halki sumuvaipan lipuvassa gondolissa loikoileva Christy sai ensimmäisen aavistuksensa siitä, että jotain oli tapahtumassa, kun hän kuuli kavioiden kopsetta jostain alhaalta (tapahtuuhan tarinamme ei Venetsiassa vaan Provolone-juustostaan ja Tobleronestaan tunnetussa Sveitsissä) ja, kurkottaen ei suinkaan vastenmielistä kaulaansa ja siristäen silmänsä kapeiksi viiruiksi, havaitsi kaksitoista pientä poroa, jotka säntäsivät mielipuolisesti alas vuohipolkua.

Tai mitä sanotte tästä, romantiikka-sarjan kunniamaininnan saaneesta Ted Begleyn kyhäelmästä, todellisesta krapula-aamujen tulevasta klassikosta:

Ramon suuteli Juanitaa kovaa ja nopeasti, ja hänen kielensä sondeerasi naisen suuta kuin yksittäistä polyyppia turvonneesta eturauhasesta etsiskelevä urologin sormi, mikä taas muistutti Ramonia siitä että hän tarvitsi paksusuolen huuhtelun ennen ensi viikon vuotuista lääkärintarkastusta tehdäkseen siitä miellyttävämmän sekä itselleen että tohtorille.

Loputkin helmet löytyvät linkistä yllä. Muistaakseni Suomessa järjestetään jotain samankaltaista kilpailua, jossa rajauksena taisi olla huonoimman kuviteltavissa olevan eroottisen kohtauksen kirjaileminen.

P.S. Blogioppaassa neuvottiin virittämään oman blogin houkuttelevuutta mm. interaktiivisuutta lisäämällä. Niinpä laitoin sivupalkkiin gallup-toiminnon, johon päivitän itseäni kiinnostavia ajankohtaisia kysymyksiä sitä mukaa kuin äänestysaktiivisuutta ilmenee (jos ilmenee).

Häkkieläimen kuuliaisuus

UPJ-tunnelmissa lienee paikallaan jatkaa työelämästä vähän yleisemmälläkin tasolla. Vapun jälkeen kuultiin kun aktivisti Eetu Viren käytti A-Talkin televisiokeskustelussa ilmaisua "paskaduuni", mikä herätti närkästystä monella taholla. Ilmaisun keskeisimmän sisällön kiteytti hyvin Sedis, joka kommentoi asiaa taannoin blogissaan: paskan työnjohdon alaisuudessa tehtävää paskaduunia, josta ei makseta juuri mitään. Sitä ei kukaan halua tehdä, mutta monien on pakko. Virenin starttilaukauksesta analyysiä syvensivät mm. Jyväskylän yliopiston tutkijat Mikko Jakonen ja Jukka Peltokoski yhdessä Chydenius-instituutin tutkimusjohtaja Jussi Vähämäen kanssa. Heidän yhteispuheenvuoroonsa voi tutustua esim. Vihreä Lanka-lehden numerossa 23 ja laajennettuna versiona Turun Sanomissa 29.6.2006.

Jakonen, Peltokoski ja Vähämäki näkevät nykytyöelämän hallitsevimpana piirteenä prekarisaation, eli kasvavan epävarmuuden ja ns. taattujen töiden käymisen yhä harvinaisemmiksi. Vaikka periaatteessa kaikki kuuluvat prekariaattiin, jakautuvat nykytyöntekijät kolmeen eri kategoriaan riippuen ammattitaidostaan, koulutuksestaan ja siitä, kuinka varmana he voivat elantoaan pitää:

1. Hyvin palkatut aivotyöläiset, joiden työpanos on persoonallinen, ts. ei ainakaan helposti korvattavissa. Nämä henkilöt ovat nykytyömarkkinoiden halutuimpia, eli heille työnantajat ovat valmiita maksamaan hyvää palkkaa ja muita etuuksia. Heidän ei tarvitse kantaa huolta sosiaaliturvastaan tai tehdä valmisteluja pahan päivän varalle.

2. Korkeasti koulutetut massat eli ns. ketjutyöläiset. Nykyteknologia on mahdollistanut heidän työnsä mekanisoimisen niin, ettei se enää ole riippuvainen siitä, kuka sen tekee. Ketjutyöläiset ovat toisin sanoen huolimatta hyvästä koulutuksestaan täysin korvattavissa milloin tahansa kenellä tahansa muulla vastaavalla koulutuksella varustetulla henkilöllä, joita työmarkkinoilta löytyy pilvin pimein. Tämä tietysti näkyy palkassa ja työsuhteen varmuudessa.

3. Uusi palvelusluokka eli vähäistä koulutusta vaativia ja ruumiillisia ns. McDonals-töitä puurtavat ihmiset mm. eri palvelualoilla ja hoitoalalla.

Tässä uudessa todellisuudessa oikeudet ovat sidoksissa työntekoon, eli mitä enemmän ja mitä arvostetumpaa (=paremmin palkattua) työtä teet, sitä enemmän sinulla on yhteiskunnallisia oikeuksia. Muiden kuin työvoiman eliitin osalta palkat laskevat ja vaatimukset kasvavat, eli työtä on tehtävä yhä enemmän yhä pienempää korvausta vastaan. Poliittisia vaihtoehtoja ei haluta tai uskalleta nähdä, ja riskit ovat siirtymässä yrityksiltä ja yhteiskunnalta yksilöiden kannettavaksi. Työntekijäjärjestöjen hauikset eivät enää riitä poliittisena vastavoimana toimimiseen, ja jokaisesta on tullut oman onnensa seppä. Esim. työttömyys tai juuttuminen matalapalkkatöihin esitetään retoriikassa osoituksena henkilökohtaisesta epäonnistumisesta tai alisuoriutumisesta. Hyvinvointiyhteiskunnasta on siirrytty kilpailukyvyn ja työkyvyn yhteiskuntaan.

Jakonen, Peltokoski ja Vähämäki puuttuvat tärkeään aiheeseen käsitellessään työttömyyttä ja yhteiskunnan siihen ratkaisuksi tarjoamia erilaisia työvoimapoliittisia koulutuksia:

Työvoiman pysyminen varastossa odottamassa aikaansa muodostaa ongelman. Työvoima on pidettävä puuhaamassa jotain, kouluttautumassa kursseilla tai teeskentelemässä jotain, kuten Pentti Haanpään kertomuksen työtön, jonka isäntä pani ruoskimaan pölliä. Juuri nämä koulutukset, teeskentelyt, työt, joiden merkityksettömyyden jokainen niitä tekemään joutunut tuntee, halveksivat työtä ja pilkkaavat sen tekijää.

Työsopimus ei ole enää neuvottelutulos vaan yksipuolista työnantajan sanelua (vrt. UPJ yliopistoissa!). Kun työntekijän on jatkuvasti osoitettava esimiehilleen olevansa sitoutunut, kuuliainen ja hyvä tyyppi, ei edellytyksiä työvoiman keskinäiselle solidaarisuudelle ole juurikaan olemassa. Selkään puukottamisesta, kaksinaamaisuudesta ja maton työkaverin jalkojen alta vetämisestä tulee hyveitä.

Jakosen, Peltokosken ja Vähämäen mukaan paskaduuni-kommenteista ärsyyntyivät eniten ne valtaa pitävät tahot, joiden näkemyksen mukaan vain työ tekee ihmisen vapaaksi. He haluavat vastustaa tällaista yhteiskuntakäsitystä. Heidän mukaansa mikä tahansa työ voi olla tänään paskaduunia tilanteessa, jossa koko elämästä alkaa muodostua työkyvyn ylläpitoa ja tarkkailua. Hyvän tyypin esittäminen armopalojen saamiseksi on häkkieläimen elämää.

Jäljelle jää vain kysymys, mistä kumpuaa se pohjaton itsevarmuus ja tietämys, joka saa osan ihmisistä ajamaan kaikella tarmollaan tällaiseen yhteiskuntaan siirtymistä? Ovatko he valmiita hyväksymään häkkieläimen osan itselleenkin siinä tapauksessa, että markkinoiden näkymätön käsi sattuisi heille tämän roolin arpomaan? Tai vaihtoehtoisesti, mistä kumpuaa pohjaton itsevarmuus ja tietämys siitä, että pääsee itse aina voittavalle puolelle harvojen menestyjien joukkoon? Koulutus ei ole sitä enää pitkään aikaan taannut, ja nyt kun työnantajan eteen uhrautumisesta ollaan tekemässä yleistä normia eli kaikilta automaattisesti odotettavaa käyttäytymismallia, ei massasta pysty enää erottumaan vaikka puskisi töitä hullun lailla. Miksi yksilö tietoisesti haluaisi tilanteeseen, jossa mistään ei ole takeita ja jossa tarjolla on vain yksipuolisesti eli ainoastaan työntekijää sitovia sopimuksia?

Keppi ja kangastusporkkana

Yliopistoväen ammattijärjestöt Professoriliitto ja Tieteentekijöiden liitto hyväksyivät yliopistojen uutta palkkausjärjestelmää (UPJ) koskevan neuvottelutuloksen 16.6.2006. Uudistuksen läpimeno varmistui, kun Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO ry:n valtion neuvottelukunta hyväksyi neuvottelutuloksen 21.6. Sopimus on valmis allekirjoitettavaksi.

Uuden sopimuksen perusteluosassa seisoo seuraava statement tavoitteista:

Yliopistojen uuden palkkausjärjestelmän tavoitteena on edistää palkkauksen oikeudenmukaisuutta, parantaa yliopistojen palkkakilpailukykyä työnantajana sekä tukea henkilöstön osaamisen kehittymistä ja entistä vaativampiin tehtäviin hakeutumista, kannustaa henkilöstöä parempiin työsuorituksiin sekä kehittää ja parantaa esimiestyötä ja johtamista.

Tästä eteenpäin palkkaus yliopistoissa tulee koostumaan tehtävien vaativuuteen perustuvasta tehtäväkohtaisesta palkanosasta ja henkilökohtaiseen työsuoritukseen perustuvasta henkilökohtaisesta palkanosasta. Yksittäisten työntekijöiden kohdalla tehtäväkohtainen vaativuustaso ja henkilökohtainen suoriutuminen työtehtävistä tullaan määrittelemään arviointien perusteella. Arvionteja tekevät esimiehet ja erityiset arviointiryhmät.

UPJ:tä kritisoitiin enemmän kuin kenties mitään suomalaisessa yliopistomaailmassa aiemmin toteutettua uudistusta. Arvostelijat esittivät oikeutettua ja perusteltua kritiikkiä, mutta vastaukset yliopistotyönantajan, OPM:n ja valtion työmarkkinalaitoksen suunnalta jäivät epämääräisiksi. Uudistusta ajettiin kuin käärmettä pyssyyn ja korostettiin ettei vaihtoehtoja ole. Uhkailua ja painostustakaan ei kartettu. Prosessin mittaan arvioinnit pistettiin kertaalleen uusiksi, kun määritetyt tasot osoittautuivat käytettävissä olevien määrärahojen suhteen auttamatta liian korkeiksi. Otettiin käyttöön katto, jonka alle uudistuksen palkankorotusvaikutusten oli mahduttava. Eli perusteluissa mainitut oikeudenmukaisuus- ja palkkakilpailufraasit on syytä nauttia runsaan suolan kera.

Maailmalla ja yrityselämässä viimeisin sana henkilöstön työtyytyväisyyden ja viihtyvyyden lisäämisessä ovat sellaiset käsitteet kuin flexi-time ja work-life-balance, joilla tarkoitetaan työntekijän parempaa mahdollisuutta sovittaa yhteen työ ja (muu) elämä. Suomalainen yliopistolaitos on nyt päättänyt valita toisenlaisen linjan ja heiluttelee henkilöstönsä nenän edessä setelinippua ajaakseen tätä entistä parempiin "suorituksiin" entistä "vaativammissa" tehtävissä. Ihannetyöntekijä on sellainen, jonka ajattelussa omat ja työnantajan edut ovat yksi ja sama asia. Neuvottelutuloksen hyväksyjiä ei vaikuttanut haittaavan se, että tämä setelinippu oli kertaalleen osoittautunut täysin kuvitteelliseksi.

Jos vähänkin on vaivautunut kuuntelemaan esim. opetusministeri Antti Kalliomäen puheita, pitäisi olla täysin selvää, ettei yliopistojen palkkamenoihin käytettävissä oleva rahamäärä tule lisääntymään vaan päinvastoin. Ihan riippumatta siitä, tuottavatko rahakannustimet yliopistotyössä ylipäätään tavoiteltua "tuloksellisuuden" nousua, ei rahaa aitojen palkkakannustinten luomiseen ole olemassa. Lopputulos on se, että kaikki tulevat saamaan suuriin piirtein saman verran palkkaa kuin vanhassa A-palkkaluokkajärjestelmässä, mutta samalla on tuotu yliopistoihin täydellisen mielivallan sekä ihmisten kiusaamisen mahdollistava ja valtavaa työajan haaskaamista vaativa jatkuvien arviointien järjestelmä. Kaukana ei ole johtopäätös, että nyt luovan tieteellisen työn tärkein edellytys, kriittisen ajattelun mahdollistava vapaus ulkopuolisista kontrolleista, myytiin pois surkeita hiluja vastaan.

Ottaen huomioon uutta palkkausjärjestelmään kohtaan esitetyn kritiikin voiman ja volyymin voisi kuvitella, että yliopistoväki nyt kiittäisi etujaan valvoneita ammattijärjestöjä ottamalla puhelun Loimaan suuntaan.