Rosalie, Lemmy ja Thin Lizzy

Noustaan vähäksi aikaa taas niin historiantutkimuksen kuin toisen maailmansodankin juoksuhaudoista ja mietitään musiikkia. Minulla oli joulukuun alussa ilo ja kunnia päästä paikan päällä todistamaan aidon ja rehellisen rock'n'rollin viimeisiin toteemeihin lukeutuvan Motörheadin kolmea live-esiintymistä Magdeburgissa, Leipzigissa ja Berliinissä. Lähes faustisella tavalla elinvoimansa ja rockuskottavuutensa säilyttänyt nokkamies Lemmy Kilmister ei tälläkään kertaa tuottanut pettymystä, vaikka jouluaattona tulee täyteen 61 vuotta.

Suomessa Motörhead kävi viimeksi kesällä Oulun Qstockissa, ja sen jälkeen on ilmestynyt uusi levykin, mainio Kiss Of Death. Setlist Saksan keikoilta kertoo, että klassisten raitojen runsaudenpulasta huolimatta Lemmy huomioi ilahduttavalla tavalla myös tuoreempaa tuotantoa:

1. Dr. Rock
2. Stay Clean
3. Be My Baby
4. Killers
5. Metropolis
6. Over The Top
7. One Night Stand
8. I Got Mine
9. In The Name Of Tragedy
10. Sword Of Glory
11. Snaggletooth
12. Rosalie
13. Sacrifice
14. Just Cos You Got The Power
15. Going To Brazil
16. Killed By Death
17. Iron Fist
18. Whorehouse Blues
19. Ace Of Spades
20. Overkill

Itselleni suurin yllätys oli numerolla 12 tiskiin paukahtanut Rosalie, jota en totta puhuen meinannut edes tunnistaa. Motörheadille harvinaisella tavalla kyseessä nimittäin on cover, versio kitaravetoisen hard rockin pioneereihin lukeutuneen irlantilaisen Thin Lizzyn vuonna 1975 tunnetuksi tekemästä (levyllä Fighting) ja alunperin amerikkalaisen Bob Segerin säveltämästä ja levyttämästä (levyllä Back in '72 vuodelta 1973) kappaleesta. Motörheadin konserteissa ei ole sitten vuoden 1983 Another Perfect Day -kiertueen totuttu paljon covereita kuulemaan, ja tuolloinkin mukaan kelpuutettiin ainoastaan Willie Dixonin standardiblues Hoochie Coochie Man. Sex Pistolsin God Save The Queeniä bändi toki on ehtinyt veivata kymmenillä keikoilla 2000-luvuillakin, mutta se on vähän eri asia, koska biisi löytyy myös levytettynä vuonna 2000 julkaistulta We Are Motörhead -kiekolta.

Rosalie joka tapauksessa toimi mallikkaasti Motörheadin turboahdettunakin versiona. Valinnassa voi nähdä myös Lemmylle ominaista kierohkoa ironiaa, soittihan biisin levyttäneessä Thin Lizzyn kokoonpanossa myös skottikepittäjä Brian "Robbo" Robertson, joka vuonna 1982 klassisen Kilmister-Clarke-Taylor -lineupin hajottua liittyi Motörheadiin. Kitaransoittoon vasta kahdeksan vuoden sellon- ja pianonsoiton jälkeen siirtynyt Robbo oli (ja on yhä, kävi Suomessakin hiljattain) taiturimainen ja ennen kaikkea melodinen kitaristi, jonka liitto huomattavasti suoraviivaisempaan lähestymistapaan panostaneiden Lemmyn ja rumpali Philthy "Animal" Taylorin kanssa ei missään vaiheessa saavuttanut harmonista tilaa. Kun Robbo vielä kieltäytyi soittamasta keikoilla Ace of Spadesia ja Overkilliä, jäi Robbon visiitti Motörheadissa yhden levyn, vuonna 1983 julkaistun Another Perfect Dayn, mittaiseksi. Mainittu levy on mielestäni yhä yksi erikoisimmista keitoksista klassisen hevimusiikin historiassa, mutta se toimii. Levyn aloittavan Back At The Funny Farmin alussa kuullaan Robertsonin soolonomaista melodista luritusta muutaman sekunnin ajan, kunnes Lemmy huutaa "Fuck notes!" ja alkaa hakata diskanttisella säröllä varustetusta bassostaan konekivääritempolla yhtä säveltä Robertsonin päälle.

Motörhead ja Thin Lizzy keikkailivatkin yhdessä joskus 1980-luvun alkupuolella. Lemmy ja TL:n laulajabasisti Phil Lynott olivat hyviä ystäviä keskenään, kunnes viimeksi mainittu tammikuussa 1986 kuoli heroiinin yliannostuksen jälkimaininkeihin 36-vuotiaana. Lynott-vainaa nauttii nykyisin Irlannissa jonkinasteisesta kansallissankarin statuksesta. Dublinin Graton Streetiltä löytyy hänen patsaansa ja onpa mies saanut kuvansa postimerkkiinkin. Mainstreamin kannalta Lynottin ja hänen bändinsä tunnetuin kontribuutio lienee vanhaan irlantilaiseen kansanlauluun pohjautuva Whiskey In The Jar, josta Metallica levytti vuonna 1998 suurta kaupallista menestystä ja Grammy-palkinnon saaneen version. Meilläkin kappaletta on laulellut Bablo nimellä Kauas vuorten taa, joka kyllä on melko karmeaa kuultavaa.

Vähemmän tunnettu asia on se, että Motörheadilta ja Thin Lizzyltä löytyy Robertsonin lisäksi toinen yhteinen jäsen, nimittäin rumpali Tommy Aldridge, todellinen hevirumpalien palkkasoturi, joka soittaa sekä MH:n ainakin minun mielestäni kirkkaasti huonoimmaksi (toivottavasti) jääneellä March Or Die -levyllä että Thin Lizzyn vuoden 2000 livealbumilla One Night Only. Motörheadissa Aldridge ei ollut varsinainen jäsen, vaan paikkasi jostain syystä soittotaitonsa kesken levytyssessioiden hukannutta ja siitä syystä bändistä lopullisesti kenkää saanutta Philthy "Animal" Tayloria. Thin Lizzyn Lynottin kuoleman jälkeiset levytykset taas eivät nyt ihan mene sinne rip off -osastolle, mutta ei paljon puutukaan.

Thin Lizzy lienee yksi vaikutusvaltaisimmista yhtyeistä hard rockin ja perinteisemmän heavy metallin historiassa, vaikka se ei vastaavaa arvostusta ja varsinkaan tunnettavuutta nautikaan. Se lanseerasi kahden lead-kitaran harmoniaan perustuvan äänimaisemansa samaan aikaan kun saman Atlantin toisella puolella tekivät southern rock -ikonit Lynyrd Skynyrd ja Allman Brothers Band, ja sai Euroopassa lukemattoman määrän seuraajia, tunnetuimpina NWOBHM:n kärjessä ratsastanut Iron Maiden. Jäsenistönsä kautta sillä on suora linkki valtavaan määrään hard rockin ja traditionaalisen metallin kärkiesiintyjiä. Gary Moore (jota on versioinut mm. Nightwish) teki komean soolouran Thin Lizzyn jälkeen, John Sykes taas on kepittänyt myös Whitesnaken ja Tygers of Pan Tangin riveissä, Snowy White soitti Thin Lizzyn jälkeen mm. Pink Floydin, Roger Watersin ja Peter Greenin (Fleetwood Mac) kanssa. Thin Lizzyä taas ovat covereina levyttäneet niin Bon Jovi, Cardigans, Anthrax, Smashing Pumpkins, Six Feet Under, Hanoi Rocks kuin De La Soulkin.

Yhden tyylikkäimmistä viime vuosien tribuuttilevyistä Suomessa on tehnyt turkulainen poppoo nimeltä Cold Sweat. Levyn nimi oli Dedicated To Thin Lizzy, eli kyseessä oli TL:n tribuuttilevy. Levyllä taitaa vierailla peräti yhdeksän eri laulajaa, tasoltaan vähän vaihdellen, mutta levyn varsinaisen helmen tarjoaa sen virtuoosimainen tuplakitarointi. Cold Sweat on keikkaillut valitettavan säästeliäästi ja se on siksi jäänyt näkemättä. Kuulemani mukaan Brittein saarilla vaikuttaa toistakymmentä kokopäiväelantonsa Thin Lizzy -covereita soittamalla ansaitsevaa bändiä, ja mielellään soisi tänne meillekin yhden mahtuvan. Tämän toteutumista odotellessa voi valmistautua vaikkapa bändin nykyversion keikkaan Helsingissä Deep Purplen lämppärinä 23.5.2007.