Viipurin ja Huhtiniemen saldot

Siirrän viimeisimmän Huhtiniemi-kommenttini printtimedian puolelta tähänkin niiden luettavaksi, joilta mahdollisesti meni tuo Helsingin Sanomien kulttuuriosaston Alaviite-osaston kirjoitus (1.12.2006) ohi:

Tutkimustiedon aukot jättävät tilaa huhuille

Ilta-Sanomat uutisoi 25.11., että Viipurin menetykseen päättyneessä taistelussa 20.6.1944 katosi vain 74 sotilasta. Tulos oli saatu käyttämällä puolustusvoimien nettisivuilla jo vuosikausia ollutta sodissa menehtyneiden tiedostoa, joka useasta eri lähteestä koottuna edustaa ajantasaisinta tutkimustietoa.

Sotahistoria kertoo kadonneiden lukemaksi 419. Tiedon mainitsee alan perusteos, vuonna 1957 julkaistu Suomen Sota 1939-1945 –sarjan seitsemäs osa, josta se on sitten kulkeutunut muihin teoksiin, mm. vuoden 2005 Tieto-Finlandian saaneeseen Jatkosodan Pikkujättiläiseen.

Suomen Sota –sarjan lähteenä oli käytetty väliaikaista tappiokatsausta, jota tehtäessä kadonneita oli ollutkin mainittu määrä. Se, että suurin osa kadonneista palasi yksikköönsä myöhemmin, jäi dokumentoimatta. Vertailua myöhempiin vahvuusilmoituksiin ei tehty, ja näin lukemasta 419 tuli virallista sotahistoriaa.

Lappeenrannassa kiertäneet huhut Huhtiniemessä teloitetuista ja sinne haudatuista karkureista eivät alun perin kytkeytyneet Viipurin taisteluun lainkaan. Vasta 1990-luvulla alettiin pohtia, voisivatko Huhtiniemen väitetyt vainajat olla kadonneiksi merkittyjä 20. Prikaatin sotilaita.

Julkisuuteen Viipuri-Huhtiniemi-kytkentä nousi kesäkuussa 1995 Jukka Rislakin ja Sune Sahlstedtin Helsingin Sanomissa julkaistun jutun ansiosta. Vuonna 1999 kirjailija Paavo Haavikko rakensi kirjassaan Päämaja – Suomen hovi synkän salaliittoteorian sadoista, ehkä jopa 1300 teloitetusta ja kaikki todisteet hävittäneestä salausoperaatiosta.

Lappeenrannan huhut lienevät syntyneet todellisuudessa tapahtuneiden 46 karkurin teloitusten pohjalta. Kun teloituksia nähneet tai niistä kuulleet ryhtyivät vuosikymmenien päästä asiaa muistelemaan, saattoi muisti tehdä tepposet. Vankikuljetuksista saattoi tulla teloituskyytejä, niskureista karkureita, venäläisten ruumiista suomalaisia ja muutamasta kymmenen, ehkä satakin. Omat kokemukset sekoittuivat myöhemmin kuultuun tai ajateltuun. Asian julkisuus lisäsi houkutusta dramatisoida, ja aina löytyi myös niitä, jotka halusivat uskoa.

Aiheesta kirjan kirjoittaneet Antti O. Arponen ja Martti Meuronen ovat ihmetelleet, miksi asiasta tietävät henkilöt eivät ole pyrkineet kumoamaan huhuja salaisista teloituksista. Huhujen ja silminnäkijäkertomusten runsaus viittasi siihen, että asiassa oli pakko olla jotain perää. Luitakin on löytynyt lähes aina kun on kaivettu.

Aina ilmaantunut myös niitä, jotka ovat kiirehtineet kiistämään, että löydöt voisivat olla kesältä 1944. Tämä on saanut epäilijät vain vahvistumaan uskossaan; jotain yritetään tietoisesti salata. Palapelin puuttuvan palan muodostivat 20. Prikaatin 419 kadonnutta.

Huhut versovat historiallisen tiedon aukkokohdissa. Mitä dramaattisempia tapahtumat, sitä voimakkaampia huhut. Lähteetkään eivät riitä oikaisemaan virhekäsityksiä, jos niihin halutaan uskoa. Vieläkin väitetään esimerkiksi elintärkeiden panssarinyrkkien ja lento-osasto Kuhlmeyn tulleen Suomen rintamalle presidentti Rytin 26.6.1944 Saksalle antaman lupauksen ansiosta, vaikka panssarinyrkit olivat maassa jo huhtikuussa ja Kuhlmeykin 10 päivää aikaisemmin.

Lähdevirheiden kulkeutuminen tutkimukseen ja yleisesti hyväksytyiksi ei ole tavatonta. Esimerkiksi pitkään vallinneen käsityksen mukaan Dresdenin pommituksessa helmikuussa 1945 kuoli jopa 200.000 saksalaista. Tutkimus kyseenalaisti Saksan propagandaministeriöstä lähtöisin olleen luvun vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja osoitti todelliseksi määräksi n. 25.000. Samankaltaista polkuriippuvuutta on meillä havaittavissa mm. sotasyyllisyysoikeudenkäynnin puolustuspuheiden vaikutuksessa tutkimukseen.

Mikä on Huhtiniemi-keskustelun saldo? Viipurin kadonneiden määrä on kutistunut eikä kesän 1944 ruumiita tai todisteita salaisesta pikaoikeudesta ole löydetty. Kaivauksia on tehty yhdestä paikasta, mutta maatutka osoitti muitakin mahdollisia hautapaikkoja. 20. Prikaatin pienempikin kadonneiden määrä on poikkeuksellinen. Koko jatkosodassa yhtä kaatunutta kohden oli 0.14 kadonnutta, Viipurissa lähes neljä.

Uusiakin kysymyksiä on herännyt. Miksei 20. Prikaatin kadonneiden määrä oikaistu? Pyrittiinkö näin vaimentamaan epäilyksiä siitä, ettei kaupungista taisteltu tosissaan? Löytyykö sotahistoriastamme enemmänkin vastaavia virheitä?