If it ain't broken, don't fix it!

Poikkean blogini tavanomaisesta (toivottavasti) asiallisesta ja analyyttisyyteen pyrkivästä sävystä siirtymällä yhden postauksen ajaksi häpeämättömän ja uskontunnustuksen kaltaisen fanituksen linjoille.

Jo 30 vuotta maailman katu-uskottavinta ja parasta raskasta rockia työstänyt Motörhead julkaisi 29.8. uuden levynsä Kiss of Death. Kuten asiaa vähänkin tuntevat tietävät, nokkamies Lemmy Kilmister ei ole juuri kompromisseja pitkällä urallaan harrastanut eikä tee sitä nytkään. Uusin levy on yhtyeen 23. pitkäsoitto ja pyöritettyäni sitä nyt pari päivää voin todeta, että se on kerrassaan loistava. Jos Ace of Spades kolahtaa, ei tästä voi olla pitämättä, jos taas ei, kannattaa jatkaa suoraan sinne iskelmähyllylle.

Motörheadin äärimmäisen kovaääninen ja tylyllä äijäasenteella mutta silti aina pilke silmäkulmassa vedetty omintakeinen biker-speed metal-rock'n'roll-blues toimii kuin tauti. Lemmyn, Phil Campbellin ja Mikkey Deen trio heittää ilmoille keitoksen, jossa Chuck Berryn ja Slayerin parhaat puolet yhdistyvät niin musiikillisella kuin ideologisellakin tasolla. On vauhtia, on volyymiä, on tarttuvia riffejä, on koukuttavia kertosäkeitä ja on Lemmyn millä tahansa mittarilla tarkasteluna mittavaan elämänkokemukseen pohjaavia nokkelia lyriikoita. Ennen kaikkea on oikeaa asennetta ja ketään kumartelematonta konstailemattomuutta parhaaseen take it or leave it -henkeen. Joku anglosaksinen musiikkiskribentti kiteytti Lemmyn karisman joskus laittamattomalla tavalla: If there ever was a life - Lemmy Kilmister! Tai yrittäkääpä laulaa seuraava pätkä kuulostamatta naurettavalta:

In the name of Rock & Roll, fire in the sky,
Going down, going down,
You can't mess with Dr. Rock,
so don't you even try

Se onnistuu vain Lemmyn kaltaiselta kaikissa liemissä keitetyltä toteemilta. Lemmyllä on myös aina ollut silmää hevimiesten machoiluun kohdistuvalle ironialle, vaikka hänet itsensä on monet kerrat esitetty eräänlaisena naisia röyhkeytensä avulla puoleensa vetävän pahan rentturokkarin arkkityyppinä. Kansainvälinen miestenlehti Maxim valitsi hänet sijalle kahdeksan Living Legends of Sex -listallaan, ja jopa Gloria-lehdessä oli hänestä tänä vuonna juttu juuri tältä näkökulmalta. Hakemallakaan ei löydä hevigenren naissankareiden keskuudesta sellaista itseironiapläjäystä, jonka jouluaattona 61 vuotta täyttävä Lemmy heittää ilmoille romanttisista edesottamuksistaan kertovassa kappaleessa One Night Stand:

One lucky devil that's me, gonna be my brand new rose,
don't you look good I swear honey,
show it wherever you go,
talking, looking & thinking,
keep me happy all day,
love me tender, let me remember
When I get old & grey

Minusta tuntuu, että jo pidemmän aikaa Lemmy on halunnut aloittaa levyt sillä kappaleella, joka asenteen ja yleistunnelman tasolla tulee lähimmäksi vuosina 1979-1981 kiveen hakattua ja klassikkolevyillä Ace of Spades, Overkill ja No Sleep 'til Hammersmith tyylipuhtaimman ilmauksensa saanutta Motörheadin musiikillista ja ideologista peruslähtökohtaa. Näin käy taas jälleen kerran. Kuultuani 15 sekunnin verran levyn aloittavaa Sucker-raitaa tiesin, että levy ehdottomasti oli jokaisen siihen laittamani sentin väärti ja ennen kaikkea sen, että mikään ei ole muuttunut. Tietynasteiseksi välityöksi jääneen vuoden 2002 Hammered-levyn jälkeen Lemmy palasi kultasuoneen Inferno-levyllä (2004), ja nyt ei vain jatketaan vaan pistetään jopa paremmaksi siitä. Ja täytyy ottaa huomioon, että Infernon kappaleista esim. Terminal Show ja All In The Name of Tragedy pyyhkivät jo ihan yksinäänkiin lattiaa kymmenien ja taas kymmenien muiden hevibändien koko tuotannolla. Niin hyvä levy Kiss of Death siis on.

Aiemmista levyistä Kiss of Death profiloituu omaksi kokonaisuudekseen ennen kaikkea siinä, että rock'n'roll - ja rhythm and blues -vaikutteet ovat kuultavissa selkeimmin kuin koskaan ennen. Yhtyeen tuotantoa tuntevat tietävät mistä puhun, kun mainitsen vertailukohdiksi kappaleet Dance (a.k.a. Vampire's Waltz), Limb for Limb, Going to Brazil, Angel City ja Life's a Bitch. One Night Stand ja Christine ovat kuin Johnny B. Goode ja Long Tall Sally kuljettuaan turboahtimen, hiukkaskiihdyttimen ja La Cuisine á la Tiisanojan lävitse. Erikoismaininnan ansaitsee hennon ja viattoman kuuloisena alkava mutta vihaiseksi ukonilmaksi kasvava jyrisevä slovari God Was Never On Your Side, jossa uskontoon tunnetusti hyvin skeptisesti suhtautuva Mr. Kilmister lähettää jylhiä terveisiä kaikkien uskonnon nimissä vaahtoavien suuntaan: Let the sword of reason shine, let us be free of prayer & shrine!

Raskaan rockin ystävälle Lemmy hyvittää nyt moninkertaisesti esimerkiksi sen, mitä Slayerin aiemmin tänä vuonna julkaistusta ihan hyvästä mutta silti ei lähellekään Tom Arayan ja kumppanien aiempia mestariteoksia yltävästä Christ Illusion-albumista jäi hampaankoloon. Motörhead on muistutus elämän arvokkaista ja kestävistä asioista, uskon, toivon ja rakkauden majakka, joka suo meille lämmintä valoaan ja ohjaa meidät oikealle tielle tehdessämme korpivaellustamme tässä synkässä ja ankarassa maailmassa. Kiss of Death on VUODEN LEVY ja sillä hyvä. Mars levykauppaan tytöt ja pojat.

Viikon kysely nro 3 - tulokset

Aika lailla murskaavasti äänestämään vaivautunut lukijakunta oli sitä mieltä, että Vanhasen hallituksen työllisyyspaketin vaikutukset jäävät kosmeettisiksi. Siis:

Uskotko Vanhasen hallituksen viimeaikaisten työllisyysaloitteiden, erityisesti työn perässä muuttaville maksettavien tukien ja verovähennyksiin oikeuttavien työmatkakulujen maksimimäärän nostamisen, vähentävän työttömyyttä?

Ei 41 (85.4 %)
Kyllä 7 (14.6 %)

Ääniä yhteensä 48

Kyllä sitä itsekin kallistuu ensimmäisen vaihtoehdon kannalle. Heinäluoman sinänsä täysin tarpeellisesti esille nostama ns. kohtaannon ongelma eli se, että siellä missä on avoimia työpaikkoja, ei ole työnhakijoita, ja siellä missä on työnhakijoita, ei ole työpaikkoja, ei kyllä taida ratketa nyt tarjolla olevilla suolarahoilla. Näin muutama viikko sitten tv-haastattelun, jossa Voikkaalta työttömäksi jäävä paperityöläinen sanoi aivan suoraan, ettei hänellä ole minkäänlaista kiinnostusta vaihtaa Kuusankoskella sijaitsevaa 200 neliön omakotitaloaan pääkaupunkiseudulla sijaitsevaan kerrostalokaksioon. Lisäksi olisi mielenkiintoista nähdä tutkittua tietoa siitä, kuinka paljon ihan oikeasti keskusten ulkopuolella asustaa sellaista pätevää (ja myös työnantajatahojen sellaiseksi katsomaa) työvoimaa, joka olisi valmis vaihtamaan työn perässä maisemaa. Jotenkin tuntuu siltä, että tämän porukan pääjoukon takavalot vilkkuivat landella jo 1990-luvulla lamavuosista toivuttaessa.

Sitten on tietysti myös kysymys yhdenvertaisuudesta. Asuinpaikan vaihto on vain yksi sellainen venymisen laji, jota ihmiset joutuvat työpaikkansa eteen harjoittamaan. Kuka määrittää, mitä kaikkea valtion rahoista tulisi työllistymisen edistämiseksi kustantaa ja mitä ei? Joku irvileuka voisi todeta, että kyllä tämä kohtaantopulman maantieteellinen alalaji ratkeaa viimeistään siinä vaiheessa, kun sitä 200 neliön omakotitaloa joutuu ylläpitämään työttömyysturvan peruspäivärahalla.

Tärkeämpää mielestäni olisi pohtia tätä ongelmaa koulutuksen näkökulmasta. Ihmisten asumista "väärässä" paikassa paljon suurempi ongelma kun ainakin minun mielestäni on se, että tällä hetkellä työmarkkinoiden tarjonnasta suuri osa muodostuu sellaisista koulutustaustoista, jotka vain eivät kerta kaikkiaan täytä kysynnän kohteena olevia ammattitaitovaatimuksia. Itselläni onneksi on työtä riittänyt, mutta tiedän varsin hyvin marginalisoineeni itseni varsin monesta hommasta juuri koulutukseni takia. Vuosikausia tutkimustyönsä parissa viettänyt valtiotieteiden tohtori kun ei keskivertotyönantajan näkökulmasta todellakaan ole mikään lupausten täyttymys, vaan pikemminkin riski ja vielä kallis sellainen. Enpä tiedä palkkaisinko itsekään.

Digitaaliseen keskiaikaan?

Viime viikolla uutisoitiin, että liikenne- ja viestintäministeriössä on valmisteilla lakimuutosesitys, jonka mukaan työnantajat saisivat huomattavasti tähän astista laajemmat valtuudet työntekijöidensä sähköpostiliikenteen tarkkailuun. Tätä sähköisen viestinnän tietosuojalain muutosta on valmisteltu jo jonkin aikaa, ja työmarkkinajärjestötkin ovat jo päässeet antamaan ehdotuksesta lausuntonsa. Luettuani esitystekstin läpi ymmärrän kyllä, että se on miellyttänyt Elinkeinoelämän Keskusliitto EK:ta, mutta sitä jäin kovasti ihmettelemään, että myös toimihenkilöjärjestö STTK ja keskusjärjestö SAK:kin ovat ilmoittautuneet muutoksen kannattajiksi.

Liikenne- ja viestintäministeriön suunnitelmien mukaan muutosesitykset tulisivat eduskuntaan jo syyskuussa. Muutosten kiireellistä aikataulua on perusteltu ennen kaikkea sillä, että nykyinen lainsäädäntö ei toimi riittävänä suojana yrityssalaisuuksien vuotamista vastaan. Esim. ministeri Susanna Huovinen on perustellut muutostarvetta yrityssalaisuuksien suurella kansantaloudellisella merkityksellä. Uuden lain nojalla työnantaja pystyisi tietovuotoepäilytapauksissa ottamaan välittömään seurantaan epäilyjen alaisten henkilöjen viestiliikenteen tunnistetiedot, eli sähköpostiviesteissä lähettäjän, vastaanottajan, lähetysajan ja mahdollisen liitetiedoston tallennusmuodon.

Nykyisessä asussaan muutos on sellainen, että siitä on syytä olla todella huolissaan. Suomeksi sanottuna kysymys on siitä, että työnantaja ovat saamassa melko lailla avoimen valtakirjan todella laajaan sähköpostiurkintaan. Vallitseva tilannehan on se, että työnantaja saa kyllä hakea ja avata jonkin kiireellisten töiden hoitamiseen ehdottoman välttämättömästi tarvittavan viestin työntekijänsä sähköpostista. Lain mukaan näin saa toimia kuitenkin vain todellisissa force majeure -tilanteissa, ja asiasta on laadittava viestin hakemiseen ja avaamiseen osallistuneiden henkilöiden selvitys siitä, miksi ja milloin viesti on avattu. Teleyritystenkin on tunnistetietoja käsitellessään tallennettava yksityiskohtaiset käsittelytiedot. Lakimuutosehdotuksessa tällaiset elintärkeät rajaukset ja täsmennykset puuttuvat kokonaan.

Muutoksen ongelmallisuus kiteytyy lain pykälässä 13, jonka syntyhistoria on mielenkiitoinen: se on työmarkkinajärjestöjen keskenään sorvaama ehdotus, jonka valmistelussa valtiovalta ei ole ollut mukana. Demokratian kannalta jo ehdotuksen korporatistinen syntytapa on äärimmäisen arveluttava, mutta vieläkin huolestuttavammaksi asian tekee ehdotuksesta henkivä tietämättömyys ja/tai välinpitämättömyys yksityisyyden suojaan liittyvistä perusoikeuksista ja ylipäätään Suomen perustuslaista. Kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa oikeusministeriön lainvalmisteluosaston muistioon tästä pykälästä. Siitä käy selkeästi ilmi, kuinka kauaskantoisesta asiasta nyt on kysymys ja kuinka suuresti esitetyt muutokset poikkeavat vallitsevasta suomalaisesta lainkäytöstä ja oikeusnormeista. Ajatelkaapa itse, mitä kaikkea seuraava tarkottaisi käytännössä:

Yhteisötilaaja voi käsitellä tunnistamistietoja rikoslain 12 luvun 5-9 §:ssä
tarkoitetun vakoilun, turvallisuussalaisuuden paljastamisen ja luvattoman
tiedustelutoiminnan sekä rikoslain 30 luvun 4-6 §:ssä tarkoitetun yritysvakoilun, yrityssalaisuuden rikkomisen ja yrityssalaisuuden väärinkäytön havaitsemiseksi, estämiseksi ja selvittämiseksi sekä esitutkintaan saattamiseksi, jos mainitut rikokset saattavat vahingoittaa Suomen sisäistä tai ulkoista turvallisuutta, maanpuolustusta tai poikkeusoloihin varautumista, Suomen suhteita toiseen valtioon tai kansainväliseen järjestöön, julkistaloutta taikka yksityisen huomattavan arvokasta liike- tai ammattisalaisuutta tai muuta tähän rinnastettavaa erittäin merkittävää yksityistä taloudellista etua.

Näin työnantajat saisivat televalvonnan kaltaisen valtuudet puuttua perustuslain takaamaan viestinnän luottamuksellisuuteen ja yksityisyyden suojaan. Tunnistetietojen käsittely olisi sallitua jo rikosten havaitsemiseksi, eli esimerkiksi televalvonnassa edellytettyä täsmällistä ja yksilöityä rikosepäilyä ei vaadittaisi. Valtuudet olisivat siis todella laajat ja soisivat työnantajalle lähes kontrolloimattomat oikeudet tunnistetietojen käsittelyyn. On hyvä pitää mielessä sekin, että "käsittely" on erittäin laaja termi ja voi tarkoittaa tunnistetietojen keräämistä, tallentamista, järjestämistä, käyttöä, siirtämistä, luovuttamista, säilyttämistä, muuttamista, yhdistämistä, suojaamista, poistamista jne.

Oikeusministeriön mukaan ehdotus merkitsisi, että työnantajat saisivat valvontaoikeuden, joka "ylittäisi tuntuvasti poliisin ja muiden esitutkintaviranomaisten toimivallan puuttua yksityisyyden suojaan ja viestinnän salaisuuteen rikoksen havaitsemiseksi, ehkäisemiseksi ja selvittämiseksi". Lisäksi kiinnitetään huomiota myös siihen, että ehdotus on huomattavassa ristiriidassa yksityisyyden suojasta työelämässä annetun lain kanssa.

Toisin sanoen työmarkkinajärjestöjen aloitteesta sekä liikenne- ja viestintäministeriön suosiollisella virka-avulla ollaan nyt yrityssalaisuuksien varjelun nimissä vetämässä pyntystä alas työntekijän perusoikeuksia viestintänsä luottamuksellisuuteen. Asia ei todellakaan ole mikään tekninen ongelma, koska muutos toteutuessaan sallisi työnantajalle rajoittamattoman urkintaoikeuden työntekijöiden sähköpostiliikenteen tunnistetietoihin. Valvonta saisi olla jatkuvaa, sitä voisi suorittaa lähes kuka tahansa työnantajan valitsema taho, sitä ei tarvitsisi perustella eikä siitä tarvitsisi valvonnan kohteelle edes ilmoittaa.

Ja lopuksi vielä ihan maalaisjärkinen kysymys muutoksen perusteluista: kuvittelevatko ehdotuksen tekijät tosiaan, että jos joku haluaisi vuotaa yrityksensä liikesalaisuuksia kilpailijalle, hän tekisi sen lähettämällä tiedot omissa nimissään firman sähköpostia käyttäen? Väitän, että puheet yrityssalaisuuksien suojaamisesta ovat pelkkää savuverhoa, jonka tarkoituksena on kätkeä muutosehdotuksen todellinen tarkoitus: työnantajan käytössä olevien lain sallimien kontrolli- ja pelotekeinojen radikaali lisääminen. Ihmiset, katsokaa mitä työmarkkinajärjestöissä nimissänne puuhataan, ja olkaa kiinnostuneita myös siitä, millaisia aloitteita ministeriöt tuottavat näennäisen neutraalina ja teknisenä lainvalmistelutyönä. Jos tämä muutos menee läpi, siirrymme sähköpostiviestinnässä digitaaliseen keski-aikaan.

Ehkä otin, ehkä en - svensk version

Ruotsin urheilu on nyt saanut oman Lahden-tragediansa. Göteborgin EM-kisoissa viime sunnuntain vastaisena yönä poliisi ratsasi kadulla ravintolasta ulos tulleen viiden hengen seurueen. Tutkinta osoitti kaikkien olevan kokaiinin vaikutuksen alaisena ja osalla oli myös vielä käyttämätöntä huumetta hallussaan. Kansalliseksi häpeäksi homma lipsahti siinä vaiheessa, kun kävi selville, että kiinniotetuista kolme oli kovan luokan urheilusankareita: korkeushyppylegenda Patrik Sjöberg, aitajuoksuikoni Sven Nylander ja Göteborgissa 4 x 100 metrin viestijoukkueessa juossut Patrik Lövgren. He olivat aiemmin illalla osallistuneet kolmiloikkaaja Christian Olssonin EM-kultamitalijuhliin ja jatkaneet sen jälkeen bilettämistä pienemmällä porukalla Stora Teaternin lähelle pystytetyssä vip-teltassa.

Sjöberg, joka jo urheilu-uransa aikana tunnettiin askin tupakkaa päivässä käryttävänä raikulipoikana, päätti tehdä "kirvesniemet" ja kertoa tapahtuneesta kiertelemättä ja avoimesti. Hän lähetti Sportbladetin vihjepuhelimeen lehdistötiedotteen, jossa hän tunnusti ottaneensa satunnaiselta tutulta kokaiinia ja korosti, että tapahtunut oli täysin hänen oma vikansa. Kisoissa Göterborgs-Posten -lehden kommentaattorina toiminut Sjöberg korosti, ettei ollut työskennellyt huumaavien aineiden vaikutuksen alaisena ja valitti erikseen sitä, että hänen toimintansa nyt langetti niin ikävän varjon upeasti järjestettyjen EM-kisojen ylle. Tiedotteen lähettämisen jälkeen Sjöberg on kieltäytynyt kaikesta yhteydenpidosta median kanssa.

Sven Nylader sen sijaan päätti aluksi toimia toisin. Heti tuoreeltaan hän myönsi olleensa alkoholin vaikutuksen alaisena mutta kiisti ottaneensa huumeita ainakaan tietoisesti ja selitti tapahtunutta sillä, että "jonkun oli täytynyt laittaa hänen juomaansa jotain". Pari päivää myöhemmin ehkä Sjöbergin avoimuudesta rohkaistuneena Nylander kuitenkin herkistyi rehelliseksi ja tunnusti tiistai-illan tv-haastattelussa ottaneensa kokaiinia ei vain nyt Göteborgin yössä vaan "6-8 otteeseen" vuosien saatossa muulloinkin. Sen sijaan suorituskykyä parantavan dopingin käytön hän kielsi ehdottomasti ja korosti ottaneensa kokaiinia vain "sosiaalisessa tarkoituksessa, stimulanttina ja bilehuumeena" urheilu-uransa jo päätyttyä.

Nylanderin yllättäminen tällaisista puuhista oli Ruotsissa todellinen kansallinen shokki, koska mies oli jo pitkään toiminut puhtaan urheilun puolesta puhuvan Ren Idrott -säätiön toiminnanjohtajana ja yhtenä ruotsalaisen urheiluelämän näkyvimmistä dopingin vastaisen taistelun puolestapuhujina. Myös ruotsalaisen liike-elämän suosimana puhujana ja konsulttina toimineelle Nylanderille huumepidätys mitä todennäköisimmin merkitseekin pakollista uran vaihtoa. Ren Idrott-säätiön puheenjohtaja Hans G. Svensson totesi omassa tiedonannossaan seuraavaa: "Valitan syvästi sitä, mitä on sattunut ruotsalaisessa urheilussa viimeisten päivien aikana. Se on tragedia ei vain yleisurheilulle vaan myäs Sven Nylanderille henkilökohtaisesti. Odotan kuitenkin, että Sven Nylander nyt avoimesti ja rehellisesti tunnustaa syyllisyytensä sekä jättää säätiön välittömästi." Nylander itse totesi Sportbladetille antamassaan haastattelussa haluavansa nyt tunnustaa ongelmansa erityisesti alkoholin suhteen, hakevansa apua ja pyrkivänsä aloittamaan täysin uuden, pähteistä vapaan elämän.

Kiinniotetuista kolmas, porukan ainoa aktiiviurheilija Patrik Lövgren sen sijaan kiistää yhä kaikki syytökset, vaikka muiden lailla hänkin antoi positiivisen testinäytteen ja sen lisäksi hänellä oli huumetta myös hallussaan. Ainakin Ruotsin maajoukkueen kapteeni Thomas Engdahl uskoi Lövgrenin vakuutukset syyttömyydestään. "En voi uskoa, että hän valehtelisi. Olemme käyneet asian läpi ja hän antoi minulle selvityksen", totesi Engdahl Aftonbladetille. Lövgren on tuttu kasvo Malmön yöelämän pintapaikoissa, mutta aiempaa ainakaan dokumentoitua historiaa huumeiden käytöstä hänellä ei ole. Suomi-Ruotsi-maaottelusta hänet on nyt joka tapauksessa suljettu pois.

Ruotsin yleisurheilu keräsi negatiivisia otsikoita samoilta vesiltä jo kisaviikon maanantaina, kun finaalista putoamiseensa pettynyt kuulamörssäri Jimmy Nordin joutui putkaan vedettyään sitä ennen maajoukkueasussa nakit silmille vip-teltassa ja riehuttuaan joukkueen hotellissa. Vielä tämä kriisi saatiin hoidettua tyylillä kotiin, kun joukkueen lääkäri haki Nordinin aamulla putkasta ja laittoi kaikessa hiljaisuudessa kotimatkalle kahden saattomiehen kera. Tämän jälkeen pidetyssä tiedotustilaisuudessa tapahtunutta valiteltiin kovin ja korostettiin Nordinin nyt saavan kaiken tarvitsemansa avun ja tuen.

Nordinissa ja Sjöbergissä on paljon samaa. Kummatkin ovat todellisia väriläiskiä muuten vähän värittömässä ja hajuttomassa ruotsalaisessa huippuyleisurheilussa, jossa ideaalityypit ovat Carolina Klüftin ja Susanna Kallurin kaltaisia pyhäkoulutyttömäisen moitteettomia ja kirkasotsaisia kiiltokuvaihmisiä. Nordinin ja Sjöbergin tapaiset tasaisin väliajoin sovinnaisen käyttäytymisen rajalinjojen ulkopuolelle horjahtelevat boheemit tuovat tähän kuvaan rosoisuutta ja elämänmakua. Nordin muuten pyörittää treenaamisen ohella myös omaa JNO-Fitness-yritystään, joka myy luontaistuotteita, lisäravineita, urheiluvälineitä sekä järjestää yritystapahtumia ja suunnittelee web-sivustoja (!). Yrityksen sivujen ajankohtaista-osastolta saa turhaan etsiä kommenttia EM-kisoista, mutta vieraskirja on täyttynyt fanien kannustavista kommenteista.

Sjöbergin kisojen aikana Göteborgs-Posteniin kirjoittamat kolumnit ovat muuten yhä luettavissa lehden nettisivuilta. Herra kirjoitti tyylilleen uskollisesti, omia mielipiteitään salaamatta ja turhia kaunistelematta. Näytteitä Sjöbergiltä: "Nyt käynnistyy naisten kymppi, aika lähteä kotiin. Onhan se päivä vielä huomennakin"; "Tuntematta Jimmy Nordinia henkilökohtaisesti totean, että hän kyllä yliarvioi kykynsä juoda viinaa"; "Minun oli pakko jäädä katsomaan miesten 10 000 metrin juoksua"; "Erityisesti Suomi-ottelujen ja kauden päättäjäisissä monet joivat liikaa, mutta niin käy helposti jos elää muun osan vuodesta kuin mormooni"; "Miksi pitää olla kävelyä? Sehän muistuttaa vanhoja mykkäfilmejä". Viimeisessä kolumnissaan Sjöberg suunnitteli jättävänsä yhteenvedon kirjoittamisen sunnuntai-aamuun. Sitä ei koskaan julkaistu, vaan eipä taidettu kirjoittaakaan...

Huumeiden käyttö tietysti on lainvastaista, ja aktiiviurheilijoiden kannattaisi ainakin ajoittaa kännisekoilut niin, että maajoukkueasu on jo ehditty riisua. Tästäkään huolimatta en kyllä jaksa ymmärtää sitä valtavaa kansallista paheksuntaa ja hurskastelua, jonka Nordin, Sjöberg ja kumppanit tempauksellaan Ruotsissa herättivät. Nylanderia toki voi syyttää tekopyhyydestä ja kaksinaamaisuudesta, mutta muuten hommassa on vahvasti ylireagoinnin makua. Käsittääkseni ainakaan Sjöberg ja Nordin kun eivät ole milloinkaan miksikään roolimalleiksi pyrkineetkään. On tietysti ymmärrettävää, että kipeäähän se tekee, kun ideaalikuvat urheilusta rehdin ja mallikelpoisen nuorison puhtaana ja ylevänä kilvoitteluna särkyvät, senhän me suomalaiset muistamme hyvin helmi-maaliskuulta 2001. Saivatpa nyt sitten svedutkin omat nykäsensä ja myllylänsä. Toivottavasti kuitenkin nämä syntiä tehneet päästetään alkutukistuksen jälkeen vähän helpommalla, urheilusta kun kuitenkin vaan on kysymys.

Viikon kysely nro 2

Aika korvata viikon kysymys uudella ja ajankohtaisemmalla. Tässä edellisen rundin tulokset.

Kysymys:

Tulisiko Suomen viranomaisten valvoa websivustoja tiukemmin mm. nettipornon julkaisemisen ja prostituutiopalvelujen verkkomainonnan lopettamiseksi ja verkkopiratismin kitkemiseksi?


Vastaukset:

Ei
30 (61.2 %)

Liian monimutkainen kysymys vastattavaksi kyllä tai ei
11 (22.4 %)

Kyllä
8 (16.3 %)

Vastauksia yhteensä 49.

Kommenttia tuloksista seuraa postauksen muodossa. Uskoakseni aihe on taas syksyn koittaessa kovasti ajankohtaistumassa. Itse sain ajatuksen kysymykseen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen Sihteeriopisto.net-sivustoa käsitelleestä jutusta, jossa ihmeteltiin, eivätkö viranomaiset todellakaan voi tehdä mitään netissä pyörivän prostituutioilmoittelun lopettamiseksi. Tärkeästä aiheesta kirjoitettua juttua heikensivät toimittajan yksisilmäinen populismi ja hysteriaan vivahtanut kauhukuvien maalailu. Tarkoituksena oli herättää keskustelua, mutta ilmeisesti juttu sittenkin meni ihmisiltä ohi.

Rauha Lähi-itään?

Eilen Helsingin Sanomissa (7.8.2006) julkaistiin mielipideosastolla tohtori Hannu Juusolan erinomaisen selväjärkinen ja kirkkaasti päättelevä kirjoitus "Lähi-idän poliittisen kysymykset ratkaistava". Kirjoitus olisi ehdottomasti ansainnut tulla julkaistuksi "Vieraskynä"-osiolla, jolloin se olisi saanut alan asiantuntijalle sopivan arvovaltaisemman ylöspanon, mutta ilmeisesti Hesari halusi ratkaisullaan kunnioittaa samasta aiheesta muutamaa päivää aiemmin (4.8.) otsikolla "Iran ja Syyria paljon vartijoina" kirjoittaneen kolumnistinsa Max Jakobson näkemyksiä. Juusola kun kritisoi Jakobsonia (ja hyvin perustein) siitä, että hänen kirjoituksensa sisälsi "vaarallisia yksinkertaistuksia" ja että hänen tulkintansa olivat "liian lähellä Bushin hallinnon ja Ehud Olmertin hallituksen näkemyksiä". Kaikella kunnioituksella Jakobsonia kohtaan, tämä ei sinänsä liene ollut mikään kovinkaan suuri yllätys.

Tutkijana ihailemani Juusola on yksi maamme terävimmistä Israelin ja ylipäätään Lähi-idän tuntijoista. Hänen kirjoittamansa Israelin historia (Gaudeamus, Helsinki 2005) ja yhdessä Heidi Huuhtasen kanssa toimittamansa Uskonto ja politiikka Lähi-idässä (Gaudeamus, Helsinki 2002) ovat välttämättömiä hankintoja kaikille Lähi-idän tilanteesta ja sen historiasta kiinnostuneille. Kirjat ovat parhaita suomenkielisiä yleisesityksiä aiheistaan ja onnistuvat 300 sivun rajoitetussa tilassa antamaan erittäin pätevän kokonaiskuvan äärimmäisen monimutkaisista historiallisista prosesseista, joiden kaikkien vivahteiden esiintuomiseen 10 000 sivuakin olisi liian vähän.

Juusola pureutuu Hesarin kirjoituksessaan Libanonin konfliktin perimmäisiin syihin ja mahdollisiin ratkaisuväyliin vastaansanomattoman analyyttisesti. Hän mm. toteaa Hizbollahin olevan väistämätön osa libanonilaista yhteiskuntaa ja aseellisen toimintansa ohella tärkeä ja laajaa kannatusta nauttiva poliittinen voima. Järjestöllä on rationaalisia poliittisia vaateita, esim. Israelin miehittämien Shaban farmien palautus Libanonille ja Israelissa olevien libanonilaisvankien vapautus. Siksi Hizbollahin kanssa olisi neuvoteltava, kuten myös Syyrian ja Iranin kanssa, korostaa Juusola. Ongelman ytimeen Juusola osuu korostaessaan sitä, että Lähi-idän ongelmien ratkaisu on mahdotonta ilman Palestiinan konfliktin ratkaisua. Niin kauan kuin tätä ratkaisua ei ole, on myös Israelin ja Libanonin rajavyöhykkeelle mahdollisesti lähetettävä kansainvälinen rauhanturvajoukko tuomittu epäonnistumaan ja joutumaan hyökkäysten kohteeksi, kuten amerikkalaiset ja ranskalaiset 1980-luvulla Libanonin sisällissodassa.

Eri asia sitten on, kuinka realistista on odottaa Palestiinan kysymyksen ratkaisua. Tähän ei Juusolallakaan ole vastausta. Kahden valtion ratkaisun tiellä on valtavia esteitä. Osapuolilla ei ole ollut parhaimpinakaan kausina suurta hinkua poliittiseen dialogiin, ja nyt Ehud Olmertin hallitus on katkaissut kaikki keskustelut terroristijärjestöksi luokittelemansa mutta demokraattisilla vaaleilla valtaan tulleen Hamasin kanssa. Hamas taas ei ole suostunut luopumaan aseellisesta siivestään ja irtisanoutumaan terrori-iskuista toimintansa välineenä. Juutalaissiirtokunnat, niiden välillä kulkevat maantiet, tarkastuspisteet ja ns. turvamuuri ovat kaiken lisäksi pirstoneet palestiinalaisalueet niin pahoin, että elinkelpoisen valtiorakennelman aikaansaaminen alkaa olla ainakin maantieteellisesti mahdotonta. Israelin armeija jyrää kovin ottein Gazassa ja Länsirannalla, mutta itsemurhaiskuja se tuskin pystyy lopettamaan.

Lähi-itä on kuin mielipuolinen lautapeli, jossa kaikilla osallistujilla on aivan oma näkemyksensä niin pelin säännöistä, osallistumaan oikeutetuista, pelin tarkoituksesta, sallituista keinoista kuin pelilaudan muodostakin. Yhteisesti hyväksyttyjä sääntöjä on vähän ja niitäkin rikotaan tai pyritään muuttamaan jatkuvasti. Historia on ripotellut alueen kansallisuudet, uskonnot, kulttuurit, kielet, valtioiden rajat ja poliittiset lojaliteetit kymmenkertaisesti sotkussa olevaksi narukeräksi, jonka edessä perinteiset poliittiset ratkaisukeinot tuntuvat auttamattoman riittämättömiltä. Neuvottelut näyttävät aina päätyvän umpikujaan, mutta voimankäytölläkään ei tunnuta saatavan aikaan mitään muuta kuin se, että seuraavat neuvotteluasetelmat ovat entistä toivottomammat.

Meneillään olevan kriisin ratkaisu edellyttäisi neuvotteluja yhtäältä Israelin ja toisaalta Hizbollahin ja sitä tukevien Syyrian ja Iranin kesken. Israel ei kuitenkaan aio neuvottella terroristijärjestön kanssa, Hizbollah puolestaan on vannonut taistelevansa vaikka viimeiseen luotiin elleivät israelilaiset vetäydy Libanonista. Syyrialla ja Israelilla ei ole edes voimassa olevaa rauhansopimusta, ja Iranin presidentti Mahmoud Ahmadinejad on julkisesti puhunut Israelin työntämisestä mereen. USA vaikuttaa tukevan Israelia ilman reunaehtoja ja tulee samalla kastroineeksi kansainvälisen yhteisön ja sen tärkeimmän edustajan YK:n mahdollisuudet puuttua asiaan.

Rauhallisesta pohjois-Euroopasta on vaikeaa käsittää Lähi-idässä vallitsevan, vuosikymmenien saatossa kertyneen vihan ja katkeruuden määrää. Yrittää kuitenkin voi.
Kuinka välttää katkeruutta, jos naapurissa sijaitsevan juutalaissiirtokunnan väki laskee jätevetensä pellollesi ja täyttää uima-altaansa vedellä, josta itse joudut maksamaan kuusinkertaisen hinnan? Kuinka välttää vihantunteita, jos joudut jatkuvasti pelkäämään taivaalta mahdollisesti taloosi putoavaa rakettia tai sitä, että työmatkabussissasi istuukin itsemurhapommittaja? Kuinka tuntea halua ymmärtää vastapuolta, kun se rakentaa sinun ja työpaikkasi väliin kuusi metriä korkean muurin ja hyökkää asuinalueesi kimppuun taisteluhelikopterein? Kuinka luottaa toisen osapuolen rauhantahtoon, kun osa sen edustajista ilmoittaa tien tulevaisuuteen kulkevan vain sinun valtiosi tuhoamisen kautta? Kuinka ymmärtää vierasta kulttuuria ja historiaa, kun ne vaikuttavat niin usein olevan niin väkivaltaisessa ristiriidassa omasi kanssa?

Se, joka tämän maailmanpoliittisen Gordionin solmun aukaisee, on totisesti Nobelinsa ansainnut, vaikka sellaiset jo vuonna 1994 ehdittiinkin myöntää PLO:n Yasser Arafatille sekä Israelin Yithzak Rabinille ja Shimon Perezille, nykynäkökulmasta ehkä vähän hätiköiden, heidän rauhanpyrkimyksistään. Aina välillä tuntuu siltä, että pysyvän rauhan saaminen Palestiinaan edellyttäisi matkaa aikakoneella taaksepäin menneisyyteen. Silloinkin jää jäljelle kysymys siitä, kuinka kauas tulisi matkustaa. Vuoteen 1967? Vuoteen 1948? 1800-luvun alkupuolelle? Aikaan ennen ajanlaskun alkua?

Virtuaalimaailman ihmeellisyyksiä - palikat kohdalleen

1980- ja 1990-luvulla yhteiskuntatieteissä alettiin ennustella aivan uudenlaisen, verkostomaisen organisaatiokulttuurin syntyä ja ennustettiin sen informaatio- ja viestintäteknisen vallankumouksen myötä ulottavan vaikutuksensa niin työ- ja siviilielämään kuin ylipäätäänkin inhimillisen sosiaalisen järjestäytymisen tapoihin. Kun ennen organisoituminen oli pitkälti sidoksissa yksittäisen ihmisen tai kollektiivitoimijan maantieteellisen sijaintiin, irrottivat satelliittikanavat mutta erityisesti sähköposti ja internet ihmiset vuosituhantisista fyysisen sijaintinsa kahleista. Tällä on ollut yhtään liioittelematta vallankumouksellisia vaikutuksia aivan tavallistenkin ihmisten elämään.

Esimerkkinä voi käyttää jostain spesifistä valtavirran ulkopuolelle jäävästä harrastuksesta kiinnostuneita ihmisiä. Aikaisemmin he saattoivat hyvällä tuurilla tuntea muutaman samanhenkisen yksilön omalta lähiseudultaan, mutta silloisessa viestintäympäristössä organisoituminen yhteisten intressien ympärille pysähtyi useimmissa tapauksissa tälle muutaman hengen pikkuporukoiden tasolle. Internetin ja hakukoneiden tultua on mahdollista löytää muutamassa sekunnissa kymmenien ja satojenkin samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kotisivuja ja myös yhteystietoja, vaikka nuo asiat olisivat vähän erikoisempiakin. Mitä ihmeellisempien kiinnostuksenkohteiden ympärille on rakentunut sähköpostilistaa, blogirinkiä, globaalisti luettuja webbisivustoja ja niin edespäin.

Viime syksynä Zürichissä käydessä kiinnitin huomioitani siihen, että useampikin paikallinen hyvin varusteltu leluliike satsasi markkinoinnissaan aikuisväestöön ei vain myymiensä tuotteiden maksajina vaan myös käyttäjinä. Pienoisrautatiet ovat tästä tietysti klassinen esimerkki, mutta Zürichin varttuneempien leikkijöiden markkinoilla vaikuttivat kuuminta hottia olevan todella suuret ja monimutkaiset sekä tietysti kalliit erikoisräätälöidyt Lego-rakennussarjat. Löytyi totta kai rautatietä, mutta myös kaupunginkeskustaa, laivoja, autoja ja lentokoneita, satoja tai jopa tuhansia palikkoja nielevinä custom-made pakkauksina. Kuulin myöhemmin tällaisten rakennussarjojen olevan erityisesti burnouttiin ajautuneiden pankkiirien ja muiden business-haiden suosiossa. Lepovuosi vierähtää nopeasti ja ajatukset tyhjenevät franginpyörittämiseen liittyvistä asioista kuin itsestään vaikkapa 2000 palikasta koostuvan toisen maailmansodan aikaisen liittoutuneiden pommikonelaivueen Lego-pienoismallien kimpussa ahertaessa.

Kokemus on muistunut viime aikoina mieleeni usein, kun minulla itsellänikin on lähes neljännesvuosisadan tauon jälkeen taas eräänlaisen projektipäällikön ominaisuudessa ollut tilaisuus uppoutua Lego-rakentelun mukaansatempaavaan maailmaan. Etsiessäni valmistajan perusseteistä poikkeavia malleja rakennettavaksi ajattelin, että heavy-duty -aikuisharrastajia varmasti löytyy muualtakin kuin Sveitsistä. Loogisen aloituspisteen tarjosivat tietysti valmistajan omat sivut, joista löytyy tuhansittain harrastajien sinne lähettämiä malleja kuvin ja rakennusohjein varustettuna yksinkertaisista parinkymmenen palikan pikkurakennelmista aina useiden tuhansien palikoiden suuruisiin megalomaanisiin pilvenpiirtäjä- ja avaruusalusmalleihin. Harrastuksen state of the art -asteesta kertoo paljon se, että tarjolla on varta vasten Lego-rakenteluun tehty upea graafisen suunnittelun ohjelma Lego Digital Designer, jonka jokainen halukas voi downloadata omalle koneelleen ilmaiseksi.

Googlettamalla pääsi nopeasti valmistajasta riippumattomien Lego-harrastuspiirien ja kovan luokan rakentelijoiden jäljille. Suurin ja kaunein yhteenliittymä lienee LegoFan-sivusto, jolta löytyy mm. 26 asialle omistautunutta erilaista keskustelufoorumia, artikkeleita, uutisia, Lego-yhtiön työntekijöiden blogeja, kuvia ja tietoja tulevista tapahtumista. Vakavaa rakentelua harrastava ei myöskään voine ohittaa maailmanlaajuista Lego Users Group Networkia. En voi kieltää yllättyneeni, kun huomasin maailmalta löytyvän koko joukon Lego-rakentelulle omistautuneita ja ilmeisesti itsensä myös sillä elättäviä taitelijoita, esimerkiksi Anders Gaasedal, TODELLA suurikokoisiin rekka- ja nosturipienoismalleihin erikoistunut tanskalainen. Hänen kotisivuiltaan löytyy kuvattuna esimerkiksi 1.80 metriä korkea suhteella 1:40 tehty pienoismalli lastaussatamissa käytettävästä Konecranesin 60 tonnin konttinosturista! Kannattaa tsekata myös kuusi vuotta ammatikseen legomalleja rakennelleen Eric Harshbergerin yli 200 työtä käsittävä portfolio, josta löytyy mm. oheinen Conan O'Brienin pää sekä mm. noin neljä metriä korkean Eiffel-tornin ja legoversio Mona Lisasta. Maailman kuuluisin ja arvostetuin legomies lienee Nathan Sawaya, joka on pistänyt mm. Vincent van Goghin Tähtiyön palikoiksi. Kovasti kohua palikkafanaatikkojen piirin ulkopuolellakin muutama vuosi sitten herätti puolalaistaitelija Zbigniew Libera, jonka kaasukammioilla, vartiotorneilla ja luurangonlaihoiksi maalatuilla palikkaukoilla sekä täysin aidonnäköisellä pakkauksella varustettu Lego-keskitysleiri kiersi taidenäyttelyitä ympäri maailmaa.

Kuten nykyään asiaan kuuluu, myös legorakenteluun kohdistuvaa tiedon- ja elämyksenjanoaan pääsee sammuttamaan joukossa aiheelle omistettuja blogeja, mm.

The Unofficial Lego Builder's Blog
ZemiDotNet
Jake's Lego Blog
Steve Witt

Virtuaalinen kadonneen palikan metsästykseni tuotti tuloksesi muutamia lähes käsittämättömiä löydöksiä. Vai mitä itse pidätte tästä USA:n armeijan Harry S. Truman -lentotukialuksen "pienoismallista":

Rakensin pojilleni panssarivaunun (pasifistina hävettää tunnustaa, mutta sanoin sen olevan ihmiset hyvälle tuulelle tekevää rakkauskaasua ampuva hippivaunu), jossa on 360 astetta kääntyvä tykkitorni ja keulalla kaksipiippuinen it-konekivääri. Hyvin käytetyn lomapäivän kunniaksi ajattelin jopa julkaista sen kuvan tässä, mutta tutustuttuani netin legoharrastustarjonnan hedelmiin päätin lopettaa henkselien paukuttelun vähin äänin.

Maailma on muuttunut. Enää ei tarvitse kirkonkylän vakavamielisimmänkään palikoitsijan nyhertää harrastustaan häpeillen yksin nurkassa, vaikka ikääkin olisi kertynyt. Kontaktipintaa löytyy paljon ja laajasti, ja vielä pahemmin hurahtaneita löytyy takuuvarmasti jostain päin palloa. Tämä pätee legoilun ohella mihin tahansa erityisharrastukseen, vaikkapa esimerkiksi nuoruusvuosien kuntopiikkien ja kovien tulosten muistelemisesta käyttövoimansa saavaan, ulkopuolisten silmissä ehkä säälittävältäkin näyttävään mutta harrastajalle itselleen rakkaaseen veteraaniurheiluun. Itse taidan aktiivisen legorakentelun uudelleen aloittamisen sijaan tyytyä nostalgisena seuraamaan sivusta. Siihen voin virittäytyä esimerkiksi tuijottelemalla seuraavia rakennuspiirustuksia, jotka 25 vuotta sitten löytyivät monen muun 1970-lukulaisen tavoin minunkin työpöydältäni: