sunnuntaina, kesäkuuta 03, 2007

Vielä pronssisoturista

Vaihto-oikeuden siirtyminen senaattoreille mutkisti ankkojen matkaa ison pytyn luo, mutta osattiinhan tätä vähän ennakoidakin. Luotetaan vielä edellisissä viesteissä haarukoituihin todennäköisyyksiin.

Perjantaina pidettiin Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksella (TAPRI) mielenkiintoinen kokopäiväseminaari Tallinnan pronssisoturista ja siitä leimahtaneen kiistan vaikutuksista. Mitään ratkaisua pulmiin ei tietenkään tästäkään tilaisuudesta löytynyt, mutta monia kiinnostavia näkökulmia kuultiin ja mielestäni päivän päätyttyä ainakin kuva asiasta oli monipuolistunut ja saanut enemmän sävyjä. Pistän oheen aamupäivän esitelmäni, jonka tarkoituksena oli ikään kuin johdatella kuulijakuntaa tähän erilaisten historiatulkintojen ja niiden poliittisen valjastamisen problematiikkaan.

Pronssisoturiseminaari TAPRI 2.6.2007
Markku Jokisipilä

Toisen maailmansodan totuudet

1990-luvun alkupuolelta saakka historiantutkimuksessa, historiankirjoituksessa ja menneisyyden tarkastelussa ylipäätäänkin on vaikuttanut kaksi samanaikaista hyvin voimakasta laajempaa trendiä. Ensimmäisessä trendissä keskiössä on muisti ja kaikki siihen liittyvä: muistot, muistaminen, kollektiivinen muisti, muistin politiikka, muistitietotutkimus ja niin edespäin. Toisena suurena trendinä, joskin hyvin paljon muistin problematiikkaan kytköksissä ollen, on menneisiin tapahtumiin ja historiaan liittyvä katumus kaikissa muodoissaan: sen osoittaminen, sen vaatiminen, sen puuttumisen tuomitseminen, jopa siinä kilvoittelu.

Toinen maailmansota lienee ihmiskunnan historian tutkituimpia ja kiinnostavimmiksi koettuja kysymyksiä. Siten on ymmärrettävää, että muisti ja katumus ovat olleet erityisen näkyviä nimenomaan siihen liittyvissä keskusteluissa niin tutkimuksessa kuin laajemmassakin julkisuudessa. 1990-luvulla historialliset anteeksipyynnöt muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi. Eri instituutiot valtioista kirkkokuntiin pyysivät anteeksi juutalaisten kohtelua toisessa maailmansodassa ja omaa toimettomuuttaan sen edessä. Saksa, joka toki oli jo aiemmin tarttunut menneisyydenhallinnan härkää sarvista kansainvälisesti ainutlaatuisella avoimuudella ja rehellisyydellä, laajensi pahoittelujensa kenttää koskemaan myös natsi-Saksan orjatyöläiset. Yhdysvaltain hallitus taas esitti anteeksipyynnön sodan aikana internoiduille japanilaisamerikkalaisille. Kylmän sodan päättyminen teki ajan kypsäksi menneisyyden valkoisten laikkujen ja kipupisteiden tutkimiselle, ja tätä tarkoitusta varten perustettiin totuuskomissioita eri puolilla maailmaa, mm. kaikissa kolmessa Baltian maassa.

Muistin monimutkaisuus

Vaikka valtaisa kiinnostus muistia kohtaan tutkimuksessa toki on myös akateeminen muotivirtaus, muistin keskeisyyttä yksilöjen ja yhteisöjen identiteetinmäärittelyprosesseissa ei käy kiistäminen. Ainakin osa muistitiedon ja sodan kulttuurihistorian tutkijoista katsoo muistin ja kokemuksen osakseen saaman huomion lähentäneen eri kansallisuuksia edustavien ihmisten historiakäsityksiä. Sodan yksilötason vaikutuksissa katsotaan olevan jotakin sellaista universaalia, joka auttaa ihmisiä irtautumaan virallisten kansallisten historioiden otteesta ja näkemään näissä esitettyjen myyttisten sotakuvien taakse. Tämä on kuitenkin vain kolikon toinen puoli. Eri puolilla maailmaa ja hyvinkin erilaisissa kulttuureissa on vahvoja viitteitä siitä, että ihmisten yksilölliset muistot ja kokemukset pikemminkin vahvistavat dominoivia kansallisia historiantulkintoja kuin kyseenalaistavat niitä. Ajatellaanpa vain vaikkapa suomalaisia keskusteluja jatkosodan syistä ja siitä, kävimmekö Saksan rinnalla erillissotaa vai olimmeko Hitlerin liittolaisia. Kansalliset itsepuolustusasenteet nousevat yksilötasollakin pintaan herkästi ja ihmiset tulkitsevat omia kokemuksiaan näiden suurempien kansallisten kertomusten kautta.

Sodan muistaminen on ollut tarkoituksellisella ja tietoisella tavalla epätarkkaa kaikissa siihen osallistuneissa maissa. Sotaa koskevissa muistoissa ei olekaan kysymys oikein muistamisesta, vaan itse asiassa päinvastoin. Sota muistetaan tietoisesti väärin, jotta nykyhetki tulisi siedettävämmäksi. Euroopan sodanjälkeisessä ilmapiirissä epätarkka ja vääräkin muistaminen palveli nimenomaan nykypäivästä selviämistä. Jälleenrakennuskauden kovissa oloissa varsinkin juutalaisten joukkomurha oli yksinkertaisesti liian kauhea asia integroitavaksi edes pieniltä osiltaan näihin kollektiivisiin kertomuksiin. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin sitä voitiin ryhtyä käsittelemään.

Ihmisryhmillä, olivat ne sitten kansoja, tietyn kaupungin asukkaita tai saman suvun jäseniä, on oma kollektiivinen muistinsa, tietoisesti rakennettu historiaa ja menneisyyttä koskevien käsitysten ja väittämien joukko. Tätä muistia rakennettaessa todellinen historia, jos sellaista termiä nyt ylipäätään voidaan käyttää, toimii lähinnä viitteellisenä kehyksenä keksittäessä, omittaessa, valittaessa ja muokattaessa omaan suureen tarinaan parhaiten sopivia elementtejä. Nämä tarinat totta kai ovat myös heijastumia ryhmän sisällä vallitsevista valtasuhteista. Se, mitkä tapahtumat, asiat ja henkilöt sosiaalinen tai kollektiivinen muisti kelpuuttaa tähän tarinaan, on tulosta monimutkaisesta neuvotteluprosessista muistamisen ja unohtamisen välillä.

Sankarit ja uhrit

Toisen maailmansodan muistot jakautuvat kahteen suurempaan ryhmään: yhtäältä periksi antamattomuutta, uhrauksia, sankarillisuutta ja kansallista elinvoimaa painottaviin heroistisiin muistoihin, toisaalta uhriutta alleviivaaviin kertomuksiin kärsimyksistä, aggression, hyökkäyksen ja tuhoamistoimien kohteeksi joutumisesta ja petetyksi tulemisesta. Vaikka painotukset ovat vaihdelleet, näillä molemmilla on ollut eri maissa merkittävä rooli kansallista identiteettiä rakennettaessa. Toisen maailmansodan heroistisesta muistelusta löytyy kultakin kansakunnalta omat versionsa: venäläisillä Suuri Isänmaallinen Sota, englantilaisilla Battle of Britain, ranskalaisilla vastarintaliikkeensä, suomalaisilla talvisota ja kesän 1944 torjuntavoitto. Sankarillisuutta painottavilla muistoilla oli suuri rooli kansakuntien henkisessä jälleenrakennusprosessissa sodan jälkeen. Kertomukset sodasta ja taisteluista olivat keskeisiä välineitä rakennettaessa ja ylläpidettäessä kansallista identiteettiä.

Monissa kansallisissa tarinoissa on myös ollut pyrkimystä esittää oma kansakunta joko muiden puolesta kärsineenä marttyyrina tai ulkopuolisten voimien aggression ja juonittelujen uhrina. Joidenkin kansojen kollektiivisissa sotaa koskevissa muistoissa heroismi ja marttyyrius yhdistyvät, joillekin taas nimenomaan ja juuri uhrius muodostaa identiteetin kivijalan. Oman uhrin statuksen painottamisen taustalta löytyy lähes poikkeuksetta pyrkimys vältellä omaa historiallista ja moraalista vastuuta. Ajatus uhriudesta on tehokas ja usein käytetty työkalu joukkojen mobilisoimisessa ja siihen ovat muodossa tai toisessa turvautuneet lähes kaikki valtiot. Erityisesti Kylmän sodan päättymisen jälkeen uhrinäkökulma on noussut toisen maailmansodan historiassa yhä näkyvämmäksi, ja nykyisin sen voi sanoa tietyllä tavalla jopa dominoivan koko keskustelua sodasta. Samalla tavoin kuin historiallisten syntien sovittamiseen suhtaudutaan ajoittain lähes uskonnollisten puhdistautumisriittien kaltaisella vakavuudella, käydään nykyään myös armotonta kilpailua siitä, kenellä on oikeus historialliseen uhrin statukseen. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä yhä uudet ihmisryhmät ovat nousseet vaatimaan yleistä tunnustusta ja hyvitystä omille kärsimyksilleen.

Suurin riski toisen maailmansodan, niin kuin minkä tahansa historiallisen prosessin, muistamisessa on anakronismi, menneisyyden alistaminen nykypäivälle ja sen arvoille. Vaikka näillä marttyyri- ja sankaritarinoilla onkin juurensa oikeasti tapahtuneessa menneisyydessä, palvelevat ne ennen kaikkea juuri nykyhetken tarpeita. Sankari- ja marttyyritarinat ovat myyttisen historian vahvimpia kertomuksia, ja siksi niitä pyritään jatkuvasti valjastamaan erilaisten nykypäivässä vaikuttavien poliittisten pyrkimysten vetojuhdiksi.

Venäjä, Viro ja toinen maailmansota

Tänään käsiteltävässä pronssipatsasasiassa on pohjimmiltaan kysymys törmäyksestä heroismia ja marttyyriutta yhdistelevän venäläisen sotakertomuksen ja virolaisen uhriutta painottavan tulkinnan välillä. Tunnettua terrorismia koskevaa sanontaa mukaillen voi todeta, että yhden vapauttajat ovat toisen sortajia. Venäläisen toista maailmansotaa koskevan historiallisen kokemuksen keskiössä ovat Hitlerin Saksaa vastaan käydyssä sodassa tehdyt valtavat uhraukset ja tässä kaksinkamppailussa lopulta saavutettu voitto. Neuvostoliitto ei aikanaan Kylmän sodan vuoksi saanut muulta maailmalta tunnustusta näistä uhrauksista, joiden valtavuutta ei voi kiistää ja joista venäläisten itsensä lisäksi hyötyivät myös muut maat.

Venäjä on jatkanut vetoamista näihin uhrauksiin ja odottanut, että Eurooppa ja maailma vihdoin tunnustaisivat, että ylivoimaisen päätaakan Hitlerin kaatamisessa kantoivat juuri venäläiset. Neuvostoliitto taisteli sankarillisesti ja antoi kymmeniä miljoonia marttyyreita toisen rintaman avaamisessa viivytelleen muun maailman puolesta. Kuten tunnettua, muun maailman ymmärrys tätä näkemystä kohtaan on ollut hyvin rajallista. Ns. Lännessä Puna-armeijan ja neuvostokansalaisten panoksen merkittävyyden tunnustamisesta on pidättäydytty, koska sen on katsottu merkitsevän ainakin välillistä ja hiljaista hyväksyntää niille toimille, joihin Neuvostoliitto sodan jälkeen miehittämillään alueilla ryhtyi.

Virolaisten näkemys toisesta maailmansodasta on tietysti täysin päinvastainen. Heille toinen maailmansota merkitsee maan miehittämistä ensin Neuvostoliiton, sitten Saksan ja lopulta taas Neuvostoliiton toimesta ja lopulta koko itsenäisen Viron olemassaolon loppumista. Heille syksyn 1944 tapahtumissa ei ole kyse vapautuksesta, vaan siitä, että yksi totalitaarinen diktatuuri korvasi toisen ja saattoi loppuun vuosina 1939-1940 aloittamansa toimet maan itsenäisyyden tuhoamiseksi. Venäläisten juhliessa lopullisen voiton natsi-Saksasta tuonutta Voiton päivää, virolaiset muistelevat ensimmäisen itsenäisyyden kohtalon sinetöitymistä.

Venäläisen menneisyydenhallinnan kiemurat

Ymmärtääkseen nyky-Venäjällä vallitsevaa tiettyä historiattomuutta tai ainakin historiallisen perspektiivin valikoivuutta on tunnettava sekä sikäläistä historiaa että historiankirjoituksen historiaa. Viimeistään 1920-luvun lopulta alkaen historiantulkinnat olivat Neuvostoliitossa tarkkaan säädeltyjä. Stalin tutustui moniin historiateoksiin henkilökohtaisesti ja tarvittaessa puuttui niiden sisältöön. Soraäänet ja ideologinen vääräoppisuus vaiennettiin raa’alla tavalla. Stalinin kuolemaa seuranneen vapautumisen ja suojasään kaudella ideologisia ohjaksia höllättiin ja myös kriittisiä äänenpainoja siedettiin tiettyyn määrään saakka. Menneisyyden kriittisen tarkastelun ala oli kuitenkin tarkoin säädelty. Stalinin henkilökulttia ja hänen toimeenpanemiaan puhdistuksia sai kyllä arvostella, mutta neuvostojärjestelmän perusluonnetta, lokakuun vallankumousta, Leninin perintöä ja kommunistisen puolueen diktatuuria ei. Uudet vallanpitäjät eivät hellittäneet otettaan historiasta, jolla oli tarkoin määritellyt viralliset rajansa. Hrustshevin syrjäyttämisen jälkeen vuodesta 1964 alkaen palattiin menneisyydentarkastelussa osin takaisin vanhoihin käytäntöihin. Suojasään kaudella työnsä aloittaneiden kriittisempien nuorempien tutkijoiden sukupolvi sai havaita töidensä muuttuneen julkaisukelvottomiksi.

Tilanne muuttui vasta Gorbatshovin kaudella, kun pyrkimys historian avoimempaan ja rehellisempään tarkasteluun nousi keskeiselle sijalle yleisemmässä glasnostin kauden henkisessä reformissa. Varovaisesti alkaneesta keskustelusta kehkeytyi lopulta kiihkeä koko järjestelmän perusteita koskenut väittely. Neuvostoyhteiskunnan viimeisinä vuosina Venäjällä vallitsi varsinainen historiabuumi, kun tutkijat, toimittajat ja muut kommentaattorit pyrkivät etsimään vastauksia kauan vastaamatta olleisiin kipeisiin kysymyksiin ja täyttämään kollektiivisen menneisyyden valkoisia sivuja. Nyt historiallisen revision myrskynsilmään joutuivat myös Lenin, bolshevikkivallankumous ja kommunistisen puolueen valtamonopoli sekä koko se propagandan ja epätotuuksien verkko, jonka Neuvostoliitto oli virallisen totuuden kaavussa kansalaisilleen pakkosyöttänyt. Lupaavasti alkanut tilinteko pulmallisen menneisyyden kanssa törmäsi kuitenkin 1990-luvulla uuden venäläisen todellisuuden karuun arkirealismiin. Poliittisten ja taloudellisten kriisien kanssa painiskelevassa maassa tavallisten ihmisten energia kului jokapäiväisestä elämästä selviämiseen. Jos aikaa ja voimavaroja jäi, ne kulutettiin historiallisten pohdiskelujen sijaan vapaa-ajan eskapismiin tai nostalgiaan. Varsinkin vanhempi sukupolvi vastasi uuden aikakauden vaikeuksiin ankkuroitumalla entistä tiukemmin vanhoihin neuvostomyytteihin.

Suuri Isänmaallinen Sota ja venäläinen identiteetti

1960-luvulta alkaen Suuresta Isänmaallisesta Sodasta tuli venäläisen kollektiivisen muistin tärkein pilari. Sota ja sen muisto yhdistivät venäläisiä enemmän kuin mikään muu yksittäinen historiallinen tapahtuma ja sen kokivat aidosti pyhäksi asiaksi kokonaiset sukupolvet. Yhä nykyään Moskovan kaduilla näkee toisen maailmansodan veteraaneja, jotka kantavat sodasta saamiaan kunniamerkkejä vuoden jokaisena päivänä. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisellä Venäjällä sodan asema tärkeimpänä venäläisiä yhdistävänä historiallisena kokemuksena on oikeastaan vain entisestään vahvistunut. Kommunismin kukistuttua monet Stalinin, Leninin, Marxin ja Engelsin patsaat saivat lähtöpassit, mutta sotamuistomerkkeihin ei juurikaan kajottu. Taistelulla Hitlerin Saksaa vastaan on ehdoton kunniapaikka nykyvenäläisen patriotismin historiallisessa kuvastossa.

Sekä Neuvostoliitossa että Venäjällä vallanpitäjät ovat sumeilematta käyttäneet sodan muistoa omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä, milloin kansallistunteen nostattamiseen, milloin taas huomioon ohjaamiseen pois ajankohtaisista poliittisista ja taloudellisista pulmakysymyksistä. Neuvostoliiton historian kipeiden kohtien suhteen tässä voi katsoa nyky-Venäjällä myös onnistutun. Suuren Isänmaallisen Sodan muisto on pikku hiljaa peittänyt näkyvistä Neuvostoliiton historian ongelmallisemmat osat ja sammuttanut kiinnostuksen niiden selvittämistä kohtaan. Nykyhetken muuttuessa jatkuvasti monimutkaisemmaksi ja epävarmemmaksi ihmiset eivät kaipaa menneisyyden kipupisteiden penkomista, ja esimerkiksi kiinnostus stalinismin uhrien muistamiseen keskittyvän Memorial-organisaation toimintaa kohtaan on hiipunut.

Venäläinen historiankirjoitus oli eristyksissä muusta maailmasta yli 50 vuoden ajan. Tämä näkyy yhä varsin selvästi sen omaleimaisuudessa. Vuoden 2005 voitonpäivänjuhlat, pronssisotilas ja muut viime vuosien historiakiistat ovat osoittaneet selvästi, että venäläiset historiantulkinnat nojaavat voimakkaaseen ja globaalia historiallista konsensusta uhmaavaan traditioon. Venäjällä on oma ja usein itseriittoisuuteen saakka omavarainen intellektuaalinen kulttuurinsa, jossa muualla niin dominoivaksi tulleella englannin kielellä ei ole juuri mitään asemaa.

Meillä suomalaisilla on omien historiallisten kokemustemme pohjalta taipumus heristää oppimestarimaisesti sormea venäläisille ja osoittaa moraalista paheksuntaa näiden valikoiville historiantulkinnoille. Patsaskiistan yhteydessä tämä näkyi ennen kaikkea lähtökohtaisena kieltäytymisenä ymmärtää Venäjän valtion ja vironvenäläisen vähemmistön näkökantoja. Patsaan siirtäminen on Viron sisäinen asia, korostettiin, ja alleviivattiin sitä, että itsenäisenä valtiona Virolla on oikeus omaan historiantulkintaansa.

Historia politiikan valjaissa

Kaikkein eniten kiistassa on korostunut se, kuinka altis historia on poliittiselle ryöstöviljelylle. Venäläiset toisen maailmansodan tulkinnat tähtäävät yhtäältä nyky-Venäjän kansainvälisen prestiisin kiillottamiseen, toisaalta epämiellyttävien historiallisten vastuiden väistämiseen. Haluttomuus Neuvostoliiton Baltian-toimien avoimeen ja totuutta edes likiarvona lähestyvään tarkasteluun herättää ulkomailla täysin oikeutettuja epäluuloja Venäjän todellisista aikeista näiden ns. lähiulkomaidensa suhteen. Virossa yleisen ajatuksen vironvenäläisistä potentiaalisena viidentenä kolonnana voi jos ei muuta niin ainakin ymmärtää.

Toisaalta historian taivutteluun ovat syyllistyneet myös virolaiset. He ovat käyttäneet toisen maailmansodan aikaista kohtaloaan savuverhona passiiviselle kansallisuuspolitiikalleen ja tekosyynä haluttomuudelleen edes pyrkiä integroimaan venäläisvähemmistöään. Historialliseen uhriuteensa vedoten he torjuvat pragmatismin ja, sallittakoon vahva termi, kostavat 16 vuotta sitten olemasta lakanneen valtion yli kuuden vuosikymmenen takaisia toimia toisen ja kolmannen polven vironvenäläisille. Sekin on muistettava, kuten suomalainen Viron-tuntija Martti Turtola on huomauttanut, että Virossa on tyystin kieltäydytty käsittelemästä virolaisten itsensä osuutta ja vastuuta siinä kehityksessä, joka vei maan osaksi Neuvostoliittoa. Samainen ristiriita on nähtävissä jopa pronssisoturipatsaassa: sen suunnittelivat virolaiset kuvanveistäjä Enn Roos ja arkkitehti Arnold Alas, ja mallina toimi virolainen painin kaksinkertainen olympiavoittaja Kristjan Palusalu.

Kansallisista historiantulkinnoista tuskin koskaan pääsemme eroon. Toisen maailmansodan rintamalinjat tulevat henkisellä tasolla vaikuttamaan vielä pitkään. Virolais-venäläistä historiakiistaa arvioitaessa on kuitenkin hyvä muistaa se tosiasia, että vaikean menneisyyden käsittely ottaa aikansa, ja että tämä kussakin kansallisessa kontekstissa noudattaa aivan omanlaistaan logiikkaa. Virossa ollaan historiankirjoituksen suhteen nyt monessa mielessä samassa tilanteessa kuin Suomessa oltiin 1920- ja 1930-luvuilla. Venäjälläkään suhtautuminen menneisyyteen ei ole mitenkään monoliittista, ja varsinkin akateemisen historiantutkimuksen piirissä on tehty paljon rohkeita avauksia menneisyyden umpisolmujen avaamiseksi. Toivokaamme, että ajan kuluminen ja olosuhteiden vakiintuminen lieventää jyrkkyyttä henkisten rintamalinjojen molemmilla puolilla.

Kansallisen tarkastelutavan vaihtoehtona voisi olla kaikki sota-ajan kauheuksien näkeminen toisiinsa linkittyneenä, toisiaan toistaneena, kopioineena ja kostaneena kokonaisuutena, yleisinhimillisenä eurooppalaisena ja maailmanlaajuisena tragediana. Ensimmäinen askel tiellä tällaiseen näkemykseen on valmius nähdä oma kansallinen historia myös kriittisessä valossa. Juuri tässä piilee pronssisoturikiistan kaltaisen historian politisoitumisen suurin vaara, koska se saa osapuolet linnoittautumaan entistä tiiviimmin vanhojen kansallisten myyttien ja epäluulojen taakse.

5 kommenttia:

sl kirjoitti...

Kyllä oli outo se Alfredssonin maali. Selänne sanoi osuvasti, että häntä hävetti tuomarien toiminta. Anaheim voittaa seuraavan matsin, melkein voitti tämänkin. Ja Giguerre ei oo kertaakaan hävinnyt ratkasuottelua kotonaan.

syvä iskumme on kirjoitti...

Ja sitten lisää patsas-asiaa:
Minulle tulee Mannerheimin patsaasta aina mieleen vuonna 1918 teloitetut alaikäiset tytöt. Pitäisiköhän patsas sen takia siirtää jonnekin sivummalle minua häiritsemästä?

Jouni kirjoitti...

"Kansallisen tarkastelutavan vaihtoehtona voisi olla kaikki sota-ajan kauheuksien näkeminen toisiinsa linkittyneenä, toisiaan toistaneena, kopioineena ja kostaneena kokonaisuutena, yleisinhimillisenä eurooppalaisena ja maailmanlaajuisena tragediana."

Tätä en ihan heti täysin hoksannut. Olisikohan tuossa vaarana, että ajaudutaan helposti toiseen ääripäähän, eli nähdään kaikki traagiset sotatapahtumat universaaleina "köntteinä", jolloin tiettyjen seikkojen ominaislaatu jää varjoon? Tästä taisi ollakin keskustelua mm. Saksan Historikerstreit-debatissa väiteltäessä holokaustin singulaarisuudesta ja siitä, miten paljon natsien tekojen voidaan katsoa olevan reaktiota Neuvostoliiton uhkaan.

Tietysti sota-ajan tapahtumat ovat lähes poikkeuksetta kaameita ja tietyllä tavalla kytköksissä laajempiin tapahtumavyyhteihin, mutta mielestäni "ongelma" on alkujaan ilmiötä kuvaavan kielen metonyymisyydessä. Käytännössä mitä tahansa kohdetta kuvailtaessa ei voida koskaan saavuttaa yhdellä kertaa sen kaikkia ominaisuuksia, jolloin väistämättä jotkin attribuutit tai osat valitaan enemmän tai vähemmän tietoisesti kuvaamaan kokonaisuutta - esim. tässä tapauksessa vaikkapa jatkosodan tarkasteleminen torjuntavoittona, kuten tuossa Markun tekstissä mainittiinkin. Tässä mielessä historiankirjoitus millä tahansa tasolla on aina läpeensä poliittista.

Siksi onkin erittäin kiinnostavaa tarkastella, miten ja millaisilla muistamisen, muistuttamisen, unohtamisen ja unohduttamisen keinoilla tietyille narratiiveille pyritään luomaan dominoiva asema vaikkapa toistamisen avulla esimerkiksi niin sanotussa kollektiivisessa muistissa tai kansallisessa identiteetissä, jotka molemmat ovat abstraktioita, joiden sisältöä on mahdoton vangita kokonaan. Tähän taas liittyy minusta kiinnostavasti tuo Markunkin mainitsema omien kokemusten tulkinta suurempien kertomusten kautta.

Vasarahammer kirjoitti...

Viimeisin patsaskirjoitus on saanut ansaitsemattomasti vain muutaman kommentin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kirjoitus olisi kommentoinnin arvoinen. Siihen vain on harvinaisen vähän lisättävää.

Tällä kertaa historiantutkija on pystynyt harvinaisella tavalla yhdistämään kunkin kansakunnan omat historialliset myytit ja todellisen historian sillä tavalla, että ne täydentävät ja selittävät toisiaan.

Jouni kysyy, miten tietyt historialliset narratiivit saavuttavat dominoivan aseman. Poliittinen valta tietysti vaikuttaa asiaan, kuten myös kansakunnan sisäinen tarve selittää asioita omalta kannaltaan parhain päin.

Ajan kuluminen vie toivottavasti käsityksiä lähemmäs historiallista totuutta tai ainakin mahdollistaa useamman eri narratiivin samanaikaisen olemassaolon.

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Erilaisten narratiivien yhtäaikaisen olemassaolon salliminen lienee paras tilanne, mihin on mahdollista päästä. Suurin osa historiakeskusteluista ei kuitenkaan koskaan pääse tälle pääte(?)pysäkille. Valitettavan usein mennään juuri toiseen suuntaan, eli kavennetaan sallitun tulkinnan rajaa kunnes jäljellä ei ole kuin yksi virallisesti sallittu.

Mitä taas tulee yritykseen nähdä erilaiset tragediat yhtenä kokonaisuutema, on se yksi helpoimmista tavoista houkutella kritiikkiä eri kansallisista keskusteluista. Monien kansakuntien virallisissa tai semivirallissa tarinoissa kun aika usein painoteaan omien uhrausten ja kärsimysten ainutlaatuisuutta. Holokaust-tutkimuksen piirissä kritisoidaan ekspilisiittisesti kaikkia yrityksiä vertailla juutalaisen kansanmurhaa mihinkään muuhun, koska sen katsotaan olevan vaarallista asioiden suhteellistamista.