perjantaina, kesäkuuta 15, 2007

Marski, Urkki ja hymyilevät lampaat

Edellisen kirjoituksen kommenteissa heräteltiin klassista mutta aika lailla kuolleeksi vaiettua perspektiiviä Suomen toisen maailmansodan historiaan: olisiko 1920- ja 1930-lukujen ulkopolitiikkaa voitu hoitaa niin, että Neuvostoliitto olisi luottanut Suomen puolueettomuuden aitouteen eikä olisi hyökännyt marraskuussa 1939. Jossittelin itse tällä skenaariolla Entäs Jos -kirjan ykkösosassa, ja taisin todeta jotakuinkuin siihen suuntaan, että suomalaiset saavat kyllä ottaa Kremlin epäluuloista osan omaankin piikkiinsä, mutta se, että ajattelisi Suomen säästyneen suursodasta Ruotsin tavoin, vaatii kyllä melkoista uskoa. Ruotsin puolueettomuudessa kun tärkeä tekijä oli se, että itäpuolella oli sen ja NL:n välissä puskurivaltiona Suomi. Asiaa on mielenkiintoista pohtia, varsinkin kun väittäisin tapahtumien osoittaneen, että Stalinin tavoitteet ja politiikkalinjaukset Suomen suunnalla kuitenkin erosivat selkeästi siitä, mitä ne olivat Baltiassa ja itäisessä keski-Euroopassa.

Kekkos-elämäkerturi Juhani Suomi teki aikoinaan väitöskirjansa Talvisodan tausta juuri näistä kysymyksistä, ja totesi siinä, että Suomi kantaa oman vastuunsa 1930-luvun molemminpuolisesta epäluulosta ja kyräilystä Helsingin ja Moskovan välillä. Näkemys on hyvin kekkoslainen. UKK itse totesi jatkosodan synnystä Suomi-Neuvostoliitto- seuran 30-vuotisjuhlissa 1974 näin:

Tapahtumien kulku lähti liikkeelle ensisijaisesti suomalaisten tietoisista päätöksistä. Käsittääkseni Suomen sotilasjohdon ja Rytin hallituksen päätös hakeutua yhteistyöhön Hitlerin Saksan kanssa voidaan nähdä johdonmukaisena seurauksena itsenäisyytemme ensimmäisten vuosikymmenten ulkopoliittisista pyrkimyksistä.

Sitaatti on mielenkiintoinen ja ansaitsee osakseen kunnon analyyttisen pohdinnan. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisessä ilmapiirissä tällaiset kommentit on yleensä pistetty Kekkosen ryssännuoleskelun ja 1970-luvun yleisen vasemmistolaisen ilmapiiriin piikkiin, mutta mielestäni se on turhaa vähättelyä. Kun lukee kommentin tarkoin, huomaa, että se ei varsinaisesti sisällä mitään moraalista kannanottoa. Kekkonen ei totea mitään siitä, mihin nämä johdonmukaiset ulkopoliittiset pyrkimyksen viime kädessä tähtäsivät. Lausunto on tulkittu niin, että UKK tarkoitti Suomen 1920- ja 1930-lukujen politiikan tähdänneen nimenomaan liittoon Saksan kanssa. Mutta entäpä jos Urkki ajatteli vielä pidemmälle ja näki Saksa-suhteen vain välineenä johonkin? Tällöin hänen tulkintansa Rytin ja kumppanien toiminnasta jatkosodan alla lähestyisi samanlaista pienvaltiomachiavellismia kuin mitä hän itse toteutti suhteessa Neuvostoliittoon.

On mielenkiintoista muutenkin verrata Kekkosen poliittista toimintaa ja ajattelua vaikkapa Mannerheimiin. Siinä missä ensin mainittu on esitetty umpikierona politiikan pelurina ja säälimättömänä taustapiruna, on marsalkan suoraselkäisyyttä ja vahvoja periaatteita korostettu uupumukseen saakka. Mielestäni näiden kahden herran käytännön politiikassa ei välttämättä kuitenkaan ollut kovinkaan suurta eroa. Kummallakin oli selkeä käsityksenä siitä, mitä kansakunnan etu kussakin tilanteessa piti sisällään, eikä mikään periaate ollut niin tärkeä, ettei siitä olisi voitu luopua, mikäli tämä käsitetty kansallinen etu oli vaarassa. Mielenkiintoisella tavalla molempien tapauksessa kansallinen etu tuli hyvin lähelle tai jopa yhtyi henkilökohtaisen edun kanssa. Kummatkin tekivät itsestään kansakunnalle korvaamattoman, Mannerheim talvi- ja jatkosotien aikaisena kansakunnan yhdistävänä ikonina, Kekkonen 1960- ja 1970-lukujen idänsuhteiden takuumiehenä.

Pari viikkoa sitten Timo J. Tuikka väitteli Jyväskylän yliopistossa tohtoriksi äärimmäisen mielenkiintoisella väitöskirjalla "Kekkosen konstit – Urho Kekkosen historia- ja politiikkakäsitykset teoriasta käytäntöön 1933–1981". Tuikan mukaan "Kekkosen poliittisessa ajattelussa oli johdonmukaisinta se, että poliittisen tarpeen vaatiessa hän pystyi muokkaamaan näkemyksiään eli poliittista sijaintiaan". Toisin sanoen johdonmukaisinta oli tarveharkintainen periaatteettomuus ja poliittinen kameleonttius. Sama ajatus pätee täysin myös Mannerheimiin. Vasta Mannerheim-myytti ja sen valkorystyiset vaalijat ovat tehneet hänestä sen monoliittisen patsashahmon, jonka koko toiminta selittyy hänen jalojen ja positiivisessa mielessä aatelisten periaatteidensa nojalla.

On mielenkiinoista, että kun suomalaisuuteen kansallisten stereotypioiden tasolla liitetään suoraselkäisyyden, rehellisyyden ja luotettavuuden kaltaisia epiteettejä, edustavat suomalaisen valtioviisauden mestarikategorian miehet jotain aivan muuta. Suomen kriisiaikojen poliittisen historian voisi aivan hyvin kirjoittaa myös kieroilun, säännöstellyn ja muunnellun totuuden, petosten ja jatkuvien takinkääntämisten ilotulituksena. Luvattiin yhtä, tehtiin toista, ja jälkeen päin seliteltiin parhain päin. Rytin sihteerinä vuosina 1940-1943 toiminut myöhempi poliittisen historian professori L.A. Puntila kertoi Mannerheimista, että mitä pulmallisemmista ja tulenaremmista päätöksistä oli kyse, sitä useampia versioita marsalkka omasta ajattelustaan ja toiminnastaan lähipiirille kertoi. Kun näitä erilaisia versioita usein oli viisikin, saattoi Mannerheim myöhemmin olla varma, että ainakin yksi niistä osoittautuisi sellaiseksi, että siihen pystyi myöhemmin vetoamaan. "Minä tiesin jo silloin...", "sanoinhan minä jo joulukuussa 1940...", "olin alusta saakka johdonmukaisesti sillä kannalla, että..." jne. Muut tarinat saattoi sitten kuitata asianomaisten muistivirheiksi, mikäli näillä ylipäätään olisi löytynyt rohkeutta lähteä kyseenalaistamaan marsalkan kertomuksia.

Eikä tässä mitään, niinhän se on tappelussakin, että mitä vähemmän voimaa ja kokoa sinulta löytyy, sitä enemmän on turvauduttava viukkauteen ja likaisiin konsteihin. Pienellä valtiolla ei ole varaa jeesusteluun. Paasikivi joskus sanoi sotavuosien ulkopolitiikasta, että se kyllä oli tyhmää, mutta ei moraalitonta. Mielestäni asia on juuri päinvastoin: Suomen ulkopolitiikka kyllä saattoi olla moraalitonta, mutta ei tyhmää. Se on turhauttavaa, että sotien jälkeen vallitsevaksi on tullut tarve esittää Suomen linjauksista mahdollisimman siloiteltu, hyveellinen ja kirkasotsainen kuva parhaaseen "puhtain asein puhtaan asian puolesta" -tyyliin. Tarina sielunsa ja tarvittaessa kaverinsakin kansakunnan puolesta pirulle myyneistä joustavaselkäisistä maan isistä olisi maantieteen ja kansainvälisen politiikan voimasuhteet huomioiden sekä paljon uskottavampi että mielenkiintoisempi.

Sekä Mannerheimin että Kekkosen johdonmukaisessa periaatteettomuudessa on jotain syvästi puhuttelevaa, ja on hyvä, että Tuikan kaltaiset nuoremmat tutkijat ovat ryhtyneet paneutumaan aiheeseen muiltakin kuin perisuomalaiselta juupas-eipäs -inttämisnäkökulmalta. Maailman ja Suomen muuttumista ko. herrojen ajoista voi pohtia vaikkapa sen analyysin pohjalta, minkä eilen potkut saanut talk-show-isäntä Ruben Stiller katkeroituneena Ilta-Sanomien haastattelussa heitti:

Neuvostoliiton aikoina harjoitettu itsesensuuri muistuttaa tätä nykyistä, kun "positiivinen ajattelu" kieltää kaiken kritiikin johtajia ja heidän päätöksiään kohtaan. Suomalaisen työelämän ihanne on hymyilevä lammas".

Mannerheim ja Kekkonen saattoivat olla monia asioita, mutta hymyileviä lampaita he eivät olleet. Räikeimmilläänkin opportunismi tähtäsi aina johonkin suurempaan päämäärään, olkoonkin, että tämä päämäärä oli pitkälti heidän itsensä määrittelemä. Siitä, osuivatko heidän henkilökohtaiset määritelmänsä kansakunnan edusta oikeaan vai eivät, voidaan klassiseen Suomi-Rautkallio-tyyliin vääntää kättä maailman tappiin saakka. Se sitä vastoin on selvää, että jos heidän olisi tarvinnut ammentaa poliittiset oppinsa rehellisyydestä, suoraselkäisyydestä ja periaatteiden kunnioittamisesta, olisivat ulkoiset ja sisäiset paineet pitäneet nopeasti huolen siitä, että pää olisi tullut vetävän käteen. Luova kierous ja maksimaalinen älyllinen joustavuus sen sijaan tarjosivat sellaisen poliittisen työkalupakin, ettei pissa maailman tuulissa aina ja välttämättä osunut ensimmäiseksi omille kengille.

5 kommenttia:

Jouni kirjoitti...

Mitä enemmän näistä edellä mainituista veijareista lukee (viimeksi Kalle Lehmuksen Tuntematon Mannerheim, joka oli erittäin kiinnostava) sitä enemmän vakuuttuu, että molemmat olivat tosiaan Machiavellinsa sisäistäneet. Sekä Mannerheimilla että Kekkosella oli varsin hyvä poliittinen pelisilmä; molemmat osasivat pelata kontingenssilla ja valtasuhteilla. Tässä mielessä aina on jotenkin naiivia, kun ryhdytään julistamaan, miten esim. Mannerheim olisi aina ollut kirkasotsainen kansakunnan yhteisen edun vaalija - kyllä se Marskikin osasi juonitella.

Muutenkin on jollain tavalla turhauttavaa, kun suomalaisista johtohahmoista ja poliitikoista yritetään väkisin hinkata pois kaikki merkit pelurintaidoista niin, että lopputuloksena hyvin usein on yksinomaan hohtavan valkoista pyykkiä. Tietynlainen lapsellinen idealismi on juurtunut syvälle oikeastaan koko ihmiskuntaan.

Ja toinen pointti: suomalaiset ehdottomasti voivat ottaa osan Moskovan epäluuloista omaan piikkiinsä! Venäjästä ja Neuvostoliitosta luotiin nuoren tasavallan alkuaikoina negatiivinen toinen, josta erottautuminen oli oleellinen osa työn alla olevaa kansallista identiteettiä: vastaitsenäistyneen valtion rakentaminen ja sisällissodassa repeilleen maan yhdistäminen pystyttiin toteuttamaan myyttisen vihollisen avulla. Esim. AKS:n ja IKL:n ryssänvihakampanja oli kyllä melkoista hulinaa. Jos tämä vihaprojekti edes jollain tasolla juurtui suomalaisten ajatteluun ja identiteettiin, niin tässä suhteessa ehdottomuus Neuvostoliittoa kohtaan ei ole mitenkään yllättävää, vaan päinvastoin. Eikä toisaalta taas 1920-luvun taitteessa käydyt heimosodatkaan vahvistaneet luottamusta kummallakaan puolella.

Pekka Pessi kirjoitti...

Mannerheimin pelit kyllä epäonnistuivat ja loppuivat pitkäksi aikaa 1919, kun presidentiksi valittiinkin Ståhlberg. Muuten hän kyllä hoiti homman kotiin maaliskuun 1917 jälkeen mutta pelisilmä pääsi pettämään pahasti Suinulan kohdalla.

Mannerheim sai kuitenkin 72-vuotiaana toisen tilaisuutensa peliin. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, miten Kekkonen olisi hoitanut samanikäisenä - 1970-luvun alussa - vastaavan kriisin. Vaikka nyt Neuvostoliiton romahtamisen.

Pelisilmästä vielä: kuka ja miksi pelasi Suomessa erillissotakortilla 1941 marras-joulukuussa kun akselin voitto näytti jo varmalta? Miksi Bulgaria, Romania ja Unkari laittoivat erillissotakortin kiltisti poistopakkaan Britannian sodanjulistuksen ja Pearl Harborin jälkeen mutta Suomessa se jätettiinkin käteen? Päättivätkö täällä korteista pelimiehet vai oliko kyseessä silkka hyvä tuuri? Tähänkin olisi varmaan vastaus bloginpitäjän väikkärissä, mutta eipähän sitä ole tullut luettua...

... kirjoitti...

Veijo Meren Mannerheim-elämäkerrassa sanotaan, että Mannerheim kannatti myönnytysten tekemistä NL:lle Moskovan neuvotteluissa syksyllä 1939. Niin olisi ehkä heikenetty NL:n motiiveja hyökätä, uskoi Marski. Eli ainakin siltä osin löytyy tukea väitteelle, että Suomen omakin politiikka olisi voinut vaikuttaa sodan syttymättömyyteen.

Toisaalta pelissähän ei ollut ainoastaan Suomi ja NL, vaan myös Saksa. Voi olla, että vaikka Suomi ja NL olisivat päässeet neuvottelemalla tulokseen, niin Saksa olisi kuitenkin lopulta tehnyt tänne sodan.

Heikki Jansson kirjoitti...

Niin siinäpä minusta ehkä keskeisin kysymys kaikista: olisiko a) talvistoa voitu kokonaan välttää, siis olla rauhassa ainakin 22.6.41 saakka, jolloin Saksa hyökkäsi (mutis mutandis-oletuksella, että kaikkki muu olisi pysynyt ennallaan, tai sittten muuttaen sitä, mikä varmuudella olisi muuttunut) ja b) olisiko Saksa, välttämättä niin kuin olen käsittänyt että arvellaan, todella jotenkin aiheuttanut sen että Suomi olisi joka tapauksessa tullut sotanäyttämöksi (ollut sodan osapuoli). Pyrkikö Suomi edes muuten kuin ehkä puolinaisesti välttämään sodan 1941, vai oliko revanssinhalu niin suuri, että Ryti & Co itse asiassa halusi sotaa (voittavajaksi arvioidun Saksan peesissä? ).

Kertokaapa te viisaat.

Anonyymi kirjoitti...

Suomi myrskyn silmässä

Kannattaa lukea tuo Erkki Hautamäen kirja. Aiheesta on lisää sivull www.promerit.net

Jali Raita