Poikkean blogini tavanomaisesta (toivottavasti) asiallisesta ja analyyttisyyteen pyrkivästä sävystä siirtymällä yhden postauksen ajaksi häpeämättömän ja uskontunnustuksen kaltaisen fanituksen linjoille.Jo 30 vuotta maailman katu-uskottavinta ja parasta raskasta rockia työstänyt Motörhead julkaisi 29.8. uuden levynsä Kiss of Death. Kuten asiaa vähänkin tuntevat tietävät, nokkamies Lemmy Kilmister ei ole juuri kompromisseja pitkällä urallaan harrastanut eikä tee sitä nytkään. Uusin levy on yhtyeen 23. pitkäsoitto ja pyöritettyäni sitä nyt pari päivää voin todeta, että se on kerrassaan loistava. Jos Ace of Spades kolahtaa, ei tästä voi olla pitämättä, jos taas ei, kannattaa jatkaa suoraan sinne iskelmähyllylle.
Motörheadin äärimmäisen kovaääninen ja tylyllä äijäasenteella mutta silti aina pilke silmäkulmassa vedetty omintakeinen biker-speed metal-rock'n'roll-blues toimii kuin tauti. Lemmyn, Phil Campbellin ja Mikkey Deen trio heittää ilmoille keitoksen, jossa Chuck Berryn ja Slayerin parhaat puolet yhdistyvät niin musiikillisella kuin ideologisellakin tasolla. On vauhtia, on volyymiä, on tarttuvia riffejä, on koukuttavia kertosäkeitä ja on Lemmyn millä tahansa mittarilla tarkasteluna mittavaan elämänkokemukseen pohjaavia nokkelia lyriikoita. Ennen kaikkea on oikeaa asennetta ja ketään kumartelematonta konstailemattomuutta parhaaseen take it or leave it -henkeen. Joku anglosaksinen musiikkiskribentti kiteytti Lemmyn karisman joskus laittamattomalla tavalla: If there ever was a life - Lemmy Kilmister! Tai yrittäkääpä laulaa seuraava pätkä kuulostamatta naurettavalta:
In the name of Rock & Roll, fire in the sky,
Going down, going down,
You can't mess with Dr. Rock,
so don't you even try
Se onnistuu vain Lemmyn kaltaiselta kaikissa liemissä keitetyltä toteemilta. Lemmyllä on myös aina ollut silmää hevimiesten machoiluun kohdistuvalle ironialle, vaikka hänet itsensä on monet kerrat esitetty eräänlaisena naisia röyhkeytensä avulla puoleensa vetävän pahan rentturokkarin arkkityyppinä. Kansainvälinen miestenlehti Maxim valitsi hänet sijalle kahdeksan Living Legends of Sex -listallaan, ja jopa Gloria-lehdessä oli hänestä tänä vuonna juttu juuri tältä näkökulmalta. Hakemallakaan ei löydä hevigenren naissankareiden keskuudesta sellaista itseironiapläjäystä, jonka jouluaattona 61 vuotta täyttävä Lemmy heittää ilmoille romanttisista edesottamuksistaan kertovassa kappaleessa One Night Stand:
One lucky devil that's me, gonna be my brand new rose,
don't you look good I swear honey,
show it wherever you go,
talking, looking & thinking,
keep me happy all day,
love me tender, let me remember
When I get old & grey
Minusta tuntuu, että jo pidemmän aikaa Lemmy on halunnut aloittaa levyt sillä kappaleella, joka asenteen ja yleistunnelman tasolla tulee lähimmäksi vuosina 1979-1981 kiveen hakattua ja klassikkolevyillä Ace of Spades, Overkill ja No Sleep 'til Hammersmith tyylipuhtaimman ilmauksensa saanutta Motörheadin musiikillista ja ideologista peruslähtökohtaa. Näin käy taas jälleen kerran. Kuultuani 15 sekunnin verran levyn aloittavaa Sucker-raitaa tiesin, että levy ehdottomasti oli jokaisen siihen laittamani sentin väärti ja ennen kaikkea sen, että mikään ei ole muuttunut. Tietynasteiseksi välityöksi jääneen vuoden 2002 Hammered-levyn jälkeen Lemmy palasi kultasuoneen Inferno-levyllä (2004), ja nyt ei vain jatketaan vaan pistetään jopa paremmaksi siitä. Ja täytyy ottaa huomioon, että Infernon kappaleista esim. Terminal Show ja All In The Name of Tragedy pyyhkivät jo ihan yksinäänkiin lattiaa kymmenien ja taas kymmenien muiden hevibändien koko tuotannolla. Niin hyvä levy Kiss of Death siis on.
Aiemmista levyistä Kiss of Death profiloituu omaksi kokonaisuudekseen ennen kaikkea siinä, että rock'n'roll - ja rhythm and blues -vaikutteet ovat kuultavissa selkeimmin kuin koskaan ennen. Yhtyeen tuotantoa tuntevat tietävät mistä puhun, kun mainitsen vertailukohdiksi kappaleet Dance (a.k.a. Vampire's Waltz), Limb for Limb, Going to Brazil, Angel City ja Life's a Bitch. One Night Stand ja Christine ovat kuin Johnny B. Goode ja Long Tall Sally kuljettuaan turboahtimen, hiukkaskiihdyttimen ja La Cuisine á la Tiisanojan lävitse. Erikoismaininnan ansaitsee hennon ja viattoman kuuloisena alkava mutta vihaiseksi ukonilmaksi kasvava jyrisevä slovari God Was Never On Your Side, jossa uskontoon tunnetusti hyvin skeptisesti suhtautuva Mr. Kilmister lähettää jylhiä terveisiä kaikkien uskonnon nimissä vaahtoavien suuntaan: Let the sword of reason shine, let us be free of prayer & shrine!
Raskaan rockin ystävälle Lemmy hyvittää nyt moninkertaisesti esimerkiksi sen, mitä Slayerin aiemmin tänä vuonna julkaistusta ihan hyvästä mutta silti ei lähellekään Tom Arayan ja kumppanien aiempia mestariteoksia yltävästä Christ Illusion-albumista jäi hampaankoloon. Motörhead on muistutus elämän arvokkaista ja kestävistä asioista, uskon, toivon ja rakkauden majakka, joka suo meille lämmintä valoaan ja ohjaa meidät oikealle tielle tehdessämme korpivaellustamme tässä synkässä ja ankarassa maailmassa. Kiss of Death on VUODEN LEVY ja sillä hyvä. Mars levykauppaan tytöt ja pojat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti