Hyvinvointivaltion käänteisvaikutukset?

Aina silloin tällöin akateeminen tutkimus onnistuu tuloksillaan ja tulkinnoillaan sohaisemaan ampiaispesiä oikein kunnolla. Tänään tapahtui juuri näin, kun Hesari uutisoi Kuopion yliopiston tutkimusryhmän tuloksia terveydenhuollon resurssien kohdentamisesta ja henkilöstöjohtamisesta. Tutkimusryhmän johtaja professori Juha Kinnunen esitti haastattelussa todellista murskakritiikkiä kansallista terveydenhuoltojärjestelmäämme kohtaan. Ryhmän tutkimustulokset vaikuttavat kyseenalaistavan kaiken sen, mitä olemme viimeisen vuosikymmenen aikana saaneet kuulla terveydenhuollon resurssipulasta.

Kinnusen lista oli sellainen, että herneiden meno nenään eri tahoilla on väistämätöntä: sairaalapaikkoja on 5.000 liikaa, terveyskeskuksissa on työvoimaa kaksin- tai kolminkertaisesti yli tarpeen, leikkauksista 30-40 prosenttia on turhia, laitoshoitoon joutuminen tuhoaa vanhusten toimintakyvyn peruuttamattomasti, röntgenkuvia otetaan liikaa ja keskussairaaloiden laboratorioissa on kolminkertainen henkilöstön ylikapasiteetti. Myös suomalaiset terveyskeskuslääkärit osoittautuivat kansainvälisessä vertailussa tehottomiksi: kun meillä hoidetaan 1-1.5 potilasta tunnissa, ertailumaissa (ilmeisesti muut pohjoismaat) samassa ajassa vastaanoton läpäisee 4-8 potilasta.

Tutkimustulokset perustuvat suomalaisen terveydenhuollon tarkasteluun henkilöstöjohtamisen näkökulmasta, mitään lääketieteellisiä kannanottoja ne eivät siis ole. En tiedä, kuinka kansallisten hoitokulttuurien erot on tutkimuksessa otettu huomioon, ja onko esimerkiksi tavoitteenasettelu annetun hoidon laadun suhteen jotenkin tyystin erilaista eri maissa. Niin tai näin, väitteet ovat vallitsevan keskusteluilmapiirin ja päivästä toiseen toistettujen perusväittämien suhteen niin raflaavia, että keskustelua luulisi nyt syntyvän. Jotenkin nämä suuret erot Suomen ja muiden maiden välillä on pystyttävä selittämään. Voiko todella olla niin, että suomalainen hyvinvointivaltio on vuosikymmenten saatossa päässyt kasvamaan näin pahasti vinoon?

Kuvaus Suomen Akatemian rahoittaman terveydenhuoltotutkimuksen metodisesta pohjasta ei kyllä ole kaikkein luottamusherättävin. Sen mukaan projektin tarkoituksena on kehittää terveydenhuollon henkilöstöjohtamiseen "uusia menetelmiä ja malleja sekä etsiä uusia luovia henkilöstöratkaisuja". Teoreettisena lähtökohtana kuuluu olevan "moderni henkilöstövoimavarojen johtaminen (HRM)", jonka Wikipedia-kuvaus on aikamoinen pläjäys liikkeenjohdollis-teoreettista, joku voisi sanoa kvasitieteellistäkin, businessjargonia. Julkisen hallinnon puolelle sovellettuna näistä aika usein löytyy erilaisia menojen pienentämiseen tähtääviä ketunhäntiä kainaloista. Kuopion HumanRe-projektin kuvaus on tässäkin suhteessa paljon puhuva. Yhtenä tutkimustavoitteena on selvittää, "miten suuri vaikutus oikeudenmukaisuudella ja joustavuudella on henkilöstön tehokkaan käytön edellytyksenä".

Hoitajien palkkojen nostamisesta on keskusteltu aina eduskuntavaalikampanjan ajoilta saakka. Väitteet ylikapasiteetista ovat mielenkiintoinen avaus tämänkin keskustelun kannalta. Ei ihme, että jo tämän päivän kuluessa ovat sekä Tehy että lähi- ja perushoitajien liitto Super ehtineet kovaan sävyyn kritisoida tutkimuksen väitteitä. Kinnunen osasi näitä reaktioita haastattelussaan jo ennakoida todetessaan ammatttijärjestöjen olevan omalta osaltaan tehokkaana muutosten jarruna.

Vaikea mennä sanomaan, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Siitä kaiketi vallitsee jonkinlainen yhteisymmärrys, etteivät asiat julkisessa terveydenhuollossa ole kaikilta osiltaan kunnossa. Se, että julkisesti esittää tämän olevan seurausta pikemminkin järjestelmän tehottomuudesta ja ylikapasiteetista kuin resurssipulasta, vaatii melkoista rohkeutta. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten nyt kritisoidut tahot vastaavat väitteisiin. Se on varmaa, että lenkillä kannattaa käydä jatkossakin.

Kivineliöiden kertomaa

Kävin muutama päivä sitten katsomassa uusinta suomalaista sotamuistomerkkiä, Mannerheimin syntymäseudulle Askaisiin kirkkoa vastapäätä kohonnutta Ritaripuistoa. Puiston tarkoituksena on kunnioittaa 191 Mannerheim-ristin ritaria ja heidän kauttaan kaikkia suomalaisia sotaveteraaneja sekä laajemminkin sodan kokenutta sukupolvea. Puisto koostuu suoriin riveihin asetelluista 191 graniittineliöstä, joihin kuhunkin on kirjattu Mannerheim-ristin ritarin sotilasarvo, nimi ja ristin järjestysnumero. Puiston keskellä sijaitsee isompi kunniakivi, johon on hakattu halkaisijaltaan parimetrinen Mannerheim-risti.

Askaisten kunnanjohtaja Pekka Määttänen totesi avajaisissa, ettei samanlaista muistomerkkiä ole missään muualla. Muistomerkin ulkonäöllisen perusratkaisun suhteen tämä ei kuitenkaan pidä aivan paikkaansa. Puistosta, kivineliöistä ja niiden sijoittelusta tulee nimittäin välittömästi ja etsimättä mieleen keväällä 2005 käyttöön vihitty Berliinin Holokaust-muistomerkki. En tiedä, onko samankaltaisuus ollut Ritaripuiston suunnittelijoiden tiedossa, mutta vaikaa on kuvitella, että valtavasti julkisuutta saanut juutalaismuistomerkki olisi ollut heille täysin tuntematon. Ainakin rakennustöitä valvonut Museovirasto on yhtäläisyydestä tiennyt.

Berliinin muistomerkin toisen suunnittelijan Peter Eisenmannin mukaan Berliinin kivineliöiden tarkoituksena on tuottaa levoton, hämmentävä ja häiritseväkin kokemus. 2711 kivineliön kokonaisuus symboloi näennäisesti tiukassa järjestyksessä olevaa systeemiä, joka kuitenkin on menettänyt kaiken kosketuksensa ihmisjärkeen. Ritaripuiston suunnitelleen, hautausmaarakentamisen asiantuntija arkkitehti Bey Hengin ajatuksia Askaisten muistimerkon symboliikasta en ole kuullut, mutta otan vapauden tulkita sitä itse. Suorat rivit symboloivat sotilaallista järjestystä ja kansallista yksimielisyyttä ulkoisen uhan edessä, kivien identtisyys puolestaan sitä, että kaikkein ritarien uhraukset olivat samanarvoisia sotilasarvoon katsomatta. Keskellä seisovan suuren kivipaaden voisi kuvitella edustavan Mannerheimia armeijan kunnioitettuna ylipäällikkönä. Hyvin erilaisia arvoja siis.

Viime kädessä katsojan historiallinen kokemus tietysti määrittää tulkinnan. Sotamuistomerkkinä Ritaripuisto on varsin suomalainen ja nivoutuu saumattomasti täkäläiseen sodan julkiseen muistelukulttuuriin. Holokaustin muistamiseen liittyy kuitenkin nykyisin niin paljon tunnelatauksia, etten ihmettelisi, mikäli Askaisten ja Berliinin kivineliöiden samankaltaisuus kirvoittaisi paheksuvia kommentteja esim. kansainvälisten juutalaisjärjestöjen taholta, Suomen vuosina 1941-1944 käymän taistelun suurpoliittiset kytkennät kun nyt ovat mitä ovat.

Samanlaisuutta tai sen puuttumista voi itse kukin miettiä vaikka tutkimalla alla olevia kuvia.

Marski, Urkki ja hymyilevät lampaat

Edellisen kirjoituksen kommenteissa heräteltiin klassista mutta aika lailla kuolleeksi vaiettua perspektiiviä Suomen toisen maailmansodan historiaan: olisiko 1920- ja 1930-lukujen ulkopolitiikkaa voitu hoitaa niin, että Neuvostoliitto olisi luottanut Suomen puolueettomuuden aitouteen eikä olisi hyökännyt marraskuussa 1939. Jossittelin itse tällä skenaariolla Entäs Jos -kirjan ykkösosassa, ja taisin todeta jotakuinkuin siihen suuntaan, että suomalaiset saavat kyllä ottaa Kremlin epäluuloista osan omaankin piikkiinsä, mutta se, että ajattelisi Suomen säästyneen suursodasta Ruotsin tavoin, vaatii kyllä melkoista uskoa. Ruotsin puolueettomuudessa kun tärkeä tekijä oli se, että itäpuolella oli sen ja NL:n välissä puskurivaltiona Suomi. Asiaa on mielenkiintoista pohtia, varsinkin kun väittäisin tapahtumien osoittaneen, että Stalinin tavoitteet ja politiikkalinjaukset Suomen suunnalla kuitenkin erosivat selkeästi siitä, mitä ne olivat Baltiassa ja itäisessä keski-Euroopassa.

Kekkos-elämäkerturi Juhani Suomi teki aikoinaan väitöskirjansa Talvisodan tausta juuri näistä kysymyksistä, ja totesi siinä, että Suomi kantaa oman vastuunsa 1930-luvun molemminpuolisesta epäluulosta ja kyräilystä Helsingin ja Moskovan välillä. Näkemys on hyvin kekkoslainen. UKK itse totesi jatkosodan synnystä Suomi-Neuvostoliitto- seuran 30-vuotisjuhlissa 1974 näin:

Tapahtumien kulku lähti liikkeelle ensisijaisesti suomalaisten tietoisista päätöksistä. Käsittääkseni Suomen sotilasjohdon ja Rytin hallituksen päätös hakeutua yhteistyöhön Hitlerin Saksan kanssa voidaan nähdä johdonmukaisena seurauksena itsenäisyytemme ensimmäisten vuosikymmenten ulkopoliittisista pyrkimyksistä.

Sitaatti on mielenkiintoinen ja ansaitsee osakseen kunnon analyyttisen pohdinnan. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisessä ilmapiirissä tällaiset kommentit on yleensä pistetty Kekkosen ryssännuoleskelun ja 1970-luvun yleisen vasemmistolaisen ilmapiiriin piikkiin, mutta mielestäni se on turhaa vähättelyä. Kun lukee kommentin tarkoin, huomaa, että se ei varsinaisesti sisällä mitään moraalista kannanottoa. Kekkonen ei totea mitään siitä, mihin nämä johdonmukaiset ulkopoliittiset pyrkimyksen viime kädessä tähtäsivät. Lausunto on tulkittu niin, että UKK tarkoitti Suomen 1920- ja 1930-lukujen politiikan tähdänneen nimenomaan liittoon Saksan kanssa. Mutta entäpä jos Urkki ajatteli vielä pidemmälle ja näki Saksa-suhteen vain välineenä johonkin? Tällöin hänen tulkintansa Rytin ja kumppanien toiminnasta jatkosodan alla lähestyisi samanlaista pienvaltiomachiavellismia kuin mitä hän itse toteutti suhteessa Neuvostoliittoon.

On mielenkiintoista muutenkin verrata Kekkosen poliittista toimintaa ja ajattelua vaikkapa Mannerheimiin. Siinä missä ensin mainittu on esitetty umpikierona politiikan pelurina ja säälimättömänä taustapiruna, on marsalkan suoraselkäisyyttä ja vahvoja periaatteita korostettu uupumukseen saakka. Mielestäni näiden kahden herran käytännön politiikassa ei välttämättä kuitenkaan ollut kovinkaan suurta eroa. Kummallakin oli selkeä käsityksenä siitä, mitä kansakunnan etu kussakin tilanteessa piti sisällään, eikä mikään periaate ollut niin tärkeä, ettei siitä olisi voitu luopua, mikäli tämä käsitetty kansallinen etu oli vaarassa. Mielenkiintoisella tavalla molempien tapauksessa kansallinen etu tuli hyvin lähelle tai jopa yhtyi henkilökohtaisen edun kanssa. Kummatkin tekivät itsestään kansakunnalle korvaamattoman, Mannerheim talvi- ja jatkosotien aikaisena kansakunnan yhdistävänä ikonina, Kekkonen 1960- ja 1970-lukujen idänsuhteiden takuumiehenä.

Pari viikkoa sitten Timo J. Tuikka väitteli Jyväskylän yliopistossa tohtoriksi äärimmäisen mielenkiintoisella väitöskirjalla "Kekkosen konstit – Urho Kekkosen historia- ja politiikkakäsitykset teoriasta käytäntöön 1933–1981". Tuikan mukaan "Kekkosen poliittisessa ajattelussa oli johdonmukaisinta se, että poliittisen tarpeen vaatiessa hän pystyi muokkaamaan näkemyksiään eli poliittista sijaintiaan". Toisin sanoen johdonmukaisinta oli tarveharkintainen periaatteettomuus ja poliittinen kameleonttius. Sama ajatus pätee täysin myös Mannerheimiin. Vasta Mannerheim-myytti ja sen valkorystyiset vaalijat ovat tehneet hänestä sen monoliittisen patsashahmon, jonka koko toiminta selittyy hänen jalojen ja positiivisessa mielessä aatelisten periaatteidensa nojalla.

On mielenkiinoista, että kun suomalaisuuteen kansallisten stereotypioiden tasolla liitetään suoraselkäisyyden, rehellisyyden ja luotettavuuden kaltaisia epiteettejä, edustavat suomalaisen valtioviisauden mestarikategorian miehet jotain aivan muuta. Suomen kriisiaikojen poliittisen historian voisi aivan hyvin kirjoittaa myös kieroilun, säännöstellyn ja muunnellun totuuden, petosten ja jatkuvien takinkääntämisten ilotulituksena. Luvattiin yhtä, tehtiin toista, ja jälkeen päin seliteltiin parhain päin. Rytin sihteerinä vuosina 1940-1943 toiminut myöhempi poliittisen historian professori L.A. Puntila kertoi Mannerheimista, että mitä pulmallisemmista ja tulenaremmista päätöksistä oli kyse, sitä useampia versioita marsalkka omasta ajattelustaan ja toiminnastaan lähipiirille kertoi. Kun näitä erilaisia versioita usein oli viisikin, saattoi Mannerheim myöhemmin olla varma, että ainakin yksi niistä osoittautuisi sellaiseksi, että siihen pystyi myöhemmin vetoamaan. "Minä tiesin jo silloin...", "sanoinhan minä jo joulukuussa 1940...", "olin alusta saakka johdonmukaisesti sillä kannalla, että..." jne. Muut tarinat saattoi sitten kuitata asianomaisten muistivirheiksi, mikäli näillä ylipäätään olisi löytynyt rohkeutta lähteä kyseenalaistamaan marsalkan kertomuksia.

Eikä tässä mitään, niinhän se on tappelussakin, että mitä vähemmän voimaa ja kokoa sinulta löytyy, sitä enemmän on turvauduttava viukkauteen ja likaisiin konsteihin. Pienellä valtiolla ei ole varaa jeesusteluun. Paasikivi joskus sanoi sotavuosien ulkopolitiikasta, että se kyllä oli tyhmää, mutta ei moraalitonta. Mielestäni asia on juuri päinvastoin: Suomen ulkopolitiikka kyllä saattoi olla moraalitonta, mutta ei tyhmää. Se on turhauttavaa, että sotien jälkeen vallitsevaksi on tullut tarve esittää Suomen linjauksista mahdollisimman siloiteltu, hyveellinen ja kirkasotsainen kuva parhaaseen "puhtain asein puhtaan asian puolesta" -tyyliin. Tarina sielunsa ja tarvittaessa kaverinsakin kansakunnan puolesta pirulle myyneistä joustavaselkäisistä maan isistä olisi maantieteen ja kansainvälisen politiikan voimasuhteet huomioiden sekä paljon uskottavampi että mielenkiintoisempi.

Sekä Mannerheimin että Kekkosen johdonmukaisessa periaatteettomuudessa on jotain syvästi puhuttelevaa, ja on hyvä, että Tuikan kaltaiset nuoremmat tutkijat ovat ryhtyneet paneutumaan aiheeseen muiltakin kuin perisuomalaiselta juupas-eipäs -inttämisnäkökulmalta. Maailman ja Suomen muuttumista ko. herrojen ajoista voi pohtia vaikkapa sen analyysin pohjalta, minkä eilen potkut saanut talk-show-isäntä Ruben Stiller katkeroituneena Ilta-Sanomien haastattelussa heitti:

Neuvostoliiton aikoina harjoitettu itsesensuuri muistuttaa tätä nykyistä, kun "positiivinen ajattelu" kieltää kaiken kritiikin johtajia ja heidän päätöksiään kohtaan. Suomalaisen työelämän ihanne on hymyilevä lammas".

Mannerheim ja Kekkonen saattoivat olla monia asioita, mutta hymyileviä lampaita he eivät olleet. Räikeimmilläänkin opportunismi tähtäsi aina johonkin suurempaan päämäärään, olkoonkin, että tämä päämäärä oli pitkälti heidän itsensä määrittelemä. Siitä, osuivatko heidän henkilökohtaiset määritelmänsä kansakunnan edusta oikeaan vai eivät, voidaan klassiseen Suomi-Rautkallio-tyyliin vääntää kättä maailman tappiin saakka. Se sitä vastoin on selvää, että jos heidän olisi tarvinnut ammentaa poliittiset oppinsa rehellisyydestä, suoraselkäisyydestä ja periaatteiden kunnioittamisesta, olisivat ulkoiset ja sisäiset paineet pitäneet nopeasti huolen siitä, että pää olisi tullut vetävän käteen. Luova kierous ja maksimaalinen älyllinen joustavuus sen sijaan tarjosivat sellaisen poliittisen työkalupakin, ettei pissa maailman tuulissa aina ja välttämättä osunut ensimmäiseksi omille kengille.

Lisää jaaritusta

Laitetaan tässä nyt vielä viime viikolla Jyväskylässä esittämiäni pohdintoja kansallisen historiankirjoituksen tiukasta otteesta, tulevaisuudesta ja tutkijoiden (mahdollisesta) roolista siinä. Kommentteja saa ja kannattaa heittää, otan ne sitäkin mieluummin vastaan, kun kirjoittelen parhaillaan laajempaa katsausta toisen maailmansodan muistamisesta ja tutkimisesta inhimillisen toiminnan foorumina.


Paper presented in Second Jyväskylä Symposium on Political Thought and Conceptual History “Politics of the Past”, 8.-9. June 2007


NATIONAL HISTORIOGRAPHY AND PUBLIC USE OF HISTORY

“It is historian’s duty to bend the facts”

As at least some in the audience are aware of that I come from the background of Second World War history. My 2004 dissertation dealt with the relationship between Finland and Hitler’s Germany during the so-called Continuation War from 1941 to 1944. As you know Finland fell victim to the Soviet aggression in November 1939 and after a brave but bitter fight had to conclude a peace on terms that were back then deemed to be very harsh. After having unsuccessfully sought for political support from Great Britain and Sweden Finnish leadership crossed the Rubicon and joined sides with Hitler when the opportunity presented itself in 1940 and 1941. In general Finnish conceptions of history it has been stressed that the country had no other alternative, and that the cooperation with the Germans didn’t amount to a genuine alliance, only to a so-called co-belligerence or comradeship-in-arms (Waffenbrüderschaft in German). The main point in my doctoral dissertation was to say that Finland had been a de facto ally of Germany all the way from the start. The common war effort against Soviet Union were negotiated and agreed upon already well before the start of operation Barbarossa. The fighting capacity of Finnish army had been recovered with German war material, and there were 200.000 German troops on Finnish soil already before the start of hostilities on 25 June 1944 and some Finnish units had been given to German command. Throughout the war Finland’s food supplies were dependent on German deliveries, and Germans on their part received from Finland many raw materials that were vital in arms production. Maybe the most important strategic support of Germany to Finland was that it stationed its Army Group North in the Baltic Area and withdraw it only after Finland had executed a complete volte-face and concluded a separate peace with Moscow in September 1944.

Although I got the highest academic degree from my work I was subjected to strong criticism from certain sectors of general public and also parts of the research community. The life span of my book was delightfully and surprisingly extended by the acts from highest spheres possible. In March 2005 President Tarja Halonen said in a speech given for the French Foreign Policy institute in Paris that in second world war Finland fought a separate war and had no debts of gratitude to anybody. She reminded the audience about the Russian offensive against Finland in 1939 and then jumped right on to the great defensive victories of Finnish army during the summer 1944, without saying a word about the alliance with Hitler’s Germany or the fact that for the better part of three years Finland occupied large territories in western Soviet Union that had never belonged to it. Russian Foreign Ministry reacted to President’s speech by commenting that these kinds of utterances run the risk of distorting the historical truth. Moreover Ministry said that we should not try to rewrite the history books and avoid our own share of responsibility by silencing about Finnish-German military cooperation. Comments like these from official Russia made all hell break loose in Finland. What followed was a huge public discussion, which surely at least Mr. Doctor Erkki Tuomioja, who will be speaking here tomorrow, remembers well, for he was serving as the foreign minister at the time and had to answer a bunch of difficult questions. With the elegance of a merited historian he stated that it would be better to leave history to historians and not to make it an intellectual battleground between the states.

Meanwhile I had the pleasure of giving dozens of interviews on this or that angle of the Second World War to television, radio, newspapers and periodicals. At one time I already started to feel like whenever something was on that had even the remotest link to Second World War or Hitler’s Germany, the media people would call me. Don’t get me wrong though, I really enjoyed it and keep doing so. At the same time I was touring around the country giving my take on Finnish involvement in the war in some 150 presentations and lectures to different audiences stretching from university students to associations of war veterans. The basic thrust in both the public criticism and the sometimes surprisingly angry comments I got from the members of my lecture audiences was the same: I was accused of being unsympathetic to Finnish leadership, who at the time were basically just cleaning up the mess cooked up by aggressive great powers, most importantly of course, being in Finland, Soviet Union. Instead of trying to shed a critical light on the effects of leaders’ decisions I should have given them credit of always managing to choose the least bad alternative among the hideous choices that were on offer. I was also accused of exercising hindsight, although it still remains a mystery to me how a historian could not do that and still be competent. Interestingly I was also told that I was not entitled to deal with such a precarious matter because I didn’t have my own experience of either the war or fundamental aggressiveness of Soviet Union. In the less intelligent end of the commentary line I was blamed for being an unpatriotic fifth columnist, commie-lover or myself a commie, ungrateful for the sacrifices that the war generation made for me, even, excuse my language, an escapist faggot who was hiding from the reality in his university research chamber, and so on.

It was during the course of these three years that I really got to understand what professor Arvi Korhonen, an icon of Finnish historiography, meant when he said that if the truth and national interest collide, it is historian’s duty to bend the facts. For Korhonen and his generation the national mission was at the very core of historical research. Historians had the holy obligation to step in to help and defend their nation whenever this was needed. Consequently they saw national history, in their case Finnish history, as a realm reserved exclusively for native and devoted members of that same national community. Foreign historians trying to write more critically about Finland’s coalition with Germany, like professors Charles Leonard Lundin, Hans-Peter Krosby and Anthony Upton, were facing a more or less united front of Finnish scholars rejecting their arguments. From the point of view Finnish historians they were outsiders trying to meddle with something they couldn’t possibly understand. Because my own experiences were so similar I really began to get interested about the power of these sanctified versions of national past and the role of scholars in constructing them. At first I had thought that this was something of a Finnish peculiarity, but soon I became to realize that this in no way was the case. This kind of official or semi-official national history is an inextricable component in all nationalism and can be found behind any nation-state.


Problematic prevalence of national history

Development of history as well as that of other humanities into professional academic fields of study was closely intertwined with the birth of the modern nation state. Scholarly interest was from the start directed firstly at historians’ own state, secondly to other nation-states. Nationalist ideology became embedded in historical interpretations. People without a nation-state of their own were either left outside of history altogether or alternatively pictured as non-civilized and incapable of forming a state. For a better part of two hundred years national histories have guided the public discourse and teaching of history in order to construct, sustain and strengthen national identities. The position of these narratives has been so dominant that the idea of nation as the natural and most important carrier of history has gone largely unquestioned for a long time.

Talking about the politics of past as we are today, we have to ask, what then are the major shortcomings of national history? What are the risks involved in studying the history of one’s nation as a self-contained and self-sufficient story? What kind of political goals can be found behind these stories? To put it shortly, national histories have an inherent and often deliberate tendency of limiting people’s capacity to understand the central characteristics even of their own history, let alone those of general global human history. The contents of these national versions of the past are always a reflection of, if not determined by, the political, social and cultural power relationships in the respective national society. National master narratives or grand narratives are always linked to the socio-political realities that they are constructed, molded and upheld in. Self-contained, almost obsessive concentration on the national level obscures the actual experience of national societies, hiding or even denying the transnational elements of nation’s past and producing a narrow parochial perspective on things. It is impossible to adequately understand a nation’s history without taking into account the transnational and global contexts. This is increasingly evident in the multicultural and interconnected realities of the globalized world.

Not infrequently national history can be regarded as being ignorant or even hostile towards those individual experiences that depart from or are at odds with the national canon. Throughout their existence national histories have provided tools for promoting narrow and exclusive notions of citizenship, thus creating a potential breeding ground for political and social injustice and possibly even racial hatred. With the coming of nationalism other potential affiliations and solidarities like class, ethnicity, religion, language and geographical region were subordinated to national identity. National history has been one of the most important tools in promoting the national elite’s dominant version of history, subordinating and silencing, at times also actively repressing all other possible interpretations of the past.

One could think that globalization coupled with increasing political, social and cultural fragmentation could lead to a weakening, possibly even termination of state-based national histories as dominant master narratives. Historiography has undergone a transformation where the relative significances of historical events, processes and persons have been renegotiated. Traditional ideas of what is important in the past, what is the proper way to study and write about it, and who has the right to do so, have been put to question. Despite all this, however, national histories seem as strong as ever.

National history is integral to collective memory, national identity and national consciousness. The 19th Century scholarly history was established with the purpose of legitimizing and supporting the nation-state. When writing history became a respected and highly-thought-of profession, it was also institutionally and intellectually nationalized. National paradigm has been very strong and popular not only in scholarly history but in almost all forms of history-writing. National histories have shown to be able to resist other historical master narratives like class, gender, religion and race. Notwithstanding the globalization era predictions of the downfall of the nation-states and all things national, the national histories can even be said to have enjoyed a renaissance of a sort at least as a political tool starting in the 1990s and still going on. Interestingly the universalistic trends of globalization seemed not only to leave the national grand narratives intact but actually give them added strength and appeal. For example in Europe the reemergence of national histories can be seen at least partly as a reaction to Europeanization stemming from the political processes of European integration. Like in so many other areas of life, national affiliations and loyalties have also in history proved to be stronger than many commentators have expected.

European integration has done little to decrease the diversity of national histories in Europe. At least so far one can hardly speak of the emergence of any genuinely European public sphere or a sense of European identity rooted in history and shared by all Europeans. Majority of people all over the world still identify mainly with their nationally particular versions of history and think about their past in terms of the relationship of their own nation with other nations. As of now there is no sign of weakening, let alone disappearance of the appeal of these national versions of the past.

The strong grip of national histories is of course not exactly unknown to professional historians. In Europe there even is a special all-European project to analyze the institution of national history, called “Writing National Histories in Europe” and funded by European Science Foundation. I know that at least some of the scholars present now here in Jyväskylä have participated in the work of this project in one form or another, myself included. In its not too modest program statement the NHIST-project, as it is abbreviated, says that it aims to “facilitate the development of a truly European historical culture”. To counter the colonialist interpretation of this the statement moreover says that “in order to prevent the emergence of a ’fortress Europe’ mentality” the project will also “consider the relationship between national histories and trans-European, global and/or world histories”. One of course has to take these kind of definitions with a grain of salt, but on the other hand they are very telling about the big questions that at the moment are puzzling the larger European community of historians. The general background for this project, as well as motivations for its rather hefty financing from the European Science Foundation, can be found in the political project of reconciling diverse cultures, nationalisms and histories of Europe to the extent that would unite them around shared values of democratic participation, European commitment and constitutional patriotism.


Critique and challengers

One of the most important trends in scholarly history in the past 20 years or so has been the boom in the interest towards memory and remembrance. Today majority of professional historians acknowledges the value and fruitfulness of memories as a historical source. This can have major implications also for national histories, as memory earlier was seen largely as a useless, unreliable and even harmful from the point of view of “real” history. The growing interest towards oral history sent scholars looking for a different version of the past, a past that had been hidden or invisible in the traditional source materials like official declarations and written documents. The factual validity of the information conveyed was no longer the key question, as attention was increasingly directed towards the different ways of remembering and the meanings people gave to their memories. Many scholars began to see individual memories as correctives to the earlier, more official and top-down versions of the past. Interviews and contemporary commentaries of the so-called ordinary people were seen to deliver a more genuine picture of the everyday experience of individuals and communities.

The rise of new histories like microhistory, everyday history, oral history and gender history coincided with and borrowed from the postmodern critique of metanarratives. Postmodernist were skeptical and distrustful of meaning systems based on single, unifying principles and rejected all universalizing categorizations as blindness towards specificity, diversity and particularity of everyday life. Not surprisingly national histories ranked high on postmodernists’ critical agenda. National versions of the past were precisely the kind of master narratives produced by the Enlightenment and Western philosophy that the postmodernists set out to dethrone.

The growing importance given to individual remembrance has posed a powerful challenge to national histories that mostly concentrate on the high-level events and processes, on the nation-state, politics, warfare and great men. As it can be assumed that individual memories and experiences are closer to each other than the politically motivated national versions of the past, oral history seems to have great potential for bringing the conceptions of history of people from different national cultures closer to each other. Individual experiences have at least a certain amount of universal elements that can be shared by people across national boundaries. By observing these culturally independent and non-territorial common features of individual experience people then might shake off the official versions of past imposed on them by their respective nation-states. However the relationship between individual and national histories is far more complicated than this. Although individual histories in some cases have questioned, undermined and eroded the national master narratives of the past, we also have evidence of exactly the opposite taking place, namely that individual remembering further strengthens the already dominant national versions of history and adds to their legitimacy. It is very common that people interpret their own experiences through these national narratives and often try to adapt and model their individual memories to fit into these national grand narratives.

National histories are inextricably linked to nationalism. Consequently when we try to outline the future of national histories we have to consider the future prospects of nationalism. Is it realistic in the foreseeable future that some other force would emerge as a competitor for nation as a source of individual self-understanding and sense of community? During the past two or three decades national history has been accompanied and sometimes even challenged by research approaches that are not necessarily tied to the nation-state. The abundance of studies on gender, class, ethnicity, minorities, diasporas and other areas of social history hasn’t, however, in any way replaced the traditional default narrative of national history. Today we now know a lot more about for example the historical status of women in different societies and the hardships suffered by various minority groups, but the dominant national narrative structure remains more or less intact.

According to the traditional view territorial integrity is a prerequisite for any nation to develop a functioning national identity and to unite its population. As interdependent realities of globalization instill in a growing amount of people a sense of belonging to various de-territorialized, flexible, virtual and transnational, even global communities, nation no longer necessarily functions as the only or even most important source of cultural, social and political identity. With increasing international and intercultural exchange and mobility people become detached from their traditional national affiliations and acquire a more impartial perspective on the world. One of the most interesting questions is what will happen to the potency and relevance territorial, state-based identity. Many commentators have predicted that increasing cultural fragmentation and differentiation eventually makes it impossible to uphold shared world-views, value systems, myths, images and the collective sense of national belonging based on them. Should this happen, it would of course mean the end of national history as an institution as well.

It is undeniable that globalization and revolution in information and communications technology are creating completely new kinds of communities that necessarily don’t have anything to do with nationality. The communal attachment based on language, religion, territory, social customs and ideas of national destiny is currently being challenged by more voluntary patterns of association. These new communities are potential threats for cultural integrity of nations and political power of nation-states. Globalization critical movement and other similar grassroots transnational or even global mass movements offer schoolbook examples of the possible new patterns of political organization. Jürgen Habermas has stated that the 15th February 2003 mass demonstrations all across Europe were a step closer towards the creation of a thick European Union identity and “could retrospectively go down in the history books as the signal for the birth of a European public sphere”.

Example given by Habermas aptly highlights also the challenge that regional histories are posing for the national versions of the past. In the European context political integration has been accompanied by a deliberate effort of creating a historical consciousness that would eventually transcend the national level. Habermas, one of the leading academic proponents of constructing a postnationalist European identity, has even tried to find such common elements in European history that would be shared by individual member states and would help to unite them, a sort of history for postnational Europe. Interestingly enough he invokes the shared experience of negative aspects of European history as such potential unifiers: wars, imperialism, colonialism, destructive nationalism and the Holocaust. According to him Europeans have productively worked through their belligerent past and can now draw on it together to achieve a common sense of identity and solidarity.


The future of national histories and the role of scholars in it

National histories have had close links to nation-states and have been vital to the construction of imagined national communities. They have been challenged by emergent new narratives by various groups that contest the established version of nation’s history. National history has been criticized for neglecting and leaving out the experiences of subaltern groups like regional communities and ethnic minorities. If the challenge is successful these novel narratives can come to play an important role in reshaping and redirecting the national history. However the arrival of a fully developed postnational solidarity doesn’t seem to be taking place in any near future. The prophecies of the decline of the nation-state have proven to be premature, as the nation-states still are the only political entities that really are capable of enforcing and protecting human and citizen rights.

Even if national histories will not be ousted from the pedestal, it is clear that the playing field has become a lot more even. As historians we have some fundamental questions to answer, for example will there be efforts to replace the national master narrative be some other kind of metanarrative. In which form will the counter-hegemonic histories be provided? What will be the role of scholarly history, as non-professional historians function all the more prominently in the production of the knowledge about the past?

In certain areas of history-writing it is even possible to talk about a credibility crisis of scholarly history compared to other producers of historical information. Academic history reacted to postmodern critique by moving more and more to the direction of social constructivism. Coupled with the new methodologies of the so-called new histories this lead to a situation where universities lost considerable ground in terms of credibility and influence outside academia. This is especially evident precisely in big general topics like national history. The fact that generation after generation of university historians have attacked the traditions of their profession and questioned its earlier foundations like objectivity, neutrality and generality has done little good to the trustworthiness and appeal of scholarly history in outside world.

With their endless flow of unfamiliar special terminology, conceptual haziness, constructivist relativism and topics incomprehensible to all but a closed circle of few similarly oriented colleagues many disciplines of history have become all but marginalized in the eyes of general public. It is only a slight overstatement to say that in the prevalent academic atmosphere the scientific credibility of a historian is measured by the distance of his themes from the topics of general interest. When academic historians are regarding national history as unscientific and irrelevant, they can blame only themselves if historical conception of general public appear to be unscientific and irrational. By deciding not to participate in discussions that take place outside the ivory tower they are giving away their ability to influence the general conceptions of the past.

A complete dismissal or replacement of national histories seems unlikely indeed and, it has to be said, also undesirable. National governments still are a central loci of power and therefore they will remain as important objects of historical inquiry as well. However we need to see national histories not as self-sufficient and isolated but as local sections of general world history, as one national version of the past among a group of equal other histories. Similarly we should also find ways to incorporate the whole variety of different individual experiences into it. This would both add and diversify our historical knowledge and safeguard us against the excesses and dangers of national history by nurturing the foundations of cultural cosmopolitanism.

Academic historians can’t make the national histories go away no matter how much they disregard and shun them. Taking into account the immense influence that these narratives have not only on the historical conceptions of non-historians but also more generally people’s thinking and behavior, the current academic disinterest towards them can even be seen as avoidance of intellectual duties.
Scholars should move away from outright rejection and condemnation of national histories towards the efforts of renewing them so that they are simultaneously scholarly insightful and have the ability to produce answers that are fruitful and relevant for our own times. On historians’ part this would require willingness to participate in the public discussions about national history and formulating one’s research questions and findings in ways that are understandable and effective also outside the academia.

Historians think too highly of themselves if they believe that they are the only ones capable of producing sound and scientifically valid interpretations of the past. Declining the possibility to engage in dialogue with the public is not only academic elitism but also potentially dangerous. History is under a constant threat of being exploited by nationalism, fundamentalism and political myth-making. Although the truth is not out there and scholarly history only rarely can compete with much less overturn popular historical myths, countering the abuse and manipulation of history is at the very core of historian’s responsibilities. In this light historiography indeed is a mode of political action and historians have become politicians of the past, like the symposium organizers so eloquently have claimed.

Drink my liquor from an old fruit jar

Synnyin vuonna 1972. Siten olin aika nuori kun punkkarit-fiftarit vastakkainasettelu oli Suomessa se kaikkein tärkein yhteiskunnallinen jakoviiva nuorempien ihmisten keskuudessa, mutta uskokaa tai älkää muistan ajan. Punk musiikkina varmasti oli vähän liian haastavaa tuona aikana, mutta Crazy Cavan, Matchbox, Stray Cats ja Teddy and the Tigers ovat kyllä jääneet mieleen. Sittemmin tuli itse suuntauduttua musiikillisesti toisaalle, mutta kokonaan ei tätä muistamisen taakkaa ole saanut heivattua selästään myöhemminkään. Rockabilly-levyjä tarttuu kaupasta mukaan aina silloin tällöin ja tiettyjen alan keskeisten hemmojen kuten Brian Setzerin, Reverend Horton Heatin ja tanskalaisen Nekromantixin tekemisiä tulee seurattua vähän tarkemminkin. Ja Suomessa Knucklebone Oscarin ja tietysti Francinen edesottamuksia.

Viikko sitten olin Tampereella todistamassa kuusissakymmenissä olevan Robert Gordonin keikkaa. Gordon soitti rockabillya Pohjois-Amerikassa 1970-luvulla ennen kuin se Stray Carsin myötä nousi hetkeksi valtavirran valonheittimen kiilaan. Gordonin tötterö on vuosien mittaan littaantunut ja eroosio purrut ulkonäköön, mutta baritoni on yhä kunnossa. 15 euron pääsylipun hinnalla sai myös promo-CD:n, joka paljastui livetaltioinniksi vuodelta 1977. Mielenkiintoiselta läpyskältä löytyy mm. Gordonin ja Bruce Springsteenin duettu Blue Suede Shoes. Gordonilla, Link Wraylla ja Springsteenillä oli 1970-luvun loppupuolella jonkin sortin triumviraatti New Yorkissa. Bruce teki Robertille kappaleen nimeltä Fire, josta myöhemmin uli hitti Pointed Sistersin ja pomon itsensä esittämänä. Gordon ja Wray tekivät levytysyhteistyötä lukuisien projektien tiimoilta.

Mikä voi rockabillyn kaltaisessa alkukantaisessa tynnyrimusiikissa kiinnostaa? Basson ja rytmin hallitsevuus bilemusiikkina tietysti, mutta siinä on pakko olla jotain enemmänkin. Blue Suede Shoes on rockabillyn perusohjelmajulistus, ja parempaa saa tietysti hakea. Oliko Chuck Berry rockabillya vai jotain muuta? Läheltä liippaa joka tapauksessa. Keskimäärin kuitenkin valkoisen köyhän agraarisen amerikkalaisen nuoren miehen soittamaa ja kuuntelemaa musiikkia, jossa nostalgia ja muualle kuin sukupuolimoraaliin keskittynyt arvokonservatismi soittivat isointa kelloa.

Sitä olen myös hnämmästellyt, että kun joka asiassa retroillaan nykyisin niin perkeleesti, niin miksi ei tuo 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun rockabillyfanien nykyisin noin 40-50-vuotias ydinjoukko ei ole palannut nuoruutensa idolien äärelle. Mihin ovat unohtuneet Rockabilly Rebel ja se tosiasia, että tiettynä ajankohtana Suosikin faniäänestyksissä top-10:ssä ollesta bändeistä kolme tai neljäkin saattoi olla rockabilly-komboja? Freddie Falcon ei hänkään ole pyrkinyt juurille palaamaan. Parhaimmillaan rockabilly on varsin rouheaa meininkiä, niin kuin Oscar sanoisi. Taitaa olla myös erään Kilmisterin suosikkimusaa, vaikka asiaa tuntematon ei sitä ihan heti tulisi veikanneeksikaan. Suomesta löytyy alan harrastajalle kadehdittavan elinvoimainen alakulttuurinsa.

Vielä pronssisoturista

Vaihto-oikeuden siirtyminen senaattoreille mutkisti ankkojen matkaa ison pytyn luo, mutta osattiinhan tätä vähän ennakoidakin. Luotetaan vielä edellisissä viesteissä haarukoituihin todennäköisyyksiin.

Perjantaina pidettiin Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksella (TAPRI) mielenkiintoinen kokopäiväseminaari Tallinnan pronssisoturista ja siitä leimahtaneen kiistan vaikutuksista. Mitään ratkaisua pulmiin ei tietenkään tästäkään tilaisuudesta löytynyt, mutta monia kiinnostavia näkökulmia kuultiin ja mielestäni päivän päätyttyä ainakin kuva asiasta oli monipuolistunut ja saanut enemmän sävyjä. Pistän oheen aamupäivän esitelmäni, jonka tarkoituksena oli ikään kuin johdatella kuulijakuntaa tähän erilaisten historiatulkintojen ja niiden poliittisen valjastamisen problematiikkaan.

Pronssisoturiseminaari TAPRI 2.6.2007
Markku Jokisipilä

Toisen maailmansodan totuudet

1990-luvun alkupuolelta saakka historiantutkimuksessa, historiankirjoituksessa ja menneisyyden tarkastelussa ylipäätäänkin on vaikuttanut kaksi samanaikaista hyvin voimakasta laajempaa trendiä. Ensimmäisessä trendissä keskiössä on muisti ja kaikki siihen liittyvä: muistot, muistaminen, kollektiivinen muisti, muistin politiikka, muistitietotutkimus ja niin edespäin. Toisena suurena trendinä, joskin hyvin paljon muistin problematiikkaan kytköksissä ollen, on menneisiin tapahtumiin ja historiaan liittyvä katumus kaikissa muodoissaan: sen osoittaminen, sen vaatiminen, sen puuttumisen tuomitseminen, jopa siinä kilvoittelu.

Toinen maailmansota lienee ihmiskunnan historian tutkituimpia ja kiinnostavimmiksi koettuja kysymyksiä. Siten on ymmärrettävää, että muisti ja katumus ovat olleet erityisen näkyviä nimenomaan siihen liittyvissä keskusteluissa niin tutkimuksessa kuin laajemmassakin julkisuudessa. 1990-luvulla historialliset anteeksipyynnöt muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi. Eri instituutiot valtioista kirkkokuntiin pyysivät anteeksi juutalaisten kohtelua toisessa maailmansodassa ja omaa toimettomuuttaan sen edessä. Saksa, joka toki oli jo aiemmin tarttunut menneisyydenhallinnan härkää sarvista kansainvälisesti ainutlaatuisella avoimuudella ja rehellisyydellä, laajensi pahoittelujensa kenttää koskemaan myös natsi-Saksan orjatyöläiset. Yhdysvaltain hallitus taas esitti anteeksipyynnön sodan aikana internoiduille japanilaisamerikkalaisille. Kylmän sodan päättyminen teki ajan kypsäksi menneisyyden valkoisten laikkujen ja kipupisteiden tutkimiselle, ja tätä tarkoitusta varten perustettiin totuuskomissioita eri puolilla maailmaa, mm. kaikissa kolmessa Baltian maassa.

Muistin monimutkaisuus

Vaikka valtaisa kiinnostus muistia kohtaan tutkimuksessa toki on myös akateeminen muotivirtaus, muistin keskeisyyttä yksilöjen ja yhteisöjen identiteetinmäärittelyprosesseissa ei käy kiistäminen. Ainakin osa muistitiedon ja sodan kulttuurihistorian tutkijoista katsoo muistin ja kokemuksen osakseen saaman huomion lähentäneen eri kansallisuuksia edustavien ihmisten historiakäsityksiä. Sodan yksilötason vaikutuksissa katsotaan olevan jotakin sellaista universaalia, joka auttaa ihmisiä irtautumaan virallisten kansallisten historioiden otteesta ja näkemään näissä esitettyjen myyttisten sotakuvien taakse. Tämä on kuitenkin vain kolikon toinen puoli. Eri puolilla maailmaa ja hyvinkin erilaisissa kulttuureissa on vahvoja viitteitä siitä, että ihmisten yksilölliset muistot ja kokemukset pikemminkin vahvistavat dominoivia kansallisia historiantulkintoja kuin kyseenalaistavat niitä. Ajatellaanpa vain vaikkapa suomalaisia keskusteluja jatkosodan syistä ja siitä, kävimmekö Saksan rinnalla erillissotaa vai olimmeko Hitlerin liittolaisia. Kansalliset itsepuolustusasenteet nousevat yksilötasollakin pintaan herkästi ja ihmiset tulkitsevat omia kokemuksiaan näiden suurempien kansallisten kertomusten kautta.

Sodan muistaminen on ollut tarkoituksellisella ja tietoisella tavalla epätarkkaa kaikissa siihen osallistuneissa maissa. Sotaa koskevissa muistoissa ei olekaan kysymys oikein muistamisesta, vaan itse asiassa päinvastoin. Sota muistetaan tietoisesti väärin, jotta nykyhetki tulisi siedettävämmäksi. Euroopan sodanjälkeisessä ilmapiirissä epätarkka ja vääräkin muistaminen palveli nimenomaan nykypäivästä selviämistä. Jälleenrakennuskauden kovissa oloissa varsinkin juutalaisten joukkomurha oli yksinkertaisesti liian kauhea asia integroitavaksi edes pieniltä osiltaan näihin kollektiivisiin kertomuksiin. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin sitä voitiin ryhtyä käsittelemään.

Ihmisryhmillä, olivat ne sitten kansoja, tietyn kaupungin asukkaita tai saman suvun jäseniä, on oma kollektiivinen muistinsa, tietoisesti rakennettu historiaa ja menneisyyttä koskevien käsitysten ja väittämien joukko. Tätä muistia rakennettaessa todellinen historia, jos sellaista termiä nyt ylipäätään voidaan käyttää, toimii lähinnä viitteellisenä kehyksenä keksittäessä, omittaessa, valittaessa ja muokattaessa omaan suureen tarinaan parhaiten sopivia elementtejä. Nämä tarinat totta kai ovat myös heijastumia ryhmän sisällä vallitsevista valtasuhteista. Se, mitkä tapahtumat, asiat ja henkilöt sosiaalinen tai kollektiivinen muisti kelpuuttaa tähän tarinaan, on tulosta monimutkaisesta neuvotteluprosessista muistamisen ja unohtamisen välillä.

Sankarit ja uhrit

Toisen maailmansodan muistot jakautuvat kahteen suurempaan ryhmään: yhtäältä periksi antamattomuutta, uhrauksia, sankarillisuutta ja kansallista elinvoimaa painottaviin heroistisiin muistoihin, toisaalta uhriutta alleviivaaviin kertomuksiin kärsimyksistä, aggression, hyökkäyksen ja tuhoamistoimien kohteeksi joutumisesta ja petetyksi tulemisesta. Vaikka painotukset ovat vaihdelleet, näillä molemmilla on ollut eri maissa merkittävä rooli kansallista identiteettiä rakennettaessa. Toisen maailmansodan heroistisesta muistelusta löytyy kultakin kansakunnalta omat versionsa: venäläisillä Suuri Isänmaallinen Sota, englantilaisilla Battle of Britain, ranskalaisilla vastarintaliikkeensä, suomalaisilla talvisota ja kesän 1944 torjuntavoitto. Sankarillisuutta painottavilla muistoilla oli suuri rooli kansakuntien henkisessä jälleenrakennusprosessissa sodan jälkeen. Kertomukset sodasta ja taisteluista olivat keskeisiä välineitä rakennettaessa ja ylläpidettäessä kansallista identiteettiä.

Monissa kansallisissa tarinoissa on myös ollut pyrkimystä esittää oma kansakunta joko muiden puolesta kärsineenä marttyyrina tai ulkopuolisten voimien aggression ja juonittelujen uhrina. Joidenkin kansojen kollektiivisissa sotaa koskevissa muistoissa heroismi ja marttyyrius yhdistyvät, joillekin taas nimenomaan ja juuri uhrius muodostaa identiteetin kivijalan. Oman uhrin statuksen painottamisen taustalta löytyy lähes poikkeuksetta pyrkimys vältellä omaa historiallista ja moraalista vastuuta. Ajatus uhriudesta on tehokas ja usein käytetty työkalu joukkojen mobilisoimisessa ja siihen ovat muodossa tai toisessa turvautuneet lähes kaikki valtiot. Erityisesti Kylmän sodan päättymisen jälkeen uhrinäkökulma on noussut toisen maailmansodan historiassa yhä näkyvämmäksi, ja nykyisin sen voi sanoa tietyllä tavalla jopa dominoivan koko keskustelua sodasta. Samalla tavoin kuin historiallisten syntien sovittamiseen suhtaudutaan ajoittain lähes uskonnollisten puhdistautumisriittien kaltaisella vakavuudella, käydään nykyään myös armotonta kilpailua siitä, kenellä on oikeus historialliseen uhrin statukseen. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä yhä uudet ihmisryhmät ovat nousseet vaatimaan yleistä tunnustusta ja hyvitystä omille kärsimyksilleen.

Suurin riski toisen maailmansodan, niin kuin minkä tahansa historiallisen prosessin, muistamisessa on anakronismi, menneisyyden alistaminen nykypäivälle ja sen arvoille. Vaikka näillä marttyyri- ja sankaritarinoilla onkin juurensa oikeasti tapahtuneessa menneisyydessä, palvelevat ne ennen kaikkea juuri nykyhetken tarpeita. Sankari- ja marttyyritarinat ovat myyttisen historian vahvimpia kertomuksia, ja siksi niitä pyritään jatkuvasti valjastamaan erilaisten nykypäivässä vaikuttavien poliittisten pyrkimysten vetojuhdiksi.

Venäjä, Viro ja toinen maailmansota

Tänään käsiteltävässä pronssipatsasasiassa on pohjimmiltaan kysymys törmäyksestä heroismia ja marttyyriutta yhdistelevän venäläisen sotakertomuksen ja virolaisen uhriutta painottavan tulkinnan välillä. Tunnettua terrorismia koskevaa sanontaa mukaillen voi todeta, että yhden vapauttajat ovat toisen sortajia. Venäläisen toista maailmansotaa koskevan historiallisen kokemuksen keskiössä ovat Hitlerin Saksaa vastaan käydyssä sodassa tehdyt valtavat uhraukset ja tässä kaksinkamppailussa lopulta saavutettu voitto. Neuvostoliitto ei aikanaan Kylmän sodan vuoksi saanut muulta maailmalta tunnustusta näistä uhrauksista, joiden valtavuutta ei voi kiistää ja joista venäläisten itsensä lisäksi hyötyivät myös muut maat.

Venäjä on jatkanut vetoamista näihin uhrauksiin ja odottanut, että Eurooppa ja maailma vihdoin tunnustaisivat, että ylivoimaisen päätaakan Hitlerin kaatamisessa kantoivat juuri venäläiset. Neuvostoliitto taisteli sankarillisesti ja antoi kymmeniä miljoonia marttyyreita toisen rintaman avaamisessa viivytelleen muun maailman puolesta. Kuten tunnettua, muun maailman ymmärrys tätä näkemystä kohtaan on ollut hyvin rajallista. Ns. Lännessä Puna-armeijan ja neuvostokansalaisten panoksen merkittävyyden tunnustamisesta on pidättäydytty, koska sen on katsottu merkitsevän ainakin välillistä ja hiljaista hyväksyntää niille toimille, joihin Neuvostoliitto sodan jälkeen miehittämillään alueilla ryhtyi.

Virolaisten näkemys toisesta maailmansodasta on tietysti täysin päinvastainen. Heille toinen maailmansota merkitsee maan miehittämistä ensin Neuvostoliiton, sitten Saksan ja lopulta taas Neuvostoliiton toimesta ja lopulta koko itsenäisen Viron olemassaolon loppumista. Heille syksyn 1944 tapahtumissa ei ole kyse vapautuksesta, vaan siitä, että yksi totalitaarinen diktatuuri korvasi toisen ja saattoi loppuun vuosina 1939-1940 aloittamansa toimet maan itsenäisyyden tuhoamiseksi. Venäläisten juhliessa lopullisen voiton natsi-Saksasta tuonutta Voiton päivää, virolaiset muistelevat ensimmäisen itsenäisyyden kohtalon sinetöitymistä.

Venäläisen menneisyydenhallinnan kiemurat

Ymmärtääkseen nyky-Venäjällä vallitsevaa tiettyä historiattomuutta tai ainakin historiallisen perspektiivin valikoivuutta on tunnettava sekä sikäläistä historiaa että historiankirjoituksen historiaa. Viimeistään 1920-luvun lopulta alkaen historiantulkinnat olivat Neuvostoliitossa tarkkaan säädeltyjä. Stalin tutustui moniin historiateoksiin henkilökohtaisesti ja tarvittaessa puuttui niiden sisältöön. Soraäänet ja ideologinen vääräoppisuus vaiennettiin raa’alla tavalla. Stalinin kuolemaa seuranneen vapautumisen ja suojasään kaudella ideologisia ohjaksia höllättiin ja myös kriittisiä äänenpainoja siedettiin tiettyyn määrään saakka. Menneisyyden kriittisen tarkastelun ala oli kuitenkin tarkoin säädelty. Stalinin henkilökulttia ja hänen toimeenpanemiaan puhdistuksia sai kyllä arvostella, mutta neuvostojärjestelmän perusluonnetta, lokakuun vallankumousta, Leninin perintöä ja kommunistisen puolueen diktatuuria ei. Uudet vallanpitäjät eivät hellittäneet otettaan historiasta, jolla oli tarkoin määritellyt viralliset rajansa. Hrustshevin syrjäyttämisen jälkeen vuodesta 1964 alkaen palattiin menneisyydentarkastelussa osin takaisin vanhoihin käytäntöihin. Suojasään kaudella työnsä aloittaneiden kriittisempien nuorempien tutkijoiden sukupolvi sai havaita töidensä muuttuneen julkaisukelvottomiksi.

Tilanne muuttui vasta Gorbatshovin kaudella, kun pyrkimys historian avoimempaan ja rehellisempään tarkasteluun nousi keskeiselle sijalle yleisemmässä glasnostin kauden henkisessä reformissa. Varovaisesti alkaneesta keskustelusta kehkeytyi lopulta kiihkeä koko järjestelmän perusteita koskenut väittely. Neuvostoyhteiskunnan viimeisinä vuosina Venäjällä vallitsi varsinainen historiabuumi, kun tutkijat, toimittajat ja muut kommentaattorit pyrkivät etsimään vastauksia kauan vastaamatta olleisiin kipeisiin kysymyksiin ja täyttämään kollektiivisen menneisyyden valkoisia sivuja. Nyt historiallisen revision myrskynsilmään joutuivat myös Lenin, bolshevikkivallankumous ja kommunistisen puolueen valtamonopoli sekä koko se propagandan ja epätotuuksien verkko, jonka Neuvostoliitto oli virallisen totuuden kaavussa kansalaisilleen pakkosyöttänyt. Lupaavasti alkanut tilinteko pulmallisen menneisyyden kanssa törmäsi kuitenkin 1990-luvulla uuden venäläisen todellisuuden karuun arkirealismiin. Poliittisten ja taloudellisten kriisien kanssa painiskelevassa maassa tavallisten ihmisten energia kului jokapäiväisestä elämästä selviämiseen. Jos aikaa ja voimavaroja jäi, ne kulutettiin historiallisten pohdiskelujen sijaan vapaa-ajan eskapismiin tai nostalgiaan. Varsinkin vanhempi sukupolvi vastasi uuden aikakauden vaikeuksiin ankkuroitumalla entistä tiukemmin vanhoihin neuvostomyytteihin.

Suuri Isänmaallinen Sota ja venäläinen identiteetti

1960-luvulta alkaen Suuresta Isänmaallisesta Sodasta tuli venäläisen kollektiivisen muistin tärkein pilari. Sota ja sen muisto yhdistivät venäläisiä enemmän kuin mikään muu yksittäinen historiallinen tapahtuma ja sen kokivat aidosti pyhäksi asiaksi kokonaiset sukupolvet. Yhä nykyään Moskovan kaduilla näkee toisen maailmansodan veteraaneja, jotka kantavat sodasta saamiaan kunniamerkkejä vuoden jokaisena päivänä. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisellä Venäjällä sodan asema tärkeimpänä venäläisiä yhdistävänä historiallisena kokemuksena on oikeastaan vain entisestään vahvistunut. Kommunismin kukistuttua monet Stalinin, Leninin, Marxin ja Engelsin patsaat saivat lähtöpassit, mutta sotamuistomerkkeihin ei juurikaan kajottu. Taistelulla Hitlerin Saksaa vastaan on ehdoton kunniapaikka nykyvenäläisen patriotismin historiallisessa kuvastossa.

Sekä Neuvostoliitossa että Venäjällä vallanpitäjät ovat sumeilematta käyttäneet sodan muistoa omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä, milloin kansallistunteen nostattamiseen, milloin taas huomioon ohjaamiseen pois ajankohtaisista poliittisista ja taloudellisista pulmakysymyksistä. Neuvostoliiton historian kipeiden kohtien suhteen tässä voi katsoa nyky-Venäjällä myös onnistutun. Suuren Isänmaallisen Sodan muisto on pikku hiljaa peittänyt näkyvistä Neuvostoliiton historian ongelmallisemmat osat ja sammuttanut kiinnostuksen niiden selvittämistä kohtaan. Nykyhetken muuttuessa jatkuvasti monimutkaisemmaksi ja epävarmemmaksi ihmiset eivät kaipaa menneisyyden kipupisteiden penkomista, ja esimerkiksi kiinnostus stalinismin uhrien muistamiseen keskittyvän Memorial-organisaation toimintaa kohtaan on hiipunut.

Venäläinen historiankirjoitus oli eristyksissä muusta maailmasta yli 50 vuoden ajan. Tämä näkyy yhä varsin selvästi sen omaleimaisuudessa. Vuoden 2005 voitonpäivänjuhlat, pronssisotilas ja muut viime vuosien historiakiistat ovat osoittaneet selvästi, että venäläiset historiantulkinnat nojaavat voimakkaaseen ja globaalia historiallista konsensusta uhmaavaan traditioon. Venäjällä on oma ja usein itseriittoisuuteen saakka omavarainen intellektuaalinen kulttuurinsa, jossa muualla niin dominoivaksi tulleella englannin kielellä ei ole juuri mitään asemaa.

Meillä suomalaisilla on omien historiallisten kokemustemme pohjalta taipumus heristää oppimestarimaisesti sormea venäläisille ja osoittaa moraalista paheksuntaa näiden valikoiville historiantulkinnoille. Patsaskiistan yhteydessä tämä näkyi ennen kaikkea lähtökohtaisena kieltäytymisenä ymmärtää Venäjän valtion ja vironvenäläisen vähemmistön näkökantoja. Patsaan siirtäminen on Viron sisäinen asia, korostettiin, ja alleviivattiin sitä, että itsenäisenä valtiona Virolla on oikeus omaan historiantulkintaansa.

Historia politiikan valjaissa

Kaikkein eniten kiistassa on korostunut se, kuinka altis historia on poliittiselle ryöstöviljelylle. Venäläiset toisen maailmansodan tulkinnat tähtäävät yhtäältä nyky-Venäjän kansainvälisen prestiisin kiillottamiseen, toisaalta epämiellyttävien historiallisten vastuiden väistämiseen. Haluttomuus Neuvostoliiton Baltian-toimien avoimeen ja totuutta edes likiarvona lähestyvään tarkasteluun herättää ulkomailla täysin oikeutettuja epäluuloja Venäjän todellisista aikeista näiden ns. lähiulkomaidensa suhteen. Virossa yleisen ajatuksen vironvenäläisistä potentiaalisena viidentenä kolonnana voi jos ei muuta niin ainakin ymmärtää.

Toisaalta historian taivutteluun ovat syyllistyneet myös virolaiset. He ovat käyttäneet toisen maailmansodan aikaista kohtaloaan savuverhona passiiviselle kansallisuuspolitiikalleen ja tekosyynä haluttomuudelleen edes pyrkiä integroimaan venäläisvähemmistöään. Historialliseen uhriuteensa vedoten he torjuvat pragmatismin ja, sallittakoon vahva termi, kostavat 16 vuotta sitten olemasta lakanneen valtion yli kuuden vuosikymmenen takaisia toimia toisen ja kolmannen polven vironvenäläisille. Sekin on muistettava, kuten suomalainen Viron-tuntija Martti Turtola on huomauttanut, että Virossa on tyystin kieltäydytty käsittelemästä virolaisten itsensä osuutta ja vastuuta siinä kehityksessä, joka vei maan osaksi Neuvostoliittoa. Samainen ristiriita on nähtävissä jopa pronssisoturipatsaassa: sen suunnittelivat virolaiset kuvanveistäjä Enn Roos ja arkkitehti Arnold Alas, ja mallina toimi virolainen painin kaksinkertainen olympiavoittaja Kristjan Palusalu.

Kansallisista historiantulkinnoista tuskin koskaan pääsemme eroon. Toisen maailmansodan rintamalinjat tulevat henkisellä tasolla vaikuttamaan vielä pitkään. Virolais-venäläistä historiakiistaa arvioitaessa on kuitenkin hyvä muistaa se tosiasia, että vaikean menneisyyden käsittely ottaa aikansa, ja että tämä kussakin kansallisessa kontekstissa noudattaa aivan omanlaistaan logiikkaa. Virossa ollaan historiankirjoituksen suhteen nyt monessa mielessä samassa tilanteessa kuin Suomessa oltiin 1920- ja 1930-luvuilla. Venäjälläkään suhtautuminen menneisyyteen ei ole mitenkään monoliittista, ja varsinkin akateemisen historiantutkimuksen piirissä on tehty paljon rohkeita avauksia menneisyyden umpisolmujen avaamiseksi. Toivokaamme, että ajan kuluminen ja olosuhteiden vakiintuminen lieventää jyrkkyyttä henkisten rintamalinjojen molemmilla puolilla.

Kansallisen tarkastelutavan vaihtoehtona voisi olla kaikki sota-ajan kauheuksien näkeminen toisiinsa linkittyneenä, toisiaan toistaneena, kopioineena ja kostaneena kokonaisuutena, yleisinhimillisenä eurooppalaisena ja maailmanlaajuisena tragediana. Ensimmäinen askel tiellä tällaiseen näkemykseen on valmius nähdä oma kansallinen historia myös kriittisessä valossa. Juuri tässä piilee pronssisoturikiistan kaltaisen historian politisoitumisen suurin vaara, koska se saa osapuolet linnoittautumaan entistä tiiviimmin vanhojen kansallisten myyttien ja epäluulojen taakse.