Aina silloin tällöin akateeminen tutkimus onnistuu tuloksillaan ja tulkinnoillaan sohaisemaan ampiaispesiä oikein kunnolla. Tänään tapahtui juuri näin, kun Hesari uutisoi Kuopion yliopiston tutkimusryhmän tuloksia terveydenhuollon resurssien kohdentamisesta ja henkilöstöjohtamisesta. Tutkimusryhmän johtaja professori Juha Kinnunen esitti haastattelussa todellista murskakritiikkiä kansallista terveydenhuoltojärjestelmäämme kohtaan. Ryhmän tutkimustulokset vaikuttavat kyseenalaistavan kaiken sen, mitä olemme viimeisen vuosikymmenen aikana saaneet kuulla terveydenhuollon resurssipulasta.
Kinnusen lista oli sellainen, että herneiden meno nenään eri tahoilla on väistämätöntä: sairaalapaikkoja on 5.000 liikaa, terveyskeskuksissa on työvoimaa kaksin- tai kolminkertaisesti yli tarpeen, leikkauksista 30-40 prosenttia on turhia, laitoshoitoon joutuminen tuhoaa vanhusten toimintakyvyn peruuttamattomasti, röntgenkuvia otetaan liikaa ja keskussairaaloiden laboratorioissa on kolminkertainen henkilöstön ylikapasiteetti. Myös suomalaiset terveyskeskuslääkärit osoittautuivat kansainvälisessä vertailussa tehottomiksi: kun meillä hoidetaan 1-1.5 potilasta tunnissa, ertailumaissa (ilmeisesti muut pohjoismaat) samassa ajassa vastaanoton läpäisee 4-8 potilasta.
Tutkimustulokset perustuvat suomalaisen terveydenhuollon tarkasteluun henkilöstöjohtamisen näkökulmasta, mitään lääketieteellisiä kannanottoja ne eivät siis ole. En tiedä, kuinka kansallisten hoitokulttuurien erot on tutkimuksessa otettu huomioon, ja onko esimerkiksi tavoitteenasettelu annetun hoidon laadun suhteen jotenkin tyystin erilaista eri maissa. Niin tai näin, väitteet ovat vallitsevan keskusteluilmapiirin ja päivästä toiseen toistettujen perusväittämien suhteen niin raflaavia, että keskustelua luulisi nyt syntyvän. Jotenkin nämä suuret erot Suomen ja muiden maiden välillä on pystyttävä selittämään. Voiko todella olla niin, että suomalainen hyvinvointivaltio on vuosikymmenten saatossa päässyt kasvamaan näin pahasti vinoon?
Kuvaus Suomen Akatemian rahoittaman terveydenhuoltotutkimuksen metodisesta pohjasta ei kyllä ole kaikkein luottamusherättävin. Sen mukaan projektin tarkoituksena on kehittää terveydenhuollon henkilöstöjohtamiseen "uusia menetelmiä ja malleja sekä etsiä uusia luovia henkilöstöratkaisuja". Teoreettisena lähtökohtana kuuluu olevan "moderni henkilöstövoimavarojen johtaminen (HRM)", jonka Wikipedia-kuvaus on aikamoinen pläjäys liikkeenjohdollis-teoreettista, joku voisi sanoa kvasitieteellistäkin, businessjargonia. Julkisen hallinnon puolelle sovellettuna näistä aika usein löytyy erilaisia menojen pienentämiseen tähtääviä ketunhäntiä kainaloista. Kuopion HumanRe-projektin kuvaus on tässäkin suhteessa paljon puhuva. Yhtenä tutkimustavoitteena on selvittää, "miten suuri vaikutus oikeudenmukaisuudella ja joustavuudella on henkilöstön tehokkaan käytön edellytyksenä".
Hoitajien palkkojen nostamisesta on keskusteltu aina eduskuntavaalikampanjan ajoilta saakka. Väitteet ylikapasiteetista ovat mielenkiintoinen avaus tämänkin keskustelun kannalta. Ei ihme, että jo tämän päivän kuluessa ovat sekä Tehy että lähi- ja perushoitajien liitto Super ehtineet kovaan sävyyn kritisoida tutkimuksen väitteitä. Kinnunen osasi näitä reaktioita haastattelussaan jo ennakoida todetessaan ammatttijärjestöjen olevan omalta osaltaan tehokkaana muutosten jarruna.
Vaikea mennä sanomaan, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Siitä kaiketi vallitsee jonkinlainen yhteisymmärrys, etteivät asiat julkisessa terveydenhuollossa ole kaikilta osiltaan kunnossa. Se, että julkisesti esittää tämän olevan seurausta pikemminkin järjestelmän tehottomuudesta ja ylikapasiteetista kuin resurssipulasta, vaatii melkoista rohkeutta. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten nyt kritisoidut tahot vastaavat väitteisiin. Se on varmaa, että lenkillä kannattaa käydä jatkossakin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Aika kipakkaa tekstiä Kinnusen ryhmältä. Jotenkin sitä tuppaa olemaan aina erityisen varuillaan, kun huomaa talousdiskurssin valloittavan jälleen yhden elämän osa-alueen. Minusta esimerkiksi vanhustenhoitoon ei missään nimessä voi soveltaa periaatetta, että mitä enemmän ja nopeammin, sen parempi. Tuskin työryhmän jäsenetkään ovat tarkoituksellisesti tuota mieltä, mutta sellainen ajatus tekstistä vähän paistaa.
Sen verran olen omissa töissäni joutunut lukemaan ja kääntämään näitä HRM-tyyppisiä tekstejä, että voin todeta niiden olevan suurimmaksi osaksi aivan kaamea silsaa. Markkinamiesten komeilla termeillä yritetään tehdä vaikka minkälaisia temppuja, vaikka ideana liian usein on se, miten nyhtää ihmisistä...siis resursseista irti mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti ja halvalla.
Poliittisesti erityisen kiinnostava on tuo kommentti ammattijärjestöjen olemisesta muutoksen jarruna. Tämähän sopii oikeistohallituksen aikaiseen ilmapiiriin kuin nenä päähän! Köysi vain kiristyy ammattijärjestöjen kaulassa kun ihmisistä tehdään resurssipoolia, josta voi ammentaa pohjattomasti osia rikkoutuneiden osien tilalle. ;)
En millään voi ymmärtää sitä hysteeristä pelkoa, mitä vaatimus taloudellisesta tehokkuudesta julkisen sektorin toiminnassa aiheuttaa. Ymmärrän paremmin, jos julkisen sektorin ammattiliiton edustaja ilmaisee pelkonsa, koska kyse on myös työpaikoista ja arvostuksesta, joka näkyy palkan muodossa.
Julkinen sektori toimii aina taloudellisesti tehottomasti, koska päätöksentekoon vaikuttavat myös muut kuin taloudelliset prioriteetit. Jos monopoliasemassa toimiva julkisen sektorin organisaatio joutuu taloudellisesti tiukoille, vyönkiristys tehdään palvelua huonontamalla. Tämä selittää mm. julkiselle terveydenhuollolle tyypilliset leikkausjonot.
Yksityisellä puolella liikevaihdon lasku johtaa aina kustannussäästöihin ja tehottomien yksiköiden putoamiseen pois markkinoilta joko konkurssien tai yritysfuusioiden kautta. Koska toimitaan kilpaillussa ympäristössä, tämä ei yleensä johda merkittävään palvelutason laskuun. Se kuitenkin johtaa tiettyjen ydinliiketoiminnan kannalta epäoleellisten toimintojen karsimiseen.
Jos haluaa katsoa, miten kilpailulta suojattu ala mukautuu kilpailuun, kannattaa katsoa, miten pankkitoiminta on muuttunut 1980-luvulta nykypäivään verrattuna.
1980-luvulla ennen rahamarkkinoiden vapauttamista konttoriverkon laajuus oli ainoa tapa, jolla pankit kilpailivat keskenään. Korot olivat säänneltyjä eikä niillä voinut kilpailla. Lainaa oli myös vaikea saada ja lainansaanti edellytti vuosien säästämistä erittäin alhaisella korolla (käytännössä alle inflaation). Suuri korkomarginaali teki pankkitoiminnasta harjoittajalleen helppoa. Buntta Wahlroos aikanaan vertasi pankinjohtajan työtä Alkon myyjän vastaavaan ja sanoi ainoan eron olevan siinä, että pankinjohtaja saa työssään istua.
Kun kilpailu vapautui, suojattuun elämään tottuneet pankit joutuivat muuttamaan toimintaansa uuteen toimintaympäristöön paremmin sopivaksi. Tämän seurauksena työpaikkoja katosi ja konttoriverkko supistui merkittävästi. Lisäksi internetin kehitys mahdollisti pankkipalveluiden tuonnin kotitietokoneelle. Tämä vähensi luonnollisella tavalla konttoripalveluiden tarvetta ja vähensi pankkipalveluiden tuottamisen kustannuksia.
Koska kustannukset pienenivät, lainaa voitiin tarjota aiempaa halvemmalla. Lisäksi säästäjän ulottuville tuli perinteisen pankkitilin lisäksi muita säästämisvaihtoehtoja, jotka kaikki ovat saatavilla internetin kautta.
En sano, että kaikki tämä on toteutettavissa suomalaisessa terveydenhuollossa. En myöskään katsoisi ensisijaisesti viimeisimmän tutkimuksentekijän tieteellisten ansioiden perään, vaan näkisin hänet lähinnä keskustelun herättäjänä etenkin, kun hän sohaisi tutkimuksellaan tiettyjä pyhiä lehmiä, kuten aluepolitiikkaa ja laitoshoidon tarpeellisuutta.
Jos suomalainen terveydenhuolto toimii taloudellisesti tehokkaasti, se tarkoittaa, että verorahoja ei kulu hukkaan vähemmän tärkeisiin toimintoihin vaan ne käytetään vain siihen, johon terveyspalveluiden käyttäjä niitä tarvitsee. Lisäksi säästyneet verorahat voidaan käyttää muihin tarkoituksiin eikä pelkästään papereiden siirtelyyn terveyskeskuksessa.
Luonnollisesti en itse usko, että julkinen terveydenhuolto voi koskaan olla taloudellisesti niin tehokasta kuin yksityinen. Se voi kuitenkin kuluttaa vähemmän verorahoja kuin nykyisin palvelutason merkittävästi huonontumatta, mikä olisi sekin valtava saavutus.
Keskussairaalan apulaisylilääkärin lyhyt kommentti: valtataistelu on suurimpia ongelmia. Lääkärien asema romutetttiin. Itse olen kolmisen tuntia työaikaa käyttänyt tämän kevään aikana työhuoneeni siivoamiseen. Potilaat jonottakoot. Perustehtävä olisi sairauksien hoito, mutta kun lääkäreitä ei saa "palvella", niin juuri se kärsii. Lääkäreillä ei enää ole juurikaan sihteeripalvelua ja itse kun hoitaa janvarausta ja vääntää kirjeitä lähetettäväksi, on se kaikki aika potilailta pois. Lääkärien työ on tasa-arvon nimissä tehty hitaaksi ja tehottomaksi.
"Perustehtävä olisi sairauksien hoito, mutta kun lääkäreitä ei saa "palvella", niin juuri se kärsii. Lääkäreillä ei enää ole juurikaan sihteeripalvelua ja itse kun hoitaa janvarausta ja vääntää kirjeitä lähetettäväksi, on se kaikki aika potilailta pois. Lääkärien työ on tasa-arvon nimissä tehty hitaaksi ja tehottomaksi."
Lääkärit eivät mielestäni tarvitse sihteereitä henkilökohtaisiksi käskyläisikseen. Missään muuallakaan eivät asiantuntijatehtävissä toimivat enää pysty pompottelemaan vähemmän koulutettuja kanssaihmisiään oman toimintansa maksimoimiseksi.
Sen sijaan lääkärin työhön kuuluvat rutiinitehtävät tulisi mahdollisuuksien mukaan joko eliminoida kokonaan tai tehdä informaatioteknologian avulla niin helpoiksi, että ne eivät veisi kohtuuttomasti aikaa.
Toki järkevintä olisi, jos lääkärin työssä rutiinitehtävien osuus työajasta olisi mahdollisimman pieni verrattuna potilaiden tarpeen kannalta olennaiseen työhön.
Kyse on periaatteesta - eli täytyykö (ja voiko!) kaikkea mitata taloudellisin kriteerein. Joskus on syytä hyväksyä, että jokin taho tuottaa taloudellisesti tappiota.
"Lääkärit eivät mielestäni tarvitse sihteereitä henkilökohtaisiksi käskyläisikseen. Missään muuallakaan eivät asiantuntijatehtävissä toimivat enää pysty pompottelemaan vähemmän koulutettuja kanssaihmisiään oman toimintansa maksimoimiseksi."
Kummallista, minä kun luulin, että potilaiden hoitamiseen käytetyn ajan maksimointi olisi hyvä asia...ero julkisen terveydenhuollon ja yksityisen välillä on juuri siinä, että yksityisellä puolella lääkärin ei tarvitse näitä asioita hoitaa itse, vaan ne tekee joku muu, palkaa vastaan.Ei lääkärikeskuksessa erikoislääkärin tarvitse siivota omaa huonettaan, eikä hoitaa ajanvarausta. Ei minulla ole sinänsä mitään sitä vastaan, että erikoislääkärin palkalla, veronmaksajien rahalla, siivoan ja hoidan ajanvarausta. En minä siitä mitenkään kärsi. Siivoaminen on rentouttavaa raskaan potilastyön välissä. Potilaat siitä kärsivät, jonossa riutuessaan. Tämäkö on sitä taloudellista tehokkuutta, jota Vasarahammer peräänkuuluttaa? Minä voin vaikka leikata poliklinikan ruohokentän, olisi ihan mukavaa, jos voisi liikuntaakin harrastaa työaikana. Tämä tilanteessa, jossa n. 3 lääkäriä koittaa tehdä 7 lääkärin työt.Älkää sitten ihmetelkö, että lääkärit karkaavat yksityissektorille. Siellä saa keskittyä omaan työhönsä. Julkisella sektorilla ei saa. Suosittelen luettavaksi esim. klassikkoa tri. Zivago, jossa kollega kyllästyy siihen, että poliittisissa kokouksissa istuminen on tärkeämpää, kuin potilaiden hoito.
Se että lääkäri käyttää kallista ja pitkää koulutustaan lippusten ja lappusten pyörittämiseen, sen sijaan että tekisi sitä, mihin hänet on koulutettu, on jonkinlainen valtiopetos, varastamista isänmaalta, sihteeriltä ja siivoojalta, josta pitäisi tuomita kävelemään paljain jaloin Canossaan.
Olen itse lobannut sen asian puolesta, että lääkärit tekisivät lääkärin työtä ja sihteerit ja siivoojat omaansa.
Lähetä kommentti