Kustaan Suomi maailmankartalle

Ampumahiihtäjä, ex-maastohiihtäjä Kaisa Varista epäillään taas vaihteeksi dopingista, eikä tällä kertaa toisin kuin vuonna 2006 olla enää pelkkien huhujen asteella. 2003 kävi käry Val di Fiemmestä EPOsta, ja nyt ollaan kovaa vauhtia menossa samaa alamäkeä: 6.1. Oberhofissa kisatun maailmancupin jälkeen otetun testin A-näytteestä oli löytynyt kiellettyjä aineita. Parhaillaan on meneillään aina niin arvokas ja lukemattomista esityskerroista tuttu näytelmä: urheilija kiistää, kaikki tahot korostavat kyseessä olevan vasta epäilyn ja kehottavat odottamaan B-näytettä, mutta taustalla on käynnissä kauhea luistelu pois mahdollisesta vastuusta jne. A- ja B-näytteiden yleisen suhteen ja Variksen historian huomioiden oddsit ovat aika lähellä nollaa, että berttapissa (vai oliko kyseessä verinäyte, sitä ei uutisista selvinnyt) osoittautuisi yhtään vähemmän väkeväksi kuin ensimmäinenkään lirautus.

Kansainvälistä julkisuutta Varis on uusimmasta uroteostaan saanut jo konsanaan enemmän kuin parin viikon takaisesta maailmancupin osakilpailun voitostaan Ruhpoldingissa. Varsinkin Ruotsissa, joka on tottunut menestymään naisten ampumahiihdossa, alan piireissä on päällä varsinainen lynkkausmieliala. Lajin ex-tähti ja nykyinen tv-kommentaattori Magdalena Forsberg päivitteli kirosanojen saattelemana Variksen tyhmyyttä ja totesi tapahtuneen jälleen kerran osoittavan, että dopingista olisi langetettava elinikäinen kilpailukielto. Lisäksi Forsberg kertoi ihmetelleensä Ruhpoldingissa sitä, ettei suomalaishiihtäjä maaliin tultuaan voitosta huolimatta vaikuttanut kovinkaan iloiselta. Olisiko jo silloin tiennyt, mitä on tulossa...

Ruotsin maajoukkuevalmentaja Wolfgang Pichler on alusta saakka suhtautunut hyvin kielteisesti Variksen ilmestymiseen ampumahiihtoympyröihin. Variksen voiton jälkeen hän totesi, ettei voinut tuntea tämän menestyksestä minkäänlaista iloa, ja on nyt tietysti antamissaan lausunnoissa ollut vahvasti "mitä minä sanoin" -linjoilla. Ruotsin mitalitoivoihin Östersundin MM-kisoissa kuuluva Helena Jonsson peräänkuulutti myös elinikäistä kilpailukieltoa. Maajoukkuekollega Anna-Maria Nilsson totesi toivovansa, että Varis saisi kilpailukiellon eikä voisi saapua Östersundiin pilaamaan kisoja. Hän totesi, ettei voinut käsittää Variksen toimintaa ja toivoi tämän nyt lopulta pistävän sukset naulaan.

Sportexpressenin nettisivuilla oli äänestys siitä, pitäisikö doping-rikkeestä antaa elinikäinen kilpailukielto. Kello 23 äänestämässä oli käynyt liki 12000 henkilöä ja prosenttijakauma oli murskaava: 91 prosenttia elinikäisen pannan puolesta, vain 9 prosenttia lempeämmän rankaisun kannalla. Dagens Nyheter heitti nettisivuillaan peliin mielenkiintoisen tiedonjyvän: ilman uskomattoman huonoa tuuria Varis olisi kenties selviytynyt Oberhofin keikastaan puhtain paperein. Hänen sijoituksensa siellä olivat nimittäin 20. ja 28., eikä tätä ynnä muut -osastoa yleensä testata. Varis sai testikomennuksensa arvalla, jonka jälkeen häntä vietiin yhdessä mitalistien kanssa pissauskoppiin. Se arpa tiesi paikkansa.

Norjassa Verdens Gang oli haastatellut Norjan maajoukkuevalmentaja Audun Svartdalia, joka hänkin ihmetteli sitä, kuinka Varis saattoi olla niin tyhmä, ettei ryhtyi kiellettyihin konsteihin vaikka oli jo kertaalleen aiemmin niistä narahtanut. "Vaikuttaa siltä, ettei hän ymmärrä mistään mitään", kiteytti norjalaiskoutsi. Ampujahiihtäjä Solveig Rystad puolestaan oli todennut jo Ruhpoldingissa, ettei hän oikein tiedä, mitä mieltä Variksen voitosta pitäisi olla.

Variksen käryn noteerasivat myös mm. neuvostoaikoina legendaarinen ja yhä samalla nimellä ilmestyvä Sovetski Sport ja saksalainen Bild. Frankfurter Allgemeine Zeitung otsikoi uutisensa nokkelasti "Uusi laji, vanhat synnit", Jyllands-Posten puolestaan "Suomalaisen tyhmyys ihmetyttää". Suomenlahden etelärannalla tapahtuneet panivat merkille niin Postimees kuin Eesti Päevalehtkin.

Päivän härskeimmästä jeesustelusta menevät pisteet kuitenkin kotimaahan. MTV3:n haastattelema hiihtoliiton toimitusjohtaja Jari Piirainen pohti Variksen käryn mahdollista vaikutusta Lahden MM-kisahakuun vuodelle 2013. Hän ei nähnyt mitään suoranaista vaikutussuhdetta, koska "tapaus ei koske maastohiihtoa ja FIS:ia". Sitä hän valitteli, että tapaus "lokaa suomalaisten mainetta, kun Suomi-kuvasta tulee maailmalla epärehellinen", ja totesi uutisen olevan surullinen ampumahiihdolle ja urheilulle yleensäkin. Lopuksi hän vielä pahoitteli sitä, että "maastohiihdon maksamista oppirahoista ei ole otettu opiksi".

Näin Piirais-Jari yritti maalata maastohiihdosta jonkinlaista suomalaisen urheilun marttyyria, joka nyttemmin on tehnyt parannuksen ja on suorastaan esikuvallinen. Tosiasia kuitenkin on, että niin Varis kuin häntä ilmeisesti yhä valmentava Kari-Pekka Kyrökin ovat nimenomaan maastohiihdon valmennus- ja koulutusmyllyn tuotteita. Variksen uusi käry ei ole mitään muuta kuin Lahden 2001 skandaalin etäispesäke, perillinen ja toivottavasti vihdoin myös päätepiste.

Lahden MM-kisoista oli tarkoitus tulla 1980- ja 1990-luvuilla kukoistuskauttaan eläneen sekä suuren osan tieteellisen valmennuksen opeistaan, toimintametodeistaan ja moraalifilosofiastaan DDR:stä omaksuneen suomalaisen kilpahiihtokulttuurin lopullinen kruunu, mutta vippaskonstien käytössä osoitettu amatöörimäisyys teki niistä sen konkurssin ja hautausmaan. Jos joku on urheilussa suomalaisten mainetta loannut ja Suomi-kuvaa tahrannut, se on nimenomaan maastohiihto. Pienen lajiliiton palveluksessa 2000-luvulla olleena tiedän, että näiden kihujen sokeudesta ja hölmöilyistä joutui suomalainen urheilu kärsimään vuosikausia.

Yksi kysymys askarruttaa: miksi Kaisa Varis ei ollut vuonna 2001 Hemohesistä kärynneiden joukossa, vaikka K-P Kyrö häntä valmensikin? Asiaa kysyttiin Kyröltä joskus suoraankin, jolloin hän vastasi "Miksi minä olisin pilannut Kaisan mahdollisuudet kultamitaliin?" Ei tullut kultaa, ja mahdollisuudet kyllä ehdittiin vielä ryssiä moninkertaisesti myöhemminkin. Suomalaismedia maalasi Kyröstä natsivääpelin ja maanpetturin, mutta ainakin minä uskon hänen olleen pikemminkin puhdasverinen ja huippuunsa jalostettu 1980- ja 1990-lukujen suomalaisen huippuhiihdon valmennuskulttuurin tuote kuin mikään kaidalta tieltä omaa moraalittomuuttaan poikennut musta lammas. Se täytyy myöntää, että selkärankaa miehellä oli, toisin kuin monella muulla. Kakan lennettyä tuulettimeen luistelumestareita kyllä löytyi, mutta perinteisen miehiä ei.

Raskaita uutisia

Jotain vähän tämänsuuntaista olen jo jonkin aikaa odotellutkin, mutta en sentään ihan tällaista: muskeli-, sankari- ja viikinkihevin pioneeri, maailman kovaäänisimmäksi (129.5 dB) bändiksikin tituleerattu Manowar aikoo ensi kesänä kahdessa konsertissaan Saksassa esittää kokonaisuudessaan kuusi ensimmäistä levyään. Magic Circle -festivaali järjestetään Saksassa Bad Arolsenissa 9.-12. heinäkuuta, ja Manowarin lisäksi siellä esiintyy myös muista bändejä, mm. HolyHell, Majesty, Stormwarrior ja Kobus. Avajaispäivän päättäjäisiksi nähdään soihduilla valaistu seremonia, jossa Manowarin Demons, Dragons and Warriors -kiertueen lavarekvisiittana kulkenut viikinkilaiva tuikataan tuleen ja lähetetään Valhallaan!

Manowar kiipeää lauteille perjantaina 11.7. ja soittaa läpi alkuperäisessä kappalejärjestyksessä levynsä Battle Hymns (1982), Into Glory Ride (1983) ja Hail To England (1984). Lauantai-iltana ovat sitten vuorossa Sign Of The Hammer (1984), Fighting The World (1987) ja Kings Of Metal (1988). Tämän ja koko muun nelipäiväisen festivaalin pääsee näkemään naurettavalla 80 euron hinnalla, mikä sisältää myös parkki- ja leirintämaksun!

Manowar on jalostanut pompöösin mahtipontisuuden aivan omalle tasolleen, joten tällainen askel, mikä muilta bändeiltä osoittaisi täydellistä suhteellisuudentajun puutetta, istuu loogisesti metallin kuninkaiden kehityskaareen. Megalomaanisen tuplakonsertin voi nähdä myös bändin touhuissa aina vahvasti mukana olleen itseironian ja omintakeisen huumorintajun huipentumana. Tästä on sitten ensi vuonna hyvä jatkaa ja ottaa soittoon myös The Triumph of Steel (1992), Louder Than Hell (1996), Warriors of the World (2002) ja Gods Of War (2007).

Manowar on kulttibändi, jolla on ympäri Eurooppaa tuhansittain todellisia hard core -faneja. Asiasta kiinnostuneille hyvä aloituspiste on tamperelaisen manowarrior Pietari Heinon ylläpitämä sivusto Manowar Finland - Finnish Defenders Of Steel. Faneille Magic Circle -festivaali epäilemättä on todellinen unelmien täyttymys. Tarjolla on vertaansa vailla oleva tanakka kokonaistaide-elämys, eräänlainen Spinal Tap -versio Bayreuthin Wagner-festivaaleista. Death to False Metal!

Usko, toivo ja bullshit

Eilisessä Hesarissa pamahti vastaan Minne mennä tänään -palstalla Jaana Laitisen kirjoitus väkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajataustaisten naisten auttamiseksi toimivan Monika-naiset -järjestön näyttelystä Malmitalossa.

Eivätkä jo ajat sitten asenteelliseksi, puolueelliseksi ja metodeiltaan vääristeleväksi vuonna 1997 toteutetun "Usko, toivo, hakkaus" -kyselytutkimuksen johtopäätökset milloinkaan katoa julkisuudesta? En luule paljon liioittelevani, kun totean, että päivittäin saa lehdistä lukea ja tv:stä kuulla, että suomalaisnaisista 40 prosenttia on kokenut parisuhdeväkivaltaa joskus ja että 20 prosenttia elä parhaillaan väkivaltaisessa suhteessa. Väkivallaksi määriteltiin mm. se, että joku mies on käyttäytynyt tavalla jonka nainen eli kyselyn vastaaja "on kokenut seksuaalisesti uhkaavaksi". Aviopuolison suhteen väkivallaksi luokitellaan myös "kiinni pitäminen", "painostaminen" ja uhkailu sekä naisen kokemukset väkivallan uhasta. Näin maailmoja syleilevällä määritellyllä väkivaltaa kokeneiden prosentin olisi luullut olevan paljon korkeampikin.

Ongelma on siinä, että kyselytutkimuksista oiotaan mutkat suoriksi ja todetaan yksiselitteisesti ilman sen kummepia varauksia, että "20 prosenttia suomalaisnaisista elää väkivaltaisessa parisuhteessa". Suuri osa lukevasta yleisöstä on autuaan tietämätön tutkimuksen löyhästä väkivalta-termin määrittelystä, ja tulkitsee näiden naisten tulevan hakatuiksi, potkituiksi, kuristetuiksi, teräaseella lyödyiksi, ammutuiksi ja/tai raiskatuiksi parisuhteessaan. Puhutaanhan otsikossakin "hakkauksesta". Suomalainen uhrifeminismi, jolle tämä tutkimus on jo kymmenen vuoden ajan muodostanut älyllisen selkänojan ja ehtymättömän argumenttiarsenaalin, on tehnyt parhaansa edistääkseen juuri tällaista tulkintaa.

Tasa-arvokeskustelu on täynnä tarkastamattomia väitteitä, päättömyyksiä, suoranaista valehtelua ja kollektiivista syyllistämistä. Tietyt väitteet ovat saaneet niin vahvan ja yleisesti hyväksytyn aseman, ettei niiden totuudellisuutta enää haluta tai uskalleta kyseenalaistaa, vaikka ne alunperin ovat olleet hyvin kiistanalaisia, ylitulkittuja, vääristeltyjä tai suoranaista höpöhöpöä. Tuon surullisenkuuluisan 20 prosentin tai "joka viidennen suomalaisen miehen" (tekijänä) voisi mainita "naisen euro on 60-80 senttiä", "parisuhdeväkivallan tekijä on lähes aina mies", "suomalainen yhteiskunta hyväksyy naisten alistamisen", "naiset saavat samasta työstä vähemmän palkkaa", "Suomi on Euroopan väkivaltaisin maa" jne.

Kun Arno Kotro ja kumppanit julkaisivat miesten tasa-arvoa käsittelevän kirjansa viime vuonna, saivat he niskoilleen todella kiivaan arvosteluryöpyn. Heitä syytettiin "itkemisestä", "ruikuttamisesta" ja "itsesäälissä kieriskelystä" sekä ennen kaikkea yrityksestä ohjata tasa-arvokeskustelua pois todellisista epäkohdista eli naisten kokemasta syrjinnästä ja sorrosta. Osa arvostelijoista teilasi kirjan niinkin älykkäällä tavalla kuin kyseenalaistamalla kirjoittajien "miehisyyden" ja sukupuoli-identiteetin.

Itse olen niin kyllästynyt tähän uhrifeminismin ehdoilla pyörivään keskusteluun, jossa naiset aina vaan ovat pelkkiä viattomia uhreja, kärsijöitä ja sorrettuja sekä miehet heidän pahoja sortajiaan ja sikoja kaikin puolin, että hyppään lehdessä seuraavaan juttuun tai vaihdan tv-kanavaa, kun esimerkiksi jokin em. pyhistä uhritotuuksista jälleen kerran esitetään vankkana faktana. En näe mitään mieltä siinä, että sukupuolten välisen tasa-arvon globaalissa vertailussa terävimpään kärkeen sijoittuvaa maatamme yritetään maalata jonkinlaiseksi sovinistien pyörittämäksi naisvankilaksi. Epäkohtia ja ongelmia varmasti vielä on, mutta asian ympärillä leijuva hysterian lietsominen, paisuttelu ja miesvihan kylväminen on järjetöntä.

Em. Hesarin jutussa naisen oloja Suomessa kuvaamaan oli valittu ilmeisesti haastateltavana olleen Natalie Gerbertin (Monika-naiset) seuraava kertomus:

"Suomalainen mies piti virolaista vaimoaan kolme vuotta kettingillä sidottuna navetassa, kuin koiraa."

Sen jälkeen kun on osoitettu, että "suomalainen mies", laji-, kohtalo-, male bonding- yms. -toverini oli näin toiminut, tekee ihan pirusti mieli osallistua analyyttiseen keskusteluun aiheesta. Lähtökohdat ovat sen verran houkuttelevat, älylliset ja tasapuoliset.

Kuvia Motörheadin keikoilta 11., 12., ja 13.12.

Tässä nyt vähän kamerakännykän satoa taannoisilta Motörhead-keikoilta Helsingistä, Tampereelta ja Oulusta. Jälki on kieltämättä tuhruista, mutta fanillehan kelpaa karumpikin asu. Viereisen taideotoksen nappasi Paattisten lahja Suomen hiihdolle Hannu Koivusalo, loput ovat omasta luuristani. Viimeisessä kuvassa näkyy yhden päivittäin framilla olevan suomalaisen tv-julkkiksen selkä kuvattuna Nordenskiöldinkadun hallissa, oikein arvanneelle lupaan palkkioksi yhden kappaleen Sodan totuudet -kirjaa.

Keikat olivat taattua laatua, joskin ainakin Helsingissä tuppasivat jälleen kerran soundit puuroutumaan volyymin vuoksi. Tuo "Let's make one thing clear, is it LOUD enough?" -juttu alkaa olla vähän väsynyt, varsinkin kun se usein johtaa siihen, että laulu alkaa jäädä yleisen meluvallin alle. Tampereella keskittymistä taas haittasi eturiveillä holtittomasti nyrkit ja kyynärpäät ojossa heilunut isokokoinen kaljupäinen nuorimies, joka tykkäsi töniä toisia mutta veti herneet nenään saatuaan samalla mitalla takaisin (ei minulta). Hän taisi mm. tintata heiluessaan tajuttomaksi yhden nuoren naisen ja kaatoi useampia ihmisiä vaivautumatta nostamaan näitä takaisin jaloilleen, mikä kyllä ainakin minusta kuuluisi asiaan. Fyysisyys kyllä kuuluu Motörhead-kokemukseen, mutta aggressioitaan ei kannata lähteä ulkoiluttamaan.

Lisäksi voisi tuon rumpusoolonkin pikku hiljaa heivata. Sacrifice oli jäänyt pois ohjelmistosta, mutta nyt kannujenpaukutusmachoilu nähtiin keskellä All in the Name of Tragedy -biisiä, millä onnistuttiin kyllä raunioittamaan hieno kappale pahemman kerran. No, Lemmy oli Lemmy ja hauskaa oli jälleen kerran. Menen uudestaankin...
Lämppärinä soitellut Hanoi Rocks, jonka tosin ehdin nähdä paremmin vasta Oulussa, oli positiivinen kokemus sekin.

Set list (kaikkina iltoina identtinen):

Dr. Rock
Stay Clean
Be My Baby
Killers
Metropolis
Over The Top
One Night Stand
I Got Mine
Born To Raise Hell
Sword Of Glory
Rosalie
All in the Name of Tragedy
Just 'cos You Got The Power
Going To Brazil
Killed By Death
Iron Fist
---------------
Whorehouse Blues
Ace Of Spades
Overkill

Kolumneja kaupunkilehdestä

Sain syksyllä uuden kokemuksen kirjoittamisen alalta rustattuani muutaman kolumnin turkulaiseen Aamuset-kaupunkilehteen. Foorumi tarjoaa mukavan mahdollisuuden kommentoida ajankohtaisia ilmiöitä 2000 merkin tiiviissä tilassa. Tila on varsinkin akateemiselle kirjoittajalle niin pieni, että kirjoittamiseen on pakko löytää täysin erilainen lähestymistapa ja rytmi.

Jotta nämäkin tulevat elektroniselle alustalle varastoiduksi ja potentiaalisesti muidenkin luettavaksi, julkaisen tähän mennessä Alakoukku-nimellä julkaistut kolumnini tähän julkaisupäivineen. Käsitellyiksi tulivat näemmä niin Stasi-listat, venäläisyys, pätkätyöläisyys, Räikkösen mestaruus, Jokela kuin patriotismikin.

* * * * *

Stasi-kohusta ja suomettumisesta:

Kompuroiva isoveli (Aamuset 9.8.2007)

Keskustelu DDR:n tiedustelupalvelu Stasin suomalaiskontakteista tietoja sisältävän Rosenholz-aineiston avaamisesta jatkuu. Suojelupoliisin ja sisäministerin ristiriitaiset tiedonannot herättivät kysymyksen, kuka näista asioista maassamme lopulta määrää.

Historian roskatynnyrien penkomatta jättäminen on vaarallista. Kun tieto puuttuu, spekulaatiot kukoistavat. Syyttömät voivat tulla aiheetta leimatuiksi ja syylliset päästä kuin koira veräjästä.

Itä-Saksa edusti maailman kärkeä niin urkintakoneistonsa laajuudessa kuin propagandansa volyymissäkin. Stasin arkistoissa tutkija törmää näihin molempiin. Faktojen etsiminen tästä paperisuosta ei ole lasten leikkiä. Kortistoihin pääsemiseen riitti, että henkilö oli DDR:n kannalta kiinnostava. Ulkomaiset kontaktit olivat arvokkaita pelimerkkejä Itä-Saksan sisäisissä valtataistoissa.

Suomettumisen jälkiselvitys tarvitaan, poliittista noitavainoa ei. 20-30 vuoden takaisten asioiden tiukka salailu on epäilyttävää, mutta erilaisten nimilistojen kontrolloimaton julkaiseminen aiheuttaisi sekin suuria oheisvahinkoja. Pitäisi tutkia, ei hutkia. Liikkeellä on paljon huhuja, joita ei nyt voida sen enempää vahvistaa kuin kumotakaan.

Terrorismin torjunta on laajentanut viranomaisvaltuuksia eri puolilla maailmaa, mutta samalla on yleensä lisätty myös kontrollia. Supon kaltaiset ilman parlamentaarista valvontaa toimivat turvallisuuselimet ovat käyneet harvinaisiksi. 2000-luvun Suomessa valtion turvallisuutta ei soisi varjeltavan sen paremmin kansalaisten oikeusturvan kuin tiedonvapaudenkaan kustannuksella.

* * * * *

Suomalaisesta identiteetistä ja venäläisyydestä:

Takana Länttä ja Eurooppaa (Aamuset 29.8.2007)

Ryssä on aina ryssä, sanottiin joskus. Ajat ja asenteet kuitenkin muuttuvat, eikä venäläisyys enää ole kirosana. Nykyään Helsinki markkinoi itseään venäläisyydellä ja myös Turun kulttuuripääkaupunkihankkeessa on painotettu Venäjän läheisyyttä.

Itäisen elementin korostaminen on uusi ilmiö. 1920-30-luvuilla Suomi julisti itsensä eurooppalaisen sivistyksen etuvartioksi barbaarista itää vastaan ja joutui sitten lupauksensa myös lunastamaan. YYA-Suomessa podettiin traumoja siitä, ettei läntisyyttämme lännessä ymmärretty. Kun tie 1991 aukeni, Eurooppaan juostiin niin kovaa kuin jaloista lähti.

Suomen historia on tuolien väliin putoamisen historiaa. Itään ei ole haluttu kuulua, länteen taas ei ole kelpuutettu. Kekkosen kaltaiset poliittiset jonglöörit pyrkivät kääntämään asetelman edukseen ja maalasivat kuvia Suomesta sillanrakentajana idän ja lännen välillä.

Turvatakuita idän uhkaa vastaan on haettu jatkuvasti, mutta länsikään ei ole vaaraton. Kestääkö omaleimainen suomalaisuus eurooppalaisen integraation ja globaalin markkinatalouden ristitulessa? Karjalan ja Kalevalan kansallisromanttisista maisemista ammentavalle identiteetille amerikkalaismallinen massakulttuuri on kauhistus.

Brysseliin integroiduttuaan poliittinen eliitti on saanut lääkitystä YYA-kaudella kolhiutuneelle egolleen. Brysseliläisyyttä vahvempana kansan parissa kuitenkin yhä vielä vaikuttaa metsästä ja suosta ponnistava mytologis-shamanistinen suomalaisuuskäsitys, jonka äänitorvia ovat olleet Aleksis Kiven, Väinö Linnan, Tuomari Nurmion ja Jari Halosen kaltaiset taiteilijat.

Suomalaisuus on ainutlaatuinen sekoitus itäistä ja läntistä, omaa ja lainattua, ylpeyttä ja alemmuuskomplekseja, eurooppalaista eleganssia ja slaavilaista melankoliaa. Ajatelkaapa vain vaikkapa karaokekuppila Pataässässä Paula Koivuniemen "Aikuista naista" tukevassa humalassa hoilaavaa NHL-miljonääriä. Kyllä siinä on venäläinenkin ihmeissään.

* * * * *

1970-luvulla syntyneiden elämänkokemuksista:

Demografian demonit (Aamuset 26.9.2007)

Vuonna 1973 syntyi sataan vuoteen pienin suomalainen ikäluokka, vain 57 000 lasta. Vuonna 1947 syntyi peräti 51 000 vauvaa enemmän. Suomalaista yhteiskuntaa on jo pitkään hoidettu vuosien 1945-1950 suurten ikäluokkien ehdoilla, eikä tilanne vähään aikaan muutu. Numerot ovat politiikkaa, ja poliitikot osaavat laskea.

Tutkimuksen mukaan 25-35 vuotiaat suomalaiset ovat joustajia ja mukautujia. He eivät halua kapinoida tai mullistaa maailmaa. Asiat otetaan sellaisina kuin ne ovat ja oma elämä sopeutetaan niiden mukaiseksi.

Mitä muuta kuin alistumista pullamössösukupolvelta olisi voinut odottaakaan, saattavat monet vanhemmat ajatella. Kannattaa kuitenkin ajatella tämän ryhmän elämänkokemusta. Kun kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1991, se maailma, joka meille oli opetettu, lakkasi olemasta.

Neuvostoliitto hajosi, hyvinvointivaltion tukijalka idänkauppa romahti ja maa syöksyi lamaan. Itsestäänselvyydet kyseenalaistuvat ja varmaa oli ainoastaan epävarmuus. Työelämän muutos piti huolen siitä, ettei pitkän aikavälin ura- ja elämänsuunnitelmilla kannattanut vaivata päätään.

Koulutusinflaation kitaan katosivat ensin maisterin paperit ja sitten tohtorinkin tutkinto. Enemmän kuin joka toisella 1970-luvulla syntyneellä on korkeakoulututkinto, mutta nyt yhteiskunta kaipaakin putkimiehiä. Kun horisontti jatkuvasti pakenee, monet kokevat tulleensa suorastaan huijatuiksi.

Siinä missä heidän vähemmän koulutetut pysyvissä työsuhteissa olevat vanhemmat kollegansa ovat tarkkoja lomistaan, työajoistaan ja eduistaan, pätkätyösukupolvi joustaa ja on tyytyväinen siitä, että ylipäätään on töissä.
.
Vihreälle oksalle päästyään monet kolmikymppisetkin toki ovat ryhtyneet rakentamaan perinteistä omakotitalo- ja kesämökki-idylliä, mutta yhä useammalle keskeisimmän elämänkokemuksen muodostaa väliaikaisuuden pysyvyys. Siihen verrattuna 1950-luvulla hiihtäen tehdyt koulumatkat olivat mukavaa elämysmatkailua.

* * * * *

Kimi Räikkösen F1-mestaruudesta:

Jäämiehen kuitti (Aamuset 24.10.2007)

Todennäköisyyslaskelmat ja asiantuntijaveikkaukset heittivät sunnuntaina häränpyllyä, kun Kimi Räikkönen voitti Formula ykkösten maailmanmestaruuden. Suomalaisille penkkiurheilijoille vaikeiden vaiheiden kautta tullut voitto oli harvinaista herkkua, onhan meillä totuttu pikemminkin siihen, että meikäläiset ryssivät loistaviakin voittosaumoja viime metreillä. Saisiko olla esimerkiksi jääkiekon arvokisahopeaa?

Räikkönen ei tavoilleen uskollisesti maailmanmestarinakaan hyppinyt päällään reikiä kattoon. Lehdistötilaisuudessa oli ilmassa tiettyä takaisin maksun tuntua. Jäämies ei tunnetusti ole tykännyt kaikesta, mitä Suomessa on hänestä ja hänen yksityiselämästään kirjoitettu. Nyt hän totesi, että "harva ihminen on uskonut minun hommiin aika useasti". Hän kyllä myönsi, että "ehkä on ollut erilainen taktiikka kuin muilla ihmisillä omaan työhön", mutta korosti, ettei ongelmia ole tullut.

F1 on ylikansallista sirkusta, mutta patrioottiselle paatoksellekin löytyy vielä tilaa. Jäämies itse otti Maamme-laulun vastaan eleettömästi, mutta Ferrarin muun väen edesottamukset Italian kansallislaulun parissa olivat näkemisen ja kuulemisen arvoiset. Vielä paremmaksi pistettiin MTV3:n jälkilähetyksessä, jossa Matti Kyllönen liikkui paavonoposmaisen hehkutuksen, tahattoman komiikan ja silkan höperehtimisen välimaastossa sellaisella kiihkolla, että oksat pois.

Taannoin Kimi kertoi brittiläiselle ITV-kanavalle "olleensa paskalla" Michael Schumacheria kukitettaessa. Sunnuntaina Ferrari-pomo Luca di Montezemolo kehui Räikköstä "erinomaiseksi pojaksi", joka "puhuu vähän, mutta tekee paljon". Diplomaattisesti todettu, mutta pelkkää asiaa. Vaikka auto oli italialainen, renkaat japanilaiset ja pääsponsori amerikkalainen, kuski oli suomalainen. Eiköhän tämä tule mestaruusjuhlissa todistetuksi. Toivottavasti Kimi laittaa kutsun myös "erilaisen taktiikan" vanhemmille valtiomiehille Matti Nykäselle ja Seppo Rädylle, ettei tarvitse vain säistä puhua.

* * * * *

Jokelan ampumisista:

Kaiken ymmärtäjät (21.11.2007)

Tuskin oli poliisi saanut Jokelan koulun tyhjennettyä, kun asiantuntijat olivat jo julkisuudessa antamassa selityksiä tapahtuneelle. Monet sanoivat tällaisen murhenäytelmän olleen vain ajan kysymys. Syytä tapahtuneelle etsittiin yhteiskunnan laiminlyönneistä, internetistä, metallimusiikista, koulukiusaamisesta, nuorten miesten henkisestä pahoinvoinnista ja niin edespäin.

Suurten tragedioiden päivystävät dosentit eli kriisipsykologit saivat näkemyksilleen auliisti tilaa medioissa. Soili Poijula esitti yhteenvedon tapahtuneesta jo saman päivän iltauutisissa, Salli Saari jatkoi tästä aamutelevisiossa. Tutkijana en voinut olla ihmettelemättä sitä, kuinka pitkälle meneviä analyyseja psykologit esittivät. He eivät nimittäin voineet tuossa vaiheessa tietää tapauksesta tai tekijästä juurikaan muuta kuin sen, mitä olivat tiedotusvälineistä kuulleet.

Ampumista seuranneina päivinä paniikkitunnelmia lietsottiin urakalla. Monet halusivat ymmärtää tekijää ja nähdä hänet jonkinlaisena olosuhteiden uhrina, nuorena miehenä, jolle kylmäksi ja kovaksi muuttuneen yhteiskunnan paineet olivat olleet yksinkertaisesti liikaa. Kommenttien perusteella koko suomalainen elämänmuoto oli ajautunut täydelliseen kriisitilaan, jossa epävakaat yksilöt avunhuutona ryhtyvät äärimmäisiin tekoihin.

Väitteet "suomalaisen yhteiskunnan väkivaltamyönteisyydestä" tai "nuorten pahasta olosta" ovat yliampuvia ja kollektiivisesti syyllistäviä. Teon laajempaa taustaa on hyvä tutkia, mutta johtopäätöksissä on syytä olla maltillinen.

Liipasinta ei vetänyt näkymätön käsi, vaan tekonsa tarkkaan harkinnut konkreettinen yksilö. Teot olivat kieroon kasvaneen ihmisen tekemiä murhia, joita ei tule puolustella makrotason selityksillä. Ihmishengen koskemattomuus on perusarvo, jonka loukkaamista ei mikään oikeuta.

Yksilöllä on yhä valtaa oman elämänsä suhteen. Ylipsykologisointi on vaarallista, koska se kyseenalaistaa yksilön vastuun omista tekemisistään. Kaikilla meillä on joskus vaikeaa.

* * * * *

Suomalaisesta itsenäisyyspäivän vietosta:

Yli pauhun kenttien hurmeisten (19.12.2007)

Itsenäisyyden 90-vuotisjuhlat ovat takana. Talvi- ja jatkosodat olivat jälleen monien muisteluiden keskipisteessä, sotilasparaati nähtiin ja veteraaneja kiiteltiin jo liturgisiksi käynein muodoin. Ylen kanavat täyttyivät sotaan eri tavoin liittyvistä ohjelmista. Luoteja paetakseen oli käännettävä vastaanotin ohjelmansa "urbaaneille nuorille ja nuorekkaille aikuisille sekä edelläkävijöille" suuntaavalle Neloselle.

Hylsyjen lentelyn seassa kuultiin muutama mielenkiintoinenkin kommentti. Linnan juhlissa haastateltu elokuvaprofessori Peter von Bagh ihmetteli, kuinka Suomen itsenäisyys edelleen näyttää fokusoituvan yli 60 vuotta sitten käytyihin sotiin. Eikö kuvaan jo pikku hiljaa alkaisi mahtua muutakin?

Sota on sen kokeneille totta kai mullistava kokemus ja heillä täytyy olla oikeus sitä muistella. Sen sijaan siinä vaiheessa, kun aletaan kohottaa sotasukupolven tulkinnat historiasta sekä itsenäisyyden ja isänmaallisuuden merkityksestä ainoiksi oikeiksi, ollaan vaarallisilla vesillä.

Julkisissa keskusteluissa esitetään usein syytöksiä esimerkiksi "veteraanien kunnian loukkaamisesta", "epäisänmaallisuudesta" ja "itsenäisyyden eteen tehtyjen uhrauksien halveksunnasta". Ääneen lausumattomana tausta-ajatuksena on, että on asioita, joista tosisuomalainen voi ajatella vain yhdellä tavalla. Varsinkin punaista nuoruuttaan häpeilevät suurten ikäluokkien edustajat näyttävät nyt olevan sota-Suomen arvomaailman kärkkäimpiä puolustajia.

Olemassaolonsa 90 vuodesta Suomi oli aktiivisena toisen maailmansodan osapuolena vain hieman yli kolme vuotta. Miten näin lyhyt ajanjakso voi olla kollektiivisessa muistissamme niin dominoiva?

Omaan patrioottisuuteensa tikahtuvat arvopoliisit eivät ole ymmärtäneet sanan- ja mielipiteenvapauden perusolemusta. Toisin kuin aikanaan vastapuoli, Suomi ei taistellut yhden ainoan oikean totuuden puolesta. Suomalaisuuden ei tarvitse olla älyllinen juoksuhauta.