Drink my liquor from an old fruit jar

Synnyin vuonna 1972. Siten olin aika nuori kun punkkarit-fiftarit vastakkainasettelu oli Suomessa se kaikkein tärkein yhteiskunnallinen jakoviiva nuorempien ihmisten keskuudessa, mutta uskokaa tai älkää muistan ajan. Punk musiikkina varmasti oli vähän liian haastavaa tuona aikana, mutta Crazy Cavan, Matchbox, Stray Cats ja Teddy and the Tigers ovat kyllä jääneet mieleen. Sittemmin tuli itse suuntauduttua musiikillisesti toisaalle, mutta kokonaan ei tätä muistamisen taakkaa ole saanut heivattua selästään myöhemminkään. Rockabilly-levyjä tarttuu kaupasta mukaan aina silloin tällöin ja tiettyjen alan keskeisten hemmojen kuten Brian Setzerin, Reverend Horton Heatin ja tanskalaisen Nekromantixin tekemisiä tulee seurattua vähän tarkemminkin. Ja Suomessa Knucklebone Oscarin ja tietysti Francinen edesottamuksia.

Viikko sitten olin Tampereella todistamassa kuusissakymmenissä olevan Robert Gordonin keikkaa. Gordon soitti rockabillya Pohjois-Amerikassa 1970-luvulla ennen kuin se Stray Carsin myötä nousi hetkeksi valtavirran valonheittimen kiilaan. Gordonin tötterö on vuosien mittaan littaantunut ja eroosio purrut ulkonäköön, mutta baritoni on yhä kunnossa. 15 euron pääsylipun hinnalla sai myös promo-CD:n, joka paljastui livetaltioinniksi vuodelta 1977. Mielenkiintoiselta läpyskältä löytyy mm. Gordonin ja Bruce Springsteenin duettu Blue Suede Shoes. Gordonilla, Link Wraylla ja Springsteenillä oli 1970-luvun loppupuolella jonkin sortin triumviraatti New Yorkissa. Bruce teki Robertille kappaleen nimeltä Fire, josta myöhemmin uli hitti Pointed Sistersin ja pomon itsensä esittämänä. Gordon ja Wray tekivät levytysyhteistyötä lukuisien projektien tiimoilta.

Mikä voi rockabillyn kaltaisessa alkukantaisessa tynnyrimusiikissa kiinnostaa? Basson ja rytmin hallitsevuus bilemusiikkina tietysti, mutta siinä on pakko olla jotain enemmänkin. Blue Suede Shoes on rockabillyn perusohjelmajulistus, ja parempaa saa tietysti hakea. Oliko Chuck Berry rockabillya vai jotain muuta? Läheltä liippaa joka tapauksessa. Keskimäärin kuitenkin valkoisen köyhän agraarisen amerikkalaisen nuoren miehen soittamaa ja kuuntelemaa musiikkia, jossa nostalgia ja muualle kuin sukupuolimoraaliin keskittynyt arvokonservatismi soittivat isointa kelloa.

Sitä olen myös hnämmästellyt, että kun joka asiassa retroillaan nykyisin niin perkeleesti, niin miksi ei tuo 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun rockabillyfanien nykyisin noin 40-50-vuotias ydinjoukko ei ole palannut nuoruutensa idolien äärelle. Mihin ovat unohtuneet Rockabilly Rebel ja se tosiasia, että tiettynä ajankohtana Suosikin faniäänestyksissä top-10:ssä ollesta bändeistä kolme tai neljäkin saattoi olla rockabilly-komboja? Freddie Falcon ei hänkään ole pyrkinyt juurille palaamaan. Parhaimmillaan rockabilly on varsin rouheaa meininkiä, niin kuin Oscar sanoisi. Taitaa olla myös erään Kilmisterin suosikkimusaa, vaikka asiaa tuntematon ei sitä ihan heti tulisi veikanneeksikaan. Suomesta löytyy alan harrastajalle kadehdittavan elinvoimainen alakulttuurinsa.