torstaina, helmikuuta 14, 2008

Karsintasarja 1944

Erkki Tuomioja oli iltapäivälehden mukaan nimennyt Tali-Ihantalan torjuntavoiton myytiksi, perusteella, että jos Stalin olisi halunnut Suomeen tulla, niin kyllä hän olisi tullut myös. Jukka Kemppinen tuntuu ajatuksesta jonkin verran närkästyneen ja kommentoi sitä omassa blogissaan. Kemppinen esittää keskeiset vasta-argumentit ansiokkaasti ja mukavana pakettina. Itse luulen ymmärtäneeni, mitä Tuomioja ajoi takaa, ja tuo Kemppisen luonnehdinta ex-ulkoministerin ajatuksista "inhottavina" ampui mielestäni hieman yli. Vastaavia näkemyksiä ovat esittäneet muutkin historian asiantuntijat. Kemppiselle särähti sana "myytti", jonka hän katsoi sisältävän ajatuksen siitä, ettei tulkinta pohjimmiltaan pidä paikkaansa.

Itse ymmärrän myytin kuitenkin pikemminkin niin, että se on tulkinta, jonka suhteen ei enää ole niin väliä, onko se "totta" vai ei, koska sen yleinen merkitys yhteisössä on kasvanut niin painavaksi. Ihan riippumatta siitä, pitääkö myytti paikkansa vai ei, se puhuttelee ihmisiä jollakin syvemmällä tasolla ja tuo ilmi heidän tärkeinä pitämiään arvoja. Myytin pohjana on aina tapahtunut todellisuus, joskin se voi taivutella ja muotoilla tätä todellisuutta tarpeen mukaan. Yhteisön jäsenet saattavat jopa täysin hyvin tietää sen, ettei myytti ole sataprosenttisen tarkka kuvaus tapahtuneesta, mutta se on heille sivuseikka, koska myytin todellinen tehtävä on jossain muualla kuin mahdollisimman tarkassa tapahtumakuvauksessa. Valhe ja myytti eivät kuitenkaan missään nimessä ole synonyymejä keskenään.

Suomalaisesta historiapolitiikasta paljon kirjoittanut professori Seppo Hentilä on todennut jatkosodan tulkintojen muuttuneen Suomessa radikaalisti 1990-luvun mittaan. NL:n suurhyökkäyksen ja miehityksen välttämistä alettiin kutsua torjuntavoitoksi, ja jatkosota kohotettiin talvisodan rinnalle osana moraalisesti puhdasta suomalaisen kansakunnan eksistentiaalista kamppailua ekspansionistista suurvaltanaapuria vastaan. Kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa tällaisella tulkinnalla oli vahvaa tilausta, jota professori Juha Siltala on osuvasti kuvannut "Suomen antikommunistisen menneisyyden markkina-arvon nousuksi". Historioitsijat tuottivat suuren määrän tähän uuteen tilanteeseen istuvia puheenvuoroja, ja "torjuntavoitosta" tuli yleisesti hyväksytty kesän 1944 tapahtumia kuvaava yleiskäsite. Professori Eino Jutikkala, joka aikanaan oli ollut tapahtumiin osallistumassakin, meni vielä asteen pidemmälle ja nimesi jatkosodan lopputuloksen Suomen kannalta "strategiseksi voitoksi".

Perinteisen päivämäärä- ja hyökkäyskäskyreferoinnin ohella Kemppisen edellämainitussa kirjoituksessa oli yksi erittäin oivaltava toteamus:

Myönnän että ”torjuntavoitto” on outo termi. Sellaisesta voi puhua esimerkiksi palloilulajeissa, joissa joukkue saa hävitä toiselle joukkueelle korkeintaan niin ja niin paljon voittaakseen turnauksen tai vaihtoehtoisesti välttääkseen putoamisen.

Myös Ihantalassa maaliero ratkaisi.


Jatkan Kemppisen ajatusta. Stalingradin taisteluun saakka Suomessa pelattiin mestaruudesta, joskin jatkuvasti sarjataulukossa alemmas kohti play off -viivaa valuen. Strategisen aloitteen siirryttyä itärintamalla Puna-armeijalle Suomi sitten putosi tuon viivan alapuolelle, ja joukkueen johto tajusi, että Kanada-malja oli karannut ulottumattomiin niin kuin myös muutkin mitalisijat. Tämän jälkeen taisteltiin enää SM-liigassa säilymisestä. Mestaruusjahtina alkanut kausi muuttui vähemmän glamoröösiksi ja katkeraksi kamppailuksi putoamispeikkoa vastaan.

Suomi oli kuin HIFK, joka syksyllä fantasioi Jokereita vastaan pelattavasta finaalisarjasta, vain havaitakseen keväällä vääntävänsä karsintapelejä Vaasan Sportia vastaan. Jos joukkueen johto olisi kesällä 1941 siirretty aikakoneella kolmea vuotta myöhempään tilanteeseen, olisi Tali-Ihantala näyttäytynyt heille suhteessa senhetkiseen tavoitteenasetteluun korkeintaan Mestis-joukkueesta jatkoajan jälkeisessä rangaistuslaukauskilpailussa otettuna 3-2 -voittona jos sinäkään. Ymmärrys tämän saavutuksen suuruudesta syntyi vasta vuosina 1943-45, osin vielä myöhemminkin.

Sarjapelien alkaessa Kanada-malja oli kolmen kannaksen raja ja Suur-Suomi. Kun joukkue jäi ulos pleijareista, kauden tavoitteeksi revisioitiin sarjapaikan eli itsenäisyyden pelastaminen. Kauden loppuvaiheissa kävi sitten ilmi, että tämän tavoitteen Suomi onnistui saavuttamaan, toisin kuin esimerkiksi Romania tai Unkari, jotka putosivat ja juuttuivat Mestikseen yli 40 vuodeksi, tai Viro, Latvia ja Liettua, joiden joukkueet lopetettiin kokonaan ja siirrettiin osaksi punakonetta.

Myöhemmin ja erityisesti Neuvostoliiton hajottua on sitten tullut tavaksi esittää, että lähdettäessä kauteen 1941 tavoitteena oli vain ja ainoastaan sarjapaikan säilyttäminen, ei suinkaan Kanada-malja. Kun muistaa, miten kallis kaudesta pelaajahankintojen ja loukkaantumisten muodossa lopulta tuli, tällainen jälkikäteinen rationalisointi on pelkästään ymmärrettävää. Joukkue oli jotenkin saatava motivoitua myös edessä olevaan melko lailla pysyvältä näyttävään jatkuvaan kamppailuun pudotuspeliviivan tuntumassa.

Mahalaskusta opittiin ja jatkossa uusiin kausiin lähdettiin huomattavasti varovaisemmilla tavoitteilla. Koko pelikirja meni uusiksi, pitkistä avauksista ja ylhäältä karvauksesta siirryttiin keskialueen sumputukseen ja pelin ajattelemiseen puolustuksen kautta. Ykkösketjun tähdet joutuivat pitkään pelikieltoon ja tilalle värvättiin kahden suunnan pelin taitajia ja puolustavia hyökkääjiä. Pelin painopisteen siirryttyä omalle kenttäpuoliskolle ketterän ja hyvin peliä lukevan maalivahdin merkitys nousi ensiarvoisen tärkeäksi, ja tässä suhteessa joukkue onnistui hankinnoissaan erinomaisesti. Uudet molarit torjuivat läpiajot ja poimivat pahankin maskin takaa tulleet laukaukset kopeiksi, ja ehtivät kaiken tulituksen keskellä vielä pitää koko muunkin joukkueen ankarassa ojennuksessa.

Kuva: Suomi voittaa vuonna 1978 alle 18-vuotiaiden EM-tittelin Jari Kurrin tehdessä jatkoaikamaalin Neuvostoliiton verkkoon.

31 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Loistava analogia. Tämän hokitookin karvareuhkajengikin tajuaa.

lauri huuskonen kirjoitti...

Samaa mieltä edellisen kanssa:
Kertakaikkiaan herkullinen
kuvaus tuosta ajasta kiekko-
termein.On jääkiekostakin
näköjään jotain hyötyä!
"Torjuntavoitto" on kyllä ihan
hyvä ja oikeutettu termi omassa
rajallisessa merkityksessään.
Mutta se on myös termi,joka peit-
tää totuutta vähintään yhtä paljon
kuin paljastaa.
Usein se juuri lienee tarkoituskin.

Vasarahammer kirjoitti...

Kerrankin jääkiekkoanalogia toimi erinomaisesti tekstin sanomaa tukien. Mieltä lämmmitti erityisesti HIFK:n liigakarsinta Vaasan Sportia vastaan, mikä tosin ei pidä yhtä historiallisen totuuden kanssa. HIFK sentään on pysytellyt sarjassa kunniallisen pitkään, vaikka kerran kymmenessä vuodessa putkahtanutta säkämestaruutta ei taida tullakaan tällä vuosikymmenellä.

Jääkiekossa Suomen menestys oli mahdollista vasta, kun Neuvostoliitto alkoi hiipua. Kurrin ja kumppaneiden voitto kertoi vain siitä, ettei nuori polvi ollut perinyt vanhempiensa traumoja, joita jääminen playoffeista kaudella 1944 aiheutti.

Jukka Kemppinen kirjoitti...

Ehkä turha tarkennus - ajattelin Osmo Jussilan hahmottelemia myyttejä: Porvoon valtiopäivät, sortovuodet, vapaussota, jotka Jussila mielestäni vakuuttavasti todistelee poliittisen tarkoituksenmukaisuuden muokkaamiksi jälkiselityksiksi, joissa faktoja on vääristelty tai valikoitu.

korho kirjoitti...

Bravo :)

Karhuherra kirjoitti...

Sanoisin, että maailmanluokan analyysi Mannerheimin pelikirjasta. Ja kuten edeltä käy ilmi, pallopelien ikiaikaisten periaatteiden mukaisesti pelkkään puolustamiseen perustuvalla pelikirjalla ei edes 1940-luvulla voinut pelata voittavaa peliä. Lisätiedot Petteri Sihvosen teoksesta "Mein Kampf".

Oma jatkoanalyysini on se, että matsin lopputulos ja Suomen kunniallinen tappio perustui ennen kaikkea neukkujen kanadalaisilta omaksumaan kirjoittamattomaan sääntöön, jonka mukaan vastustajaa ei koskaan saa tarpeettomasti nöyryyttää. Eivät pistäneet enää pelin lopussa ykkösylivoimaa kentälle rumentamaan lukemia.

Lisäksi epäilen myös, että kirjoittajalla on vaasalaisia sukurasitteita, koska missään muualla kukaan ei julkisesti edes fantasioi Spårtin pelaavan liigakarsintaa...

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Kemppinen: Tuomiojan oman blogin perusteella näyttäisi siltä, että aika samoilla linjoilla tässä kaikki ollaan.

Vasarahammer: Ei vielä heitetä kirvestä kaivoon HIFKin ja tämän vuosikymmenen mestaruuden suhteen. Nyt kun sekä Jere että Fööni on saatu pois pakkaa hämmentämästä, ehkä koittaa uusi aika?

Karhuherra: Ei ole tietääkseni sukulaisia Vaasan suunnalla. Tässä olin ihan propagandan uhri, kun Aurinkokuninkaan suulla Mestis-seuroista nimenomaan Sport on liiganousustaan kovinta ääntä pitänyt. Lisäksi näin pari viikkoa sitten Kupittaalla, kun Tamin orjat tulivat kaksi kertaa kolmen maalin takaa tasoihin ja ohi. Tuli mieleen, että miten olisi käynyt Kalpan tai Ässien.

Tapsa P kirjoitti...

Tämän analogian minäkin hyväksyn,

Kannattaa tosin muistaa millaisista lähtökohdista tähän kyseiseen kauteen ja taisteluun Uralin maljasta lähdettiin.

Edellisenä kautena jengi oli tiputettu karmean ja härskin sopupelin seurauksena rupusarjaan ja kupattu muutenkin pahan kerran.

Uskomattomalla onnenkantamoisella paikka finaalipeleissä sitten taas avautuikin, jolloin tietysti ajateltiin ottaa omat takaisin korkojen kanssa.

Mutta kävi kuin kävi - meinasi käydä kehnostikin, mutta sarjapaikka säilyi kuin säilyikin loistavan torjuntapelin ansiosta.

TH kirjoitti...

Analogia jääkiekon ja sotien välillä toimii huomattavasti paremmin näin päin...

-rh kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
-rh kirjoitti...

Mitä jos toinen maailmansota olisi liittoutuneiden voiton asemesta oikeasti päättynyt, niin kuin ilmeisesti hilkulla oli, Natsi-Saksan ja sen liittolaisten voittoon?!
Eläisimmekö nyt fasismissa? Ky-yllä.
Sitä myönteistä ja inhimillistävää kehitystä 1950-luvulta lähtien ei olisi,

btw:
"Hänestä on ihanaa kertoilla vanhoista hyvistä ajoista ennen ensimmäistä maailmansotaa, Hamda Amash, eräs Mariam Amashin lapsenlapsen vaimoista kertoi."
Nainen 120 v..

Unknown kirjoitti...

Uudemman,julkisuutta saaneen ruotsalaisen näkökulman mukaan liiga olisi itse asiassa ollut suljettu kaudesta 1940-41 eteenpäin, joten suomalaisten selitys siitä, miksi edellisen kauden karsintasarjasta täpärästi selvittyä oli enemmäm tai vähemmän pakko satsata ulkomaalaisvahvistuksiin, ei tietenkään vakuuta.

Toisaalta onhan tuota nähty, että kun tulevan kauden budjettia on ollut pakko kasvattaa velaksikin, niin etenkin syyskauden pelien mentyä hyvin rupeaa seurajohto uskomaan pitemmällekin menevään urheilulliseen menestykseen.

Anonyymi kirjoitti...

Ei kuitenkaan kannata unohtaa sitä tosiasiaa, että Suomi pelasi koko kauden alivoimapeliä. Siinä valossa hopeamitali ei ole ollenkaan huono saavutus.

Anonyymi kirjoitti...

Mielestäni Suomessa on liian vähälle huomiolle, ainakin puoliksi tahallaan, jätetty se että Suomen veikkaama mestarisuosikki, jolta Suomi vahvistuksensa hankki, olisi voittaessaan lakkauttanut kauden päävastustajansa kokonaan. Tämän vaihtoehdon uhka vaikutti ilman muuta myös Suomen kohtaaman vastuksen lujuuteen ja häikäilemättömyyteen sarjan useissa eri vaiheissa.

Myytti torjuntavoitosta ei ehkä saisi edes sitä vähää kritiikkiä, jonka se nykyisin saa, jos vastapuolen joukkueen myönnettäisiin olleen oikeutettu puolustuspeliin, jonka se tosin monesti käänsi hyökkääväksi puolustukseksi.

IDA kirjoitti...

V-koodi on ainoa oikea koodi ;)

Tuo näkemys myyteistä on juurikin kai oikea. On oleellista huomata, että myyttiin "uskovat" tiedostavat itsekin sen olevan myytti.

Tuolla en ota kantaa siihen oliko torjuntavoitto myytti. Omasta mielestäni se ei ollut, vaan se on historiallinen tosiasia. On jokseenkin järjetöntä yrittää rakennella sellaisia myyttejä, että Suomen itsenäisyyden olisivat pelastaneet jotkut muut kuin sotilaat, jotka sen todellisuudessa pelastivat.

Tapsa P kirjoitti...

Täällä joku kehtaa puhua "Suomen veikkaamasta mestarisuosikista", viitaten sillä tietysti Saksaan.

Onko unohtunut mitä tapahtui 1939? Kaksi ennakkosuosikkia sopi härskistä sopupelistä. Eli Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat pienet maat keskenään.

Vasta sen jälkeen Suomi valitsi oljenkortensa. Oli pakko valita. Se oli joko tai. Minusta se valinta oli oikea.

Mutta ei kaikista? Oliko Suomella todella valittavana myös rauhan vaihtoehto?

En usko. Uskooko joku?

Anonyymi kirjoitti...

Jos Saksa olisi voittanut, epäilemättä virallinen tulkinta historiasta olisi se, että henkilöpalvonnan kaudella Saksassa tehtiin joitakin virheitä, mutta ilman Hitleriä bolshevikkeja ei olisi voitu pysäyttää.

1941 varsinainen pelipäämäärä oli kyllä Kanadan Cupin sijasta pelkkä mitalisija, joka 6.12.1941 ehdittiin jo julistaa saavutetuksikin. Toki Kanadan Cup olisi tehnyt gutaa.

Anonyymi kirjoitti...

Käsittääkseni ei vallitse yksimielisyyttä siitä, millä tarkalla kellonlyömällä Suomi jätti voittajavetolappunsa veikkausasiamiehelle. Joka tapauksessa jo vuoden -39 turnauksessa vastustajan pelistrategiaan vaikutti tietoisuus siitä uhasta, että Suomi voisi pelata erään mestarisuosikin eduksi.

Anonyymi kirjoitti...

Jos "scouttailee" jälkikäteen itsenäistymisen alkuvuosien ja -vuosikymmenten harjoitusleirejä, niin eiköhän se käy hyvin selväksi, mikä maa oltiin suunniteltu kohdattavan finaaleissa. Sitä myöten sitten laadittiin pelikirjaakin.

-rh kirjoitti...

TapsaP:
Mutta ei kaikista? Oliko Suomella todella valittavana myös rauhan vaihtoehto?
En usko. Uskooko joku?


Onkohan tuo edes mikään uskonasia. NL toisti vielä Stalinin jälkeen moneen otteeseen, ettei muka ole olemassa puolueettomuutta, ja "Suomen tietä" - peräsimessämme oli vain nyt johtajia jotka olivat eri mieltä: ensin Paasikivi, ja sitten fasismia kommunismiakin enemmän inhonnut Kekkonen.

Anonyymi kirjoitti...

Sun juttus on myyttejä.

ProgeClub kirjoitti...

Mikä ei ole myytti?

Tapsa P kirjoitti...

Tai jopa niin, että myytti on pelkkä myytti.

ProgeClub kirjoitti...

Ellei sitten ole kerrassaan Tabu.

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Onko koko kansallinen historiankirjoitus pelkkä tiettyjen tabujen peittämiseksi kehitelty myyttien verkosto, jota erilaisten rituaalien kautta yritetään ihmisten päihin iskostaa? Vallankäyttöä sanojen kautta? Mutta jos todellisuus on pelkkä sosiaalinen konstruktio, miten kukaan koskaan olisi voinut päästä niin paljon sen ulkopuolelle, että olisi pystynyt tämän havaitsemaan? Olisiko poliittista historiaa sittenkin järkevämpää lähestyä antropologian metodein?

Anonyymi kirjoitti...

Jatkot: tarvitaanko edes oletusta Arkhimedeksen pisteestä "sosiaalisen" (tosin minä sanoisin, että poliittisen) konstruktion ulkopuolella?

Riittääkö, että hyväksytään lähtökohdaksi, että merkityksiä a priori ei ole, vaan ne rakennetaan nimenomaan kielen avulla, joka siis on vallankäyttöä mitä suurimmassa määrin?

Tällöin 'kansallinen' mikä tahansa on erittäin poliittinen juttu, koska siinä merkitysmäärittelyt yritetään nostaa yksilötasolta kansalliselle (mikä se sitten lieneekään).

-rh kirjoitti...

Jokisipilä:
"Onko koko kansallinen historiankirjoitus pelkkä tiettyjen tabujen peittämiseksi kehitelty myyttien verkosto, ..

Ei varmaan kokonaan, mutta osia voi olla glorifioitu - jos katsot esim. jotain kuubalaista koulun oppikirjaa, mitä se kertoo ns. jatkosotamme syttymisen syistä, näkökulma on toinen kuin omissa opuksissamme: kärjistetty päinvastaiseen suuntaan.
Kriittiseen vertailuun perustuva, objektiivisuutta hakea näkemys, tiedät kyllä tämän tiedemiehenä, kestää parhaiten, vaikka sekin voi pettää - joskus.

Anonyymi kirjoitti...

Kyse taitaakin olla jopa siitä, että onko todellisuudesta ylipäätään luotavissa objektiivista käsitystä?

Ja vaikka olisikin, niin erilaisilla kielipeleillä se kyllä onnistutaan hämärtämään, värittämään tai muuten muokkaamaan mihin muotoon tahansa.

Sodan ensimmäinen uhri on totuus.

-rh kirjoitti...

Onko todellisuudesta ylipäätään luotavissa objektiivista käsitystä, viitannee taas useimmiten kysymykseen objektiivisesta moraalista, sen oikeutuksesta, useimmiten sen oikeutuksen kieltämisestä, esim.:
Oliko natsi-Saksassa juutalais-holokaustia lainkaan, jos olikin, niin millä perusteella ketään siitä voitiin tuomita?
Tämänsuuntainen solipsismi ainakin verkkokeskusteluissa pulpahtelee esille tämän tästä.

Anonyymi kirjoitti...

Markku. Kun sinä itse olet huokaillut kansainvälistä tutkimusta valoittamaan myös Suomen osuutta II maailmansodassa niin mikset sitten kommentoi niitä venäläisiä, saksalaisia, brittiläisiä, suomalaisia ja amerikkalaisia tutkijoita ja professoreita jotka ovat aivan viime vuosina havainneet vahvoja merkkejä siitä että myös Neuvostoliitto näytti olleen valmistautumassa suurhyökkäykseen kesällä 1941.

Tiedät itse, että se lyhyt aika jolloin Venäjällä/NL:ssa oli aitoa glasnostia tehtiin varsin huomattavia havaintoja tästä asiasta.

Anonyymi kirjoitti...

Sampo Ahto käsitteli äskettäin Sotilasaikakausilehdessä ohimennen näitä saksalaisten aikaansaamia verilöylyjä mm. Baltiassa ja Ukrainassa. Ne ovat vain osittain totta. Mutta totta on myös se että Neuvostoliitto jälkistalinistisessa propagandassaan liioitteli ja paisutteli niitä vahtavasti. Sen sijaan ei kyllä suomettuneessa Suomessa kuultu halaistua sanaa minun nuoruudessani (1970-luvulla) puna-armeijan suorittamista massiivisista verilöylyistä siviiliväestöä kohtaan niin Saksassa kuin muuallakin itä- ja keskisessä Euroopassa.

Seitajärven tapauksesta taidettiin ohimennen mainita vain jossakin marginaalikirjassa.

Olen muuten sitä mieltä, että Suomessa saa edelleenkin intellektuellin maineen paremmin silloin kun esittää jotain Suomen kannalta kielteistä viime sodista kuin toteamalla esim. sen, että NL esitti yksiselitteisesti ehdottoman antautumisen Suomen hallitukselle 23.6.44.

Mitä tulee esim. Heikki Ylikankaan viimeiseen kirjaan "Romahtaako Rintama" niin olin siitä aluksi hyvin innostunut. Mutta myöhemmin tutkittuani mm. Tapio Tiihosen varsin laaja-alaista tutkimustyötä Kannaksen tapahtumista v. 1944 on Ylikankaan sädekehä himmennyt. Hän jätti tarkoituksella eräitä oman kirjansa peruslinjan vastaisia mutta kiistattomia faktoja sivuun. Miksi? Siksi että esim. ne olisivat vieneet Aladar Paasosen tiedusteluraportin ympärille rakennetun henkeäsalpaavan uuden historiantulkinnan arvon.

Pieni vinkki. Tarkistakaapa. Puna-armeijan päätavoite ei suinkaan ollut Viipurin valtaus 10 päivän kuluessa (minkä ne kyllä suorittivat ajallaan). Päätavoite oli asetettu 15.6.44 päivään mennessä - Suomen Kannaksella olleen armeijan olisi nimittäin tuona päivänä pitänyt luhistua täysin.

Täytyisi pysytellä tosiasioissa. Olkoonkin että "myyttien kaatajilla" tänä uuden vasemmistolaisuuden aamunkoittoa odottavilta riittää aina hurraajia.